Kategoria: eksistenssi

Ahdistuksen ruumiillistuma

Varoitus. Sisältää juonipaljastuksia.

Petri Tammisen uusimman lähtökohdat ovat enemmän kuin kutkuttavat. Komisario Vehmas on saanut ratkaistavakseen elämänsä kinkkisimmän rikossarjan. Jossakin tuolla ihmisten keskuudessa liikkuu sarjamasentaja Hermann Ångström. Hän musertaa ihmisiä säälimättömästi ja taitavasti: jättää morsiamia kirkon ovelle, peruuttaa lasten luokkaretkiä, esiintyy lääkärinä ja kiinteistöjen kuntoarvioijana, kyseenalaistaa uhriensa elämän perustan ja muuttaa hyvän arvottomaksi.

Rikosromaanin Ångström ei oikeastaan ole henkilöhahmo: hän on ennen kaikkea symbolinen hahmo, lähempänä luonnonvoimaa kuin ihmistä. Ångströmin ilmiselvänä lähisukulaisena voi mainita esimerkiksi Muumipappa ja meri -kirjan Mörön – yksinäisyyden, olemattomuuden ja merkityksettömyyden ruumiillistuman. Sellainen on myös tappaja nimeltä Chigurh vanhojen arvojärjestelmien ja uskon tilalle tullut mielettömyyden kuvajainen Cormac McCarthyn romaanissa Menetetty maa. He kaikki ovat absurdin ruumiillistumia. Tai eksistentiaalisen angstin.

Mitä tapahtuu, kun Ångström (pallukka Å:n päällä vaikuttaa ainoastaan äänneasuun) iskee? Jo saavutettu hyvä sekä onnelliset muistot muuttuvat valheiksi ja itsesyytöksiksi. Ihminen kokee olevansa yksin, elämä tuntuu tarkoituksettomalta. Kuilu sen välillä, mikä uhri on, ja sen, mitä tahtoisi olla, näyttäytyy leveänä ja ilmiselvänä. Pelkää tietämättä mitä.

Vehmas yrittää tehdä Ångströmille sen, minkä Muumipeikko tekee Mörölle: kohtaa tämän, hyväksyy sellaisenaan. ”Ei mielenrauha ollut sitä, että kaikki oli hyvin, mielenrauha oli sitä, että hyväksyi rauhattomuuden ja koko tämän epävakaan elämän, sen pohjimmaisen elämänluonnon.”

Vaan kuinka käy?

Vehmas – ehkä Tamminenkin – päätyy buddhalaisessa maailmassa suosittuun elämänfilosofiaan: Ångströmin vastainen taistelu on päättymätön. Merkityksettömyys vaanii aina nurkan takana (kuten Mörkö tavoittaa pakenijan lopulta aina, tai kuten Chigurhin kanssa ei voi käydä kauppaa), piilossa mutta aina valmiina iskemään. Jotta jaksaisi, on osattava nauttia lepohetkistä taistelussa.

Tammisen lause on lyhyttä ja iskevä – sitä taannoin puhuttua koivuklapiproosaa. Hetkittäin se vähän puuduttaa, mutta aika moni halko kopsahtaa juuri oikealla tavalla, hieman aforistisesti, vinksahtaneitakin vertauksia kaihtamatta. Teoksen absurdi huumori saa hymyilemään, esimerkiksi kuvaukset siitä, miten jossakin toisaalla – Ruotsissa – kaikki on paremmin: Kun Vehmas matkustaa Göteborgiin tapaamaan virkasisartaan, joka tutkii päinvastaista, rakkauden aaltojen tapahtumasarjaa, hän saa kuulla, ”että Brämhult vietti parhaillaan rikospoliisin jokakeväistä puutarhaviikkoa, trädgårdsveckan, ja että hänet löytäisi todennäköisesti Änggårdenin siirtolapuutarhasta.”

Ei niin hyvää, ettei jotain heikkouksiakin. Usko (!) Vehmas on myös itse suuressa määrin symbolinen hahmo, mihin nähden hänen sieluntilansa (pääosin elämään kyllästynyttä masentuneisuutta) kuvaus on kenties tarpeettoman laveaa muuten hyvinkin kompaktissa teoksessa. Lisäksi Rikosromaani avaa ja purkaa itsensä makuuni liian selkeästi ja yksiselitteisesti. Tuli tunne, että kirja tyhjeni kertalukemalta: oikeastaan mikään ei jäänyt vaivaamaan tai askarruttamaan.

Kirjailijan sivullisuus

Pari kuukautta sitten eräs vanhempi kollegani pohti, oliko uhrannut liikaa elämäänsä kirjallisuudelle. Oli saanut mainetta ja kunniaa ja arvostusta, mutta sosiaaliset suhteet olivat kärsineet ja läheiset huvenneet.

Ajattelin silloin, että ehkä. Ehkä hän oli oman hyvinvointinsa kannalta liian intohimoinen kirjallisuusihminen. Intohimo on usein monomaanisuutta, monomaanisuus leikkaa elämästä monia mahdollisuuksia.

Olen myös aina ajatellut, että pystyn pitämään oman elämäni tasapainossa, kunhan minulla on riittävästi muitakin kiinnostuksen kohteita. Kirjoittamisen (yksinäistä työtä) lisäksi minulla on monipuolinen liikunnallinen sosiaalinen harrastus sekä sitoumuksia vaativa perhe. Kolme tukipistettä määrittää tukipinnan, mutta kaksi ei riitä pystyssä pysymiseen.

Aivan viime aikoina olen alkanut miettiä, miten ohut yksi elämänlaatuni peruspilareista on, tämä yksinäinen työ.

Olen rakentanut uraani ennen kaikkea vapauttani vaalien. Jättäessäni päivätyöni sain vapauden tehdä, mitä haluan sen sijaan, että tekisin sitä, mitä käsketään. Olen vähä vähältä luopunut useista erilaisista velvoitteista ja kirjoittamista haittaavista sitoumuksista. Apurahakin on ollut tässä avuksi. Vastaan ainoastaan ehdottoman tärkeisiin sähköposteihin, muihin ajattelen palata joskus paremmalla ajalla – jota ei koskaan tule. ”Tämä kässäri on nyt niin akuutissa vaiheessa, etten voi keskittyä mihinkään ylimääräiseen.” Jotta luovuuteni riehuisi mahdollisimman kahleettomana, olen ainakin yrittänyt olla jumittumatta kaikkein totunnaisimpaan.

Päivätyöstä luopuessani luovuin työyhteisöstä. Huonolla sähköpostikäyttäytymisellä olen etääntynyt monesta muusta merkityksellisestä ihmisestä. Yritys ajatella toisin saattaa tehdä ihmisestä oudon. Tällaisena vuonna, kun en julkaise mitään, minua ei kaivata haastatteluihin eikä keskustelutilaisuuksiin. Kun tähän yhdistetään kesäloma – sen paremmin lapsen koulunkäynti kuin vaimon työkään eivät luo elämään rakennetta ja aikatauluja, enkä pysty kirjoittamaan kuin satunnaisesti – alkaa ymmärtää, mihin on itsensä vienyt.

Ja äkkiä kuulee, että sama vaivaa useaa kollegaa. Yksi kokee jääneensä kokonaan yksin. Toisella ei ole asuinkaupungissaan ainoatakaan niin läheistä ystävää, että voisi vain soittaa ja pyytää kahville/kaljalle.

On kausia, jolloin kirjailijan työ tuntuu ennen kaikkea syrjäytymiseltä.

Suomen PENin sananvapauspalkinto Ville Rannalle

Oli kai vuosi 1998 tai 1999, kun kävin Teatteri Jurkassa kuuntelemassa erästä Suomen PENin luentatilaisuutta. Lastenohjelmista tutut karismaattiset äänet lukivat vankiloihin joutuneiden ja kidutettujen kirjailijoiden ja toimittajien kertomuksia, ja silloin minä päätin: jos minusta joskus tulee ihan oikea kirjailija, ainakin PENin toimintaan tahdon osallistua. Sananvapaus on tärkeä asia. Aikanani liityinkin yhdistyksen jäseneksi, mutta jotenkin se aktiivinen osallistuminen on jäi pelkäksi unohdetuksi haikailuksi.

Tein jopa hiljattain vankan päätöksen kieltäytyä kaikista tarjottavista vastuutehtävistä, kun nykyisissäkin on tarpeeksi ja puolet liikaa. Kun minua kuitenkin äsken ja yllättäen ehdotettiin Suomen PENin hallitukseen, sain itseni kiinni nuoruuteni lupauksesta. Ihanteilleen on hyvä olla uskollinen edes silloin, kun suoraan kysytään. Siellä sitä nyt ollaan.

Minäminähöpöttelyistä asiaan: Eilisessä kokouksessa jaettiin ensimmäistä kertaa Suomen PENin sananvapauspalkinto. Palkinnon sai keskustelua herättäneistä pilapiirroksistaan ja sarjakuvistaan tunnettu Ville Ranta. Palkinnon jakoperusteet ovat luettavissa PENin sivuilla.

Kuva: Ville Ranta (oik.) saa kuplamuoviin käärityn palkintonsa, Tarmo Paunun lahjoittaman maalauksen Käsitys, puheenjohtaja Jarkko Tontilta. Puhelimen kamera korostaa palkitun karismaattista katsetta jännittävällä tavalla.

Hälyyn hukkuminen

Don DeLillo: Valkoinen kohina

Valkoinen kohina on tuore ja myönteinen ensikosketukseni Don DeLilloon. Romaani kytkeytyy niin sisällöllisesti kuin (mustan) humoristisen esitystapansakin puolesta absurdin kirjallisuuden parhaaseen traditioon.

Kirjan keskushenkilöitä ovat kertoja, Hitler-tutkimuksen professori Jack Gladney sekä hänen vaimonsa Babette erinäisistä avioliitoista kertyneine lapsineen. Gladneyn ja luultavasti useimpien muidenkin kirjan henkilöiden elämää määrittää ja ohjailee kuolemanpelko, joka saa teoksessa monenlaisia muotoja.

Myös teoksen nimi, Valkoinen kohina (White Noise) viittaa kuolemaan: kohina oli sitä lumisadetta, jota vastaanottimen ruudussa näkyy, kun ohjelmaa ei tule. ”Tyhjä” lähetys muodostuu kuitenkin hälystä, se on täynnä informaatiota niin ympäristön sähkölaitteista kuin kosmisista tapahtumistakin. Sekoittuessaan signaalit ovat kuitenkin kadottaneet sisältönsä ja mahdoliset merkityksensä. Romaanissa kuolema rinnastuukin hälyyn, meluun ja merkityksettömään informaatioon.

Kuolema/häly läpäisee elämän. Kuten eräs kirjan hahmoista toteaa: ”Tunnen että asutamme samaa ilmaa kuin kuolleet. Muista Laotsea. ’Elävien ja kuolleiden välillä ei ole mitään eroa.’”

Kuolema ympäröi ihmisen ja sitä tulee kaikkialta: televisiosta, radiosta, lehdistä, toisten ihmisten puheista. Juoruja, väärinkäsityksiä, tarkoituksellista disinformaatiota, päällepuhumisia, simulaatioita, mainoksia, säteilyä, sähkökenttiä, ympäristömyrkkyjä (auringonlaskut ovat nykyään entistä kauniimpia ja pelottavampia). Se menee sisäämme ja tekee meistä sen, mitä olemme: ”Ihmislapsen aivot kehittyvät reagoimalla virikkeisiin.” Kun Gladneyn ja Babetten pienin lapsi puhuu unissaan, hän toistelee tuotemerkkien nimiä.

Kuolema yritetään unohtaa, paradoksaalisesti juuri hälinään takertumalla. Merkityksettömän informaation ajatellaan tarjoavan jotakin turvallista (”Meille on sanottu vuosikausia, että niin pienet annokset eivät ole vaarallisia.”), tai sitten takerrutaan muihin itsepetoksen muotoihin kuten toistoon, joukkoon kuulumiseen, lääkkeisiin. ”Yhteiskunta on rakennettu sillä tavalla, että juuri köyhät ja kouluttamattomat kärsivät […] katastrofien tuhot. […] Minä olen collegen professori”, Jack Gladney perustelee, miksi hän ja hänen perheensä ovat turvassa, vaikka ilmassa liikkuva myrkkytapahtuma uhkaa kaupunkia. Vastaavaan selitykseen turvautuu nuorukainen, joka aikoo yrittää maailmanennätystä myrkkykäärmehäkkiin suljettuna. Käärmeet purevat muita, eivät minua. Lopulta on kuitenkin todettava: jokainen on jo altistunut.

Tästä ehkä synkän näköisestä esittelystä huolimatta Valkoinen kohina on pääosin leppoisaa ja usein myös hauskaa tekstiä. Absurdius ei haittaa luettavuutta, vaan DeLillo on myös osaava tarinankertoja. Pintatasolla Valkoisessa kohinassa keskiluokkainen pikkukaupunkiamerikkalaisuus à la John Irving yhdistyy aimo annokseen katastrofiromaania ja vähän scifiinkin. Helppo tykätä.

Mitä on tehtävä?

Kuten olemme kaikki joskus kuulleet väitettävän, luultavasti suurin syy Neuvostoliiton romahtamiseen oli kommunismissa vaalittu virheellinen ihmiskuva. Olen taipuvainen pitämään selitystä melko hyvänä. Kommunismi oli kaunis utooppinen ajatusrakennelma, joka ei toiminut käytännössä, koska ihmiset eivät ole sellaisia, jollaisiksi heidät kuviteltiin.

Ihmiskäsitys, jolle Neuvostoliitto perustettiin, oli kuitenkin hieman toisenlainen, kuin mitä meillä on tapana kuvitella. Utilitarismista innoittunutta filosofi-kirjailija Nikolai Tshernysevskia on pidetty eräänä Leninin suurimmista innoittajista, ja Neuvostoliitossa häntä on toisinaan tituleerattu jopa venäläisen kommunismin perustajaksi. Hänen vaikutuksensa olivat kauaskantoiset. (Vaikutusten parhaimmistoon kuuluu ainakin Dostojevskin vastareaktio nimeltä Kirjoituksia kellarista.)

Tsernysevskin kynästä lähti leviämään kuvitelma, että ihminen on järkevä ja toteuttaa aina omaa etuaan. Valistuneen ihmisen toiminta on sen verran kaukokatseista, että hän ymmärtää oman etunsa ja yhteiskunnan edun lankeavan yhteen, ja niinpä hänen itsekkyytensä on omiaan toimimaan koko yhteiskunnan eduksi.

Kuulostaako tutulta?

Vaan miten Tsernysevskin uskomus ihmisen toimimisesta aina itselleen edullisella tavalla suhtautuu havaittavaan todellisuuteen? Teemmekö todella aina itsellemme hyödyllisiä päätöksiä? Olemmeko niin valistuneita, että toimemme koituvat myös koko yhteiskunnan eduksi? Entä mitä on tehtävä tilanteessa, jossa merkittäviä yhteiskunnallisia päätöksiä ratkotaan noinkin harhaisten kuvitelmien pohjalta?

Lohtu

Tommi Melenderin edellisetkin romaanit ovat ihan hyviä kirjoja, mutta Ranskalaisen ystävän ja Lohdun välissä on tapahtunut jotakin. Lohtu kohoaa aiempia ylemmäs tai uppoaa syvemmälle; se on merkittävä romaani.

Lohtu on muun muassa taiteilijaromaani. (Juonireferaatin voinee lukea jostain muualta; minä kirjoitan siitä, mikä teoksessa minuun vaikutti tai miten.) Kirjan toinen päähenkilö. kansainvälisesti menestynyt elokuvaohjaaja Johan Rautio voisi olla yhtä hyvin kirjailija tai muusikko. Hänen elämänsä, työnsä ja asenteensa toimivat minulle, kirjailijalle, eksistentiaalisena peilinä, johon suhteuttaa omia tekemisiäni. Mikä on yksityihenkilön ja näkyvän taiteilijan suhde? Entä taiteilijan ja rahoittajan? Taiteilijan ja yksityishenkilön suhteet yleisöön? Mitä olen? Mitä en ole? Mitä voisin ja mitä en tahdo olla? Missä näemme peräänantamattomuutta, missä alistumista, missä alistamista?

Keskeisimmät kysymykset eivät liity erityisesti taiteeseen. Isoimmat lienevät nämä: Mikä on ihmisen suhde toisiin ihmisiin. Kuinka harvinaista on aito ymmärretyksi tuleminen? Onko se oikein edes mahdollista? Entä aito rakkaus?

Lohdun päähenkilöt potevat ulkopuolisuuden tunnetta, ja heidän ihmiskuvaansa voi pitää pessimistisenä, jopa katkerana. Elämäkin näyttäytyy absurdina ja tarpeettomana. Mitä annettavaa sillä ylipäätään on; kannattaako sitä väen väkisin jatkaa? Kirjan (ulompi) kertoja, Elis Mäki, tekee saman, minkä moni on todellisessakin elämässä tehnyt: ottaa itsemurhan todellisena mahdollisuutena, ja juuri tuon mahdollisuuden hyväksyminen avaa hänelle myös elämän merkityksen.

Kirjan pinnalle kaivamat kysymykset eivät luonnollisestikaan ole uusia, vaan lienee pohtinut ja pohtii jokainen vähänkin ajatteleva ihminen. Lohdun vahvuus ei olekaan itse kysymyksissä, vaan siinä, että se todella pysäyttää niiden ääreen. Moni muukin kirja heittää ilmaan samat haasteet, mutta heitoissa ei ole voimaa takana. Lohtu sen sijaan kaivaa varpaansa tukevasti pinnan alle yksityiseen kokemukseen ((itse)inhoa ja häpeää) ja ottaa kehon (kompleksista seksuaalisuutta ja puolittaisia erektioita) liikkeeseen mukaan, sinkauttaa elämäntuskan unelmia päin, ja tekee sen hitaasti ja huolella.

Tekstilajit vaihtelevat Elis Mäen suorasta kerronnasta sähköposteihin, muistokirjoituksiin sekä elokuvakohtausten ja haastatteluiden transkriptioihin. Lohdun fiktiivinen maailma kuvitteellisinen lähiöineen ja nahkapäitä ohjailevine populistipuolueineen ei ole sama, jossa me elämme – monessa suhteessa kyllä rinnasteinen – mutta tuntuu sitäkin konkreettisemmalta. Pietarinlaakson voi nähdä ja tuntea. Sen sijaan maailma, johon kertomus sijoittuu, lähestyy harmaan sävyineen ja eräät visuaalisine, absurdeine hetkineen Roy Anderssonin elokuvia.

Ja jotenkin kirjan herättämä levottomuus tai angst on mustuudestaan huolimatta terapeuttista, voimia antavaa.

Minuus sepitteenä

Narratiivisessa psykologiassa ihmisen minuus ymmärretään tarinankerronnan tuotteena. Ihminen kertoo tarinaansa kuten kirjailija kirjoittaa teostaan: valikoiden. Minulle tapahtuu ja teen vähän kaikenlaisia asioita, mutta minäkuvaani poimin tiettyjä teemoja ja tapahtumia, sivuutan ja unohdan toisia. Samalla tavalla muodostan käsityksiä lähimmäisistäni ja myös isommista asioista (narratiivi on käsitteenä skeeman ja paradigman sukulainen). Narratiivisen terapian perusajatus on, että tarinat voivat olla latteita ja huonoja ja sellaisina heikentää ihmisen elämänlaatua. Samasta elämästä voidaan toisin valikoimalla kertoa toisenlaisia tarinoita: synkkä luuseri voi oppia näkemään itsensä ja mahdollisuutensa toisin, juonenkäänteet saavat uusia merkityksiä ja selityksiä.

Kenties mielenkiintoisinta narratiivisessa ajattelussa on sen yhteensopivuus ajanmukaisen aivotutkimuksen kanssa. Kun ihmisen aivoissa ärsytetään sähköisesti tiettyä paikkaa tietyllä tavalla, hän koukistaa sormeaan. Kun koehenkilöltä sitten kysytään, miltä tuntui, hän vastaa itse päättäneensä koukistaa sormea. Tämä itse kuulostaa tässä sepitteeltä, jälkikäteen kyhätyltä selitykseltä toiminnalle. On myös ihmisiä, joiden aivokurkiainen on vaurioitunut, niin että aivopuoliskojen välinen kommunikointi on hyvin vähäistä. Kun tällaisen ihmisen toiseen korvaan kuiskataan ohje: ”Nouse ylös ja mene käytävälle”, ja hän toimii ohjeen mukaisesti, voidaan toiselle aivopuoliskolle esittää seuraavaksi kysymys: ”Miksi nousit?” Toimintaohjeelta paitsioon jäänyt osa aivoista ei jää sanattomaksi vaan vastaa: ”Tuli jano, ja ajattelin käydä tuolla limsa-automaatilla.”

Dementikkojen tapa selittää tekemisiään on myös monelle tuttu ilmiö. Kysymys ei näytä olevan siitä, että dementikko valehtelee toisille, jotta voisi näyttää täyspäiseltä. Hänen minuuttaan sepittävät mielen osaset vain toimivat edelleen, vaikka koherentin kertomuksen rakentaminen alkaa olla jo melko mahdotonta. Dementikko taistelee oman olemassaolonsa puolesta mielen hajoamista vastaan. Tarinan puolesta tekojen irrallisuutta vastaan. Samaa teemme me hyvämuistisetkin. Tarinan sepitteellisyys tulee meilläkin esiin siellä, minne muisti ei kanna tarkasti – vaikkapa kun eri ihmiset alkavat kinata siitä, mitä sinä tiettynä kesäiltana vuonna 1998 tapahtuikaan.

Kun dissosiaatiohäiriöinen kokee mielensä pirstoutuvan, tai kun postmodernistilta hajoaa subjekti, tai kun Sartre ei saa kiinni itseään tai kun buddhisti väittää minuuden olevan harhaista fiktiota, he vaikuttavat kokevan tai puhuvan asioista niiden oikeilla nimillä. Minuus ei ole peruskokemuksemme, vaan se rakennetaan ja sepitetään sirpaleisesta aineistosta valikoiden.

Vapaudesta ja autonomiasta

Joskus alkutalvesta hahmotin ajattelussani käsitesekaannuksen. Kirjailijana ja uusälyttömänä suhtaudun käsitesekaannuksiin myönteisesti, mutta joskus on asiallista myös hieman analyseerata. Sartrea seuraillen olen pitänyt vapautta yhtaikaa puolustettavana arvona ja metafyysisenä käsitteenä, enkä ole kokenut tarpeelliseksi erotella näitä toisistaan. Nyt erottelen.

Mitä on vapaus metafyysisenä tai empiirisenä ilmiönä? Se lienee sitä että vapaa olio (vaikkapa ihminen) voi toimia niin tai näin ilman, että hänen toimintaansa pystytään etukäteen pitävästi ennustamaan. Vapaa olio voi valita yhtä hyvin A:n tai B:n, sillä valintaa ei ole ennalta määrätty.

Tässä on tietenkin kysyttävä, miten vapaus eroaa aidosta sattumasta. Ei ymmärtääkseni mitenkään? Jos on vapautta, on myös aitoa satunnaisuutta ja päinvastoin. Tässä mielessä vapaus on olemukseltaan absurdia: se ei noudata suunnitelmiamme vaan yllättää ja pistää pasmat sekaisin. Esimerkiksi Sartren ajattelussa tämä on sitä vapautta, joka myös ahdistaa: emme voi luottaa itseemme. Mutta onko se sitä vapautta, jonka puolesta on taisteltava? Absurdikolle… ehkä. Arvaamaton on kiinnostavampaa kuin ennalta-arvattava. Mutta jos tämä vapaus on ylipäätään todellista, se ei varsinaisesti vaatine puolustajaa. Ihminen joko on vapaa tai sitten ei. Mahdollisimman arvaamattomasti ja kokeellisesti voi tietenkin (ja usein myös kannattaa!) käyttäytyä, mutta metafyysistä tasoa emme kai ulotu tässä mielessä sorkkimaan.

Useimmiten, kun vapauden tai vapauksien puolesta taistellaan, on kuitenkin kysymys jostakin muusta kuin edellä kuvailemastani häilyvyydestä. Se, minkä edestä noustaan barrikadeille, onkin autonomiaa, itsemääräytyvyyttä; sitä, ettei toimiamme määritä ulkopuolinen vaan omalakinen, sisäinen taho. Autonominen olio voi kuitenkin olla epävapaa: esimerkiksi taskukello toimii oman säännönmukaisuutensa ennalta ohjaamana. Sen voi rikkoa, ja sen toimintaan voi tietysti myös vaikuttaa, mutta noin oletusarvoisesti se on autonominen yksikkö sen jälkeen kun se on vedetty. Käsitesekaannus ei taida olla pelkästään minun tai Sartren. Esimerkiksi Kantin tavoittelema, valistushankkeen täydellisesti ”vapauttama” ihminen toimii sisäistämiensä moraalilakien velvoituksen mukaan: hän on autonominen mutta lainalaisuudessaan epävapaa.

Vai?

Tapauskovainen vuorilla

Kävin vanhan ystävän luona Madridissa. Lentokoneessa lueskelin Mircea Eliaden kirjaa Pyhä ja profaani, joka tuntuu noin pääpiirteittäin aika löysältä asialta, mutta jonka uskontomaantieteellinen luku pyhistä tiloista kuitenkin herätti joitakin muistumia. Tajusin, miksi olin ottanut tällaiselle kaverivierailullekin jäähakun mukaan.

Eliaden mukaan pyhissä tiloissa neljä ilmansuuntaa yhdistyvät symbolisella tavalla vertikaaliseen – jumalalliseen. Vertikaalista ulottuvuutta edustaa tavallisesti torni, pylväs, vuori tms., ja pyhissä tai pyhitetyissä paikoissa suoritettaviin rituaaleihin osallistuva ihminen kokee yhteyttä Pyhään tai samankaltaisuutta jumalten kanssa tai jotakin muuta elämään merkityksen antavaa. Ei tästä Eliaden teoriasta sen enempää, mutta lukiessani muistin, että minunkin vuoristoreissuni ovat aina olleet pyhiinvaellusmatkoja.

Kaikki alkoi kohdallani siitä, kun eräänä kesänä erehdyin vaeltamaan Kilpisjärveltä Haltille ja takaisin. Sumuisen yön hämärässä kohoava Saanan tumma silhuetti herätti minussa suorastaan uskonnollista kunnioitusta. Minulle ei ollut mitään epäselvää siinä, miksi saamelaiset olivat pitäneet sitä pyhänä tunturina. Puuttomassa Käsivarressa kaikki oli niin valtavaa, karua, avaraa. Pelkäsin pienuuttani ja katoavaisuuttani. Sitä vastaan ei tämä Etelä-Suomen kaupunkien ja metsien suojissa kasvanut nuorukainen ollut saanut minkäänlaista rokotusta. Se kaikki oli aivan liikaa ymmärrettäväkseni.

Olin koko ikäni pelännyt korkeita paikkoja. Viimeistään lukioikäisenä tuo pelko oli ottanut kierkegaardilaisen ahdistuksen muodon: se oli huimausta omien mahdollisuuksieni – vapauteni – edessä. Korkealla parvekkeella vatsaani kouraisi, kun ajattelin: entäpä jos minä äkkiä saisin päähäni mennä kaiteen ulkopuolelle keikkumaan, vaikkapa leukoja vetämään? Pelkäsin, että ryhdyn tyhjyyden äärellä tekemään jotakin tyhmää tai vaarallista.

Tuo korkean kammo oli alituisesti läsnä, kun vuosi Haltin-nousuni jälkeen kapusin ensimmäisen kerran Mont Blancin huipulle. Jatkuva pelko: ei saa horjahtaa, ei saa kompastua. Tuon nousun aikana opin tuntemaan itseni ja valintani. Kun olen kirjaimellisesti kuilun reunalla, keskityn elämiseen. En tehnyt enkä tee asioita, joita olin itsessäni aiemmin pelännyt. Keskittyminen oli kokonaisvaltaista, merkityksellistä läsnäoloa, ja jouduin voittamaan itseni ja pelkoni moneen kertaan. Se kaikki oli jotakin vieläkin suurempaa kuin Lapissa kokemani. Aiemmin tuntemani ahdistus hellitti, ja monessa mielessä voidaan puhua uudelleensyntymästä. Euroopan katolla elämäni siirtyi uusille raiteille. Elämän tietoinen valinta saa minut palaamaan vuorille yhä uudelleen. (Me valitsemme elämän joka kerta silloinkin, kun auton alle hyppäämättä ylitämme kadun, mutta teemme sen niin tottuneesti, että emme edes tiedosta vaihtoehtoja. Autoissa ei ole mitään pyhää. Ne ovat teknisen järjen välineitä ja siinä kaikki.)

Pari vuotta myöhemmin lapsestani – silloin pelkästä sikiöstä – oli otettu ensimmäiset ultraäänikuvat, ja minä vaeltelin muutaman päivän ajan syksyisillä Meri-Alpeilla lähes täydellisessä luonnon rauhassa. Noiden päivien aikana kohtasin vain kaksi muuta ihmistä. Koin maailman puhuttelun poikkeuksellisen voimakkaana. Tajusin silloin, että vaikka suhtaudunkin vuoriin uskonnollisella intohimolla, on elämäntehtäväni pilvien alapuolella. Myös tuossa oivalluksessa oli jotakin itseni ylittävää.

Kokemukset eivät ole vuosiin olleet yhtä voimakkaita. Joskus on hauskaa, joskus harmittaa, mutta vuorille on päästävä. Useimmiten Pyhän tunne loistaa poissaolollaan. Tilanteiden tuttuus ja rutinoidut toimintatavat ovat tehneet minusta pelkän tapauskovaisen.

Silti hakeudun vuorille kuin nälissäni, näen unia niillä eksymisestä, ja ellen riittävän usein pääse noille kivikasoille, puuttuu elämästäni jotain tärkeää.

