Autoilusta

Olimme perheen Islannissa harrastamassa turismia. Vuokrasimme pienen auton, jolla ei saanut mennä sisämaan nelivetoautoille varatuille kärrypoluille. Säännön rikkomisesta oli tarjolla sakkoja tai jopa vankeutta, joten eräänä päivänä jouduimme jättämään auton risteykseen ja jatkamaan 4W-tietä jalkaisin. Aivan kuten viime kesänä Lofooteilla, isossa kartassa lyhyeltä näyttävä matka luolalle oli 7 kilometrin pituinen.

Laavakentällä meitä vaivasivat pienet kärpäset, jotka menivät silmiin ja hengityselimiin, mutta jopa 9-vuotias tyttäremme pärjäsi aika hyvin. Tällä kertaa luola, Surtshellaren, oli kaiken kävelemisen arvoinen: lähimmältä sisäänkäynniltä pääsi puolen kilometrin päähän (se on jo melko jännittävä etäisyys maan pinnalle), ja paikka oli muutenkin aika iso. Tällainen:

Paluumatkalla liftasimme kuitenkin maasturin kyytiin, jolloin huomasin jotakin kiinnostavaa: Auton kyydissä matka tuntui paljon pidemmältä! Noinko pitkän matkan me kävelimme?! Luultavasti matkan piteneminen johtui siitä, että auton kyydissä matkan taittumisen huomaa silmissä. Lapsen kanssa jalkaisin etenemistä ei sen sijaan lainkaan tapahdu –jotenkin sitä vain siirtyy paikasta toiseen.

Auton matkaa pidentävä vaikutus ei jäänyt kuitenkaan tähän. Jos vertaan tätä lomamatkaa (vuokra-autoilua jännästä paikasta toiseen) muihin lomamatkoihini tai -matkoihimme (noin yhden jännän paikan lähistöllä touhuamista), joudun toteamaan, että vietimme aikaa tien päällä ihan samperisti. Melkoinen osa hereilläoloajasta kului johonkin aivan muuhun kuin hauskuuteen. Autossa istumiseen. Auto ei pidentänyt ainoastaan kokemaamme vaan myös mitattavaa matkaa. Ehkä jopa näimme vähemmän auton kanssa kuin mitä olisimme nähneet ilman autoa.

Ja pistetään nyt samaan blogaukseen lisääkin luolakuvia, Leiđarendista. Täälläkin päästiin tekemään melkein kilometrin kävely- ja konttausmatka:

Terrorismista

Breivik on julistettu mielisairaaksi monin sanakääntein.

Sairaus on ilmaus sille, mistä naiivissa tieteellis-medikalisoituneessa puheessa ei enää voida puhua pahuutena, koska luonto on vain arvovapaata fysiikkaa ja kemiaa. (Painotan sanaa ”naiivi”, sillä tieteellis-medikalisoitunut maailmankuva voi olla paljon sofistikoituneempikin.) Tässä ajattelutavassa ihmisen kyky kauheuksiin on häiriö tai vika hänen biologisessa tasapainossaan (paitsi jos kauheuksia toteutetaan järjestelmän osana, kuten ylhäältä käsin ohjattuna sotilaana), jotakin, mikä ei ei ole osa meidän normaalien, terveiden ihmisten maailmaa. Breivikin olisi pitänyt saada oikeaa hoitoa ja lääkkeet kohdalleen, tai jos kyseessä on persoonallisuushäiriö, hänet olisi pitänyt saada suljetulle osastolle.

Breivikin nimeäminen hulluksi ajaa toki sitäkin agendaa, että hänen tekemisiltään viedään pohjaa pois. Aivan kuten koulukiusaamisen selittäminen sillä että kiusaaja itse on niin onneton surkimus, kaikkein säälittävin tapaus, pyrkii vähentämään kiusaajan nauttimaa kunnioitusta, vie hulluksi nimeäminen ihmiseltä kaiken uskottavuuden. Näin käytettynä hulluksi nimeämisellä on moraaliset tavoitteet, mutta kuten koulukiusaajien kohdalta jo tiedetään, nämä tavoitteet eivät takaa väitteen totuudellisuutta.

Yksi Breivikin hulluksijulistajista on hänen asianajajansa: ”Breivik on erittäin kylmä ihminen, joka vihaa kaikkia, jotka uskovat länsimaiseen demokratiaan eivätkä näin jaa hänen näkemyksiään.” Tällä saattaa olla puolustusstrategiaa pohjustava tavoite. Kyky ja halu uhrata ihmishenkiä kylmästi on kuitenkin sitä, mitä erinäisten sotaa käyvien valtioiden johtajat tekevät jatkuvasti. Breivik itse kokee tekemisensä olevan sodankäyntiä.

