Luen ja parantelen romaanikäsikirjoitusta tarkoituksenani lähettää se kustantajalle aivan lähiviikkoina. Eräänä päivänä vastaani tuli kaksi huonoa lukua peräkkäin. Niissä sanottiin jotakin olennaista, mutta ne tuntuivat väsyneiltä ja elottomilta. Missä vika?
Aikani mietittyäni tajusin, että kumpikin luku sijoittui minulle hyvinkin arkisiin ympäristöihin. Taustat joissa henkilöt toimivat ja keskustelivat, olivat kuin harmaata kohinaa tai korkeintaan todella isolla pensselillä vetäistyjä lavasteita. Eihän sellainen sovi! Jos henkilöt hengittävät lavasteiden pahvia, he muuttuvat itsekin pahviksi. Heidät on vietävä aitoihin ympäristöihin.
Tässä tulee kuvaan eräs kirjoittamisen tärkeimmistä työvaiheista: havainnoiminen. Havaitsemisen taito ei ole lahjakkuuskysymys, luulen, vaan tahdon asia. Jos ympäristöön tai henkilöön suhtautuu kuin tylsään tapettiin (joka sekään ei oikeassa tahtotilassa ole tylsä), siinä ei näe mitään – useimpiin ihmisiin ja useimpiin paikkoihin me suhtaudumme juuri näin.
Kirjoitin romaanini kuvauspaikkaluettelon ja kävin tutustumassa sen kohteisiin. Muutamassa päivässä sain kootuksi parikymmentä sivua ympäristön yksityiskohtia. Kaikkea materiaalia en tietenkään käytä – kirjan pääpointti ei ole maisemakuvauksessa – mutta nyt tiedän monesta paikasta paljon enemmän. Paikoista, joissa olen viettänyt tunteja tai joiden ohi tai läpi olen kävellyt kymmeniä kertoja ilman, että mitään on jäänyt mieleeni. Lisäksi jouduin korjaamaan käsityksiäni sellaisista kohteista, joihin en ollut koskaan aiemmin päätynyt, koska olin kuvitellut ne todellisuutta tylsemmiksi.
Havaintojen ylöskirjaamisen menetelmä poikkeaa jossain määrin yllätyshakuisesta derivoimisesta eli haahuilusta, mutta tarjoaa runsaasti löytöjä. Tavoitteellisina ja kerronnalle alisteisinakin nämä havaintoretket olivat kenties virkistävimpiä proosatyöpäiviäni vuosikausiin.
Jukka Laajarinne 