Jotkut pitävät kiipeilemistä itsemurhahakuisena touhuna. Olen heidän kanssaan päinvastaista mieltä. Vuorille mennään elämään. Siinä he ovat kuitenkin oikeassa, että minä – ja moni kaltaiseni – toivoo kuolevansa rinteessä. Kysymys ei ole siitä, että me toivoisimme kuolevamme. Kysymys on siitä, missä me toivomme kuolevamme. Tahdon elää pitkään, sillä elämäntehtäväni on täällä alhaalla, ja sitä riittää. Auton alle jäämisessä, sydänkohtauksessa näyttöpäätteen äärellä tai pitkissä kivuliaissa syöpäkärsimyksissä sairaalaosastolle suljettuna en näe kuitenkaan mitään tavoiteltavaa. Ne ovat banaalin voittoja elämästä, ja banaalille en halua antaa kaikkeani.

Tuolta ensimmäiseltä Lapin-vaellukseltani muistan hieman vanhemman miehen, joka istui autiotuvan portailla ja kertoi olevansa Käsivarren maisemissa jo viidettä tai kuudetta kertaa. ”Joskus, kun lähtö tulee, toivon sen tapahtuvan täällä.”

Mutta pistetäänpä tähän loppuun muutama hiihtolomakuva espanjalaisesta graniitista. Kuten huomaatte, on elämää uhkuva vertikaalinen symboliikka voimakkaasti läsnä.

Japanilainen dissosiaatio

Luin loman aikana Haruki Murakamin romaanin Sputnik – rakastettuni (Tammi, 2003, Philip Gabrielin englanninnoksesta suomentanut Ilkka Mallinen).

Suoraan asiaan. Kirja on kepeällä ja elävällä tyylillä kirjoitettu kertomus dissosiaatiohäiriöistä.

Dissosiaatio-oireilussa ja erityisesti sen alaan kuuluvissa depersonalisaatiohäiriöissä ihminen, joko jonkin traumaattisen kokemuksen, isojen elämäntapamuutosten johdosta tai muista syistä kokee vierautta itsensä kanssa. Minuus joko katoaa tai oma itse alkaa tuntua etäiseltä ja vieraalta. Ilmiötä voisi lääketieteellisten diagnoosien asemesta tarkastella – ehkä hedelmällisemminkin – myös filosofisena tilana, ja tällaisena sitä myös Sputnik – rakastettuni käsittelee.

Eräs päähenkilöistä, Sumire, huomaa yllätyksekseen rakastuvansa voimakkaasti toiseen naiseen. Havainto on hänelle pelottava ja ravisteleva. Rakastettunsa vuoksi hän luopuu kirjoittamisesta ja vähintäänkin lykkää kirjailijaksi tulemisen haaveen sivummalle, muuttaa pukeutumistyyliään ja vuorokausrytminsä, lopettaa tupakoinnin, alkaa opiskella italiaa, kunnes kirjoittaa kirjeessä:  ”[…] minulla on outo tunne, etten ole enää oma itseni.” Hän kuvaa tilaansa outona ”osiin hajoamisen tunteena”. Lopulta Sumire katoaa kokonaan.

Sumiren rakastettu, Miu, puolestaan on menettänyt seksuaalisen halunsa ja hiustensa värin tarkastellessaan kaukoputken läpi, maailmanpyörään lukittuna, toisen itsensä etäisiä mutta häpeällisiä ja nöyryyttäviä seksitouhuja. Miun kertomuksessa toistuu useita tyypillisiä dissosiaatio-oireita, kuten itsensä tarkasteleminen ulkopuolelta ja tunteiden kylmeneminen. Tapaus osuu lähes yksi yhteen kohdakkain Duodecim-lehdessä kuvatun lähihoitajan tapauskertomuksen kanssa.

Kirjan kertoja, K, puolestaan joutuu Sumiren kadottua luopumaan uskostaan rakkauteen. Hän tuskin saisi osakseen sairausluokitusta, mutta kokee Sumiren myötä menettäneensä elämänsä ytimen. Menetysten jälkeen niin hän kuin Miukin ovat elämää näytteleviä ”pelkkiä tyhjiä kuoria”. Kaikkien kolmen päähenkilön kohdalla voidaan kysyä: kuinka paljon voimme muuttua tai toimia itseämme vastaan – mitä kaikkea voimme menettää tai hylätä – kadottamatta itseämme?

Sumiren ratkaisu on mennä ”toiselle puolelle”, sinne, missä menetetyt asiat ovat. Unelmiin. Ehkä juuri tärkeimmät unelmamme ovatkin persoonamme ydinainesta, sitä, mistä ei saa luopua. Johonkin tämän suuntaiseen Murakami tuntuu vihjailevan sillä, että kaikista henkilöistä juuri unelmiinsa etsintämatkalle lähtevä Sumire lopulta palaa takaisin – entisenä itsenään.