Luen ja parantelen romaanikäsikirjoitusta tarkoituksenani lähettää se kustantajalle aivan lähiviikkoina. Eräänä päivänä vastaani tuli kaksi huonoa lukua peräkkäin. Niissä sanottiin jotakin olennaista, mutta ne tuntuivat väsyneiltä ja elottomilta. Missä vika?
Aikani mietittyäni tajusin, että kumpikin luku sijoittui minulle hyvinkin arkisiin ympäristöihin. Taustat joissa henkilöt toimivat ja keskustelivat, olivat kuin harmaata kohinaa tai korkeintaan todella isolla pensselillä vetäistyjä lavasteita. Eihän sellainen sovi! Jos henkilöt hengittävät lavasteiden pahvia, he muuttuvat itsekin pahviksi. Heidät on vietävä aitoihin ympäristöihin.
Tässä tulee kuvaan eräs kirjoittamisen tärkeimmistä työvaiheista: havainnoiminen. Havaitsemisen taito ei ole lahjakkuuskysymys, luulen, vaan tahdon asia. Jos ympäristöön tai henkilöön suhtautuu kuin tylsään tapettiin (joka sekään ei oikeassa tahtotilassa ole tylsä), siinä ei näe mitään – useimpiin ihmisiin ja useimpiin paikkoihin me suhtaudumme juuri näin.
Kirjoitin romaanini kuvauspaikkaluettelon ja kävin tutustumassa sen kohteisiin. Muutamassa päivässä sain kootuksi parikymmentä sivua ympäristön yksityiskohtia. Kaikkea materiaalia en tietenkään käytä – kirjan pääpointti ei ole maisemakuvauksessa – mutta nyt tiedän monesta paikasta paljon enemmän. Paikoista, joissa olen viettänyt tunteja tai joiden ohi tai läpi olen kävellyt kymmeniä kertoja ilman, että mitään on jäänyt mieleeni. Lisäksi jouduin korjaamaan käsityksiäni sellaisista kohteista, joihin en ollut koskaan aiemmin päätynyt, koska olin kuvitellut ne todellisuutta tylsemmiksi.
Havaintojen ylöskirjaamisen menetelmä poikkeaa jossain määrin yllätyshakuisesta derivoimisesta eli haahuilusta, mutta tarjoaa runsaasti löytöjä. Tavoitteellisina ja kerronnalle alisteisinakin nämä havaintoretket olivat kenties virkistävimpiä proosatyöpäiviäni vuosikausiin.
Jukka Laajarinne 
Minä olen huomannut, etten pysty sijoittamaan tapahtumia sinne, missä kulloinkin asun. Helsingissä asuessa en kyennyt kuvaamaan Helsinkiä, mutta nyt pystyn, jne. Mutta totta: havainnoiminen on tärkeääkin tärkeämpää! Toivottavasti saat käsiksen lähtökuntoon siten, kuten parhaaksi näet!
Oli tosiaan hauska huomata, miten paljon elävämpiä kuvauksia oli syntynyt niihin kohtauksiin, jotka sijoittuivat johonkin Marokkoon, kuin niihin, jotka olisi pitänyt tuntea kuin omat taskunsa…
Minä taas en osaisi kuvailla entisiä asuinpaikkojani juuri sen paremmin kuin nykyisiäkään. Ehkä jopa huonommin. Niissä banaliteetti kohtaa unohtamisen: vielä vähemmän kerrottavaa… tai yhtä paljon, jos käy oikeasti tutkimassa maaston.
Jännää lukea, miten eri tavalla ihmiset kokevat fiktion kirjoittamisen. Oma ihmislähtöinen, sanoisinko psykologinen lähestymistapani on toistaiseksi tuonut kaikki ympäristöt jostakin alitajunnan kerroksista, ilman että niitä on erikseen pitänyt haeskella.
Joko romaanikäsikirjoitus on valmis? Olen itse samassa tilanteessa – tosi olen aika vähän kirjailija, mutta yritys on ankara. Romaanin muokkaminen täällä maalla on hankalaa, kun täällä saan koko ajan ideoita yksityiskohtiin, joita maisemassa voisi olla. Luulen että on karsittava. Lukija tukehtuu jos joka haavanlehti kuvataan. Vaikea on kiteyttää maiseman, tietyn maalaispaikan vaikutus romaanihenkilöön. Lukija päättää, jaksaako hän lukea.
Muokkaaminen jatkuu. Koko kesän olen muokannut, mutta myös elänyt, joten hidastahan tämä on. Tätä raumalaista maisemaa olen käynyt katsomassa usein. Myös elän tässä maisemassa vapaalla. Silti tässä riittää loputtomasti tutkittavaa.