Lohtu

Tommi Melenderin edellisetkin romaanit ovat ihan hyviä kirjoja, mutta Ranskalaisen ystävän ja Lohdun välissä on tapahtunut jotakin. Lohtu kohoaa aiempia ylemmäs tai uppoaa syvemmälle; se on merkittävä romaani.

Lohtu on muun muassa taiteilijaromaani. (Juonireferaatin voinee lukea jostain muualta; minä kirjoitan siitä, mikä teoksessa minuun vaikutti tai miten.) Kirjan toinen päähenkilö. kansainvälisesti menestynyt elokuvaohjaaja Johan Rautio voisi olla yhtä hyvin kirjailija tai muusikko. Hänen elämänsä, työnsä ja asenteensa toimivat minulle, kirjailijalle, eksistentiaalisena peilinä, johon suhteuttaa omia tekemisiäni. Mikä on yksityihenkilön ja näkyvän taiteilijan suhde? Entä taiteilijan ja rahoittajan? Taiteilijan ja yksityishenkilön suhteet yleisöön? Mitä olen? Mitä en ole? Mitä voisin ja mitä en tahdo olla? Missä näemme peräänantamattomuutta, missä alistumista, missä alistamista?

Keskeisimmät kysymykset eivät liity erityisesti taiteeseen. Isoimmat lienevät nämä: Mikä on ihmisen suhde toisiin ihmisiin. Kuinka harvinaista on aito ymmärretyksi tuleminen? Onko se oikein edes mahdollista? Entä aito rakkaus?

Lohdun päähenkilöt potevat ulkopuolisuuden tunnetta, ja heidän ihmiskuvaansa voi pitää pessimistisenä, jopa katkerana. Elämäkin näyttäytyy absurdina ja tarpeettomana. Mitä annettavaa sillä ylipäätään on; kannattaako sitä väen väkisin jatkaa? Kirjan (ulompi) kertoja, Elis Mäki, tekee saman, minkä moni on todellisessakin elämässä tehnyt: ottaa itsemurhan todellisena mahdollisuutena, ja juuri tuon mahdollisuuden hyväksyminen avaa hänelle myös elämän merkityksen.

Kirjan pinnalle kaivamat kysymykset eivät luonnollisestikaan ole uusia, vaan lienee pohtinut ja pohtii jokainen vähänkin ajatteleva ihminen. Lohdun vahvuus ei olekaan itse kysymyksissä, vaan siinä, että se todella pysäyttää niiden ääreen. Moni muukin kirja heittää ilmaan samat haasteet, mutta heitoissa ei ole voimaa takana. Lohtu sen sijaan kaivaa varpaansa tukevasti pinnan alle yksityiseen kokemukseen ((itse)inhoa ja häpeää) ja ottaa kehon (kompleksista seksuaalisuutta ja puolittaisia erektioita) liikkeeseen mukaan, sinkauttaa elämäntuskan unelmia päin, ja tekee sen hitaasti ja huolella.

Tekstilajit vaihtelevat Elis Mäen suorasta kerronnasta sähköposteihin, muistokirjoituksiin sekä elokuvakohtausten ja haastatteluiden transkriptioihin. Lohdun fiktiivinen maailma kuvitteellisinen lähiöineen ja nahkapäitä ohjailevine populistipuolueineen ei ole sama, jossa me elämme – monessa suhteessa kyllä rinnasteinen – mutta tuntuu sitäkin konkreettisemmalta. Pietarinlaakson voi nähdä ja tuntea. Sen sijaan maailma, johon kertomus sijoittuu, lähestyy harmaan sävyineen ja eräät visuaalisine, absurdeine hetkineen Roy Anderssonin elokuvia.

Ja jotenkin kirjan herättämä levottomuus tai angst on mustuudestaan huolimatta terapeuttista, voimia antavaa.