Psykopaatti Breivik tuskin kuitenkaan oli. Psykopaatit eivät aja elämäänsä karille poliittisten tai muidenkaan ulkoisten päämäärien vuoksi, uhrautuminen on heille ylipäätään vierasta, ja sen vuoksi heitä onkin terroristien joukossa jopa suhteellisesti vähemmän kuin muussa väestössä. Muitakaan vakavia mielenterveysongelmia terroristeilla ei ole enempää kuin tavallisilla ihmisillä.* Todettakoon vielä, että valtaosa psykopaateista, narsisteista ja ”hulluista” ei ole massamurhaajia eivätkä mielenterveysongelmat yksinään selitä oikein mitään.

* * *

Markus Määttäsen Aamulehdessä puhuttanut kirjoitus Tytön puute sairastuttaa miehenalun, vaikka onkin yksinkertaistuksessaan hassu, saattaa selitysyrityksenä sivuuttaa jotakin todellisempaa. Länsimaisten terroristien profilointi (tosin 30 vuotta sitten) osoitti, että tyypillisin terroristi on urbaanissa ympäristössä asuva naimaton mies, keski- tai ylemmän luokan kasvatti, jolla on todennäköisesti hieman äärimmäisiä poliittisia ajatuksia.

Olisiko kaikki pillun puutteessa elävät ATM:t siis asetettava erityisen tarkkailun alaisiksi? Suposta tulisi näin merkittävä (täys)työllistäjä, mutta pelkäänpä, että saavutetut edut olisivat pieniä verrattuna siihen mitä samalla menetettäisiin.

Huomattakoon, että pillun puute on kuitenkin sosiaalisen integroitumattomuuden muoto yhteiskunnassa, joka on perinteisesti tulkittuna rakentunut perheinstituution varaan. Traditionalisti tai konservatiivi, joka ei ole parisuhteessa, ei ole aivan löytänyt paikkaansa yhteisössä, vaan on enemmän tai vähemmän ulkopuolinen. Ulkopuolisuuden muodot voivat olla muitakin. Yhteenkuuluvuuden tarve on kuitenkin eräs terroristeja yleisesti yhdistävä tekijä.

Vapaamuuraripyssymiehen elämä erilaisiin järjestöihin hakeutuvana mutta niihin sopeutumattomana sekä miehen tuhatvuotiseen Pyhän Sodan historiaan liittävä manifesti korostavat tätä puolta. Breivik haluaa olla osa jotakin itseään suurempaa ja tärkeämpää.

Eräs terroristien vaalimista yhteenkuuluvuuden muodoista on nationalismi. Kaikki eurooppalaiset nationalistit eivät ole terroristeja, mutta suurin osa Euroopan terroristeista on eurooppalaisia nationalisteja (ja tämä, toisin kuin Halla-ahonkin allekirjoittama hokema muslimeista ja terroristeista, on totta). Tähän nationalistien joukkoon kuuluu myös Breivik.

* * *

Oliko Breivikin teon todella tarkoitus teollaan puolustaa eurooppalaista ylivertaisuutta? Tekemällä juuri sitä, mistä islamia syyttää?

Islamistit ja halla-aholaiset ovat kyllä monessa suhteessa samasta puusta veistettyjä. Molemmat konservatiiviryhmät ovat (joissain suhteissa aiheellisestikin) kauhuissaan siitä, ettei maailma pysy ennallaan. Kummatkin taistelevat pohjimmaltaan samaa vihollista, globalisaation kiihdyttämää relativistisen arvotyhjiön kasvua vastaan. Rusinat, pullat, lapset ja pesuvedet ovat monella arvokonservatiivilla sekaisin tai väärissä paikoissa. Molemmat ryhmät kokevat, että juuri heidän arvonsa ovat ylenkatsottuja, vaikka tosiasiassa relativistisessa, postmodernissa maailmassa ylenkatsottuja ovat arvot ylipäätään. Ryhmät myös elävät toisistaan, sillä ne ovat pelon lisäksi pitkälti viholliskuvien varaan rakennettuja. Niiden taustalla olevat aatemaailmat ovat niin samankaltaisia, ettei ole ihme, että kummastakin ryhmästä nousee myös samanlaisia keinoja käyttäviä ihmisiä (lasken samaan joukkoon myös taannoiset pride-kulkueen kaasuttajat). Tällä en tietenkään tarkoita, että kaikki islamistit, nationalistit tai monokulturalistit kannattaisivat terrorismia. Varmaankaan suurin osa ei kannata.

Olen sananvapauden vankka puolustaja. Sanat (myös Jussi ”Väkivalta on nykyään aliarvostettu ongelmanratkaisukeino” Halla-ahon aina asiayhteydestään irrotetut) ovat kuitenkin tekoja, ja jokaisen meistä tulisi kantaa tekemisistään vastuuta. Ilman ympärillä supateltavaa tai joskus ääneen huudettuakin vihapuhetta terroriteko ei synnytä sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, jota terroristi hakee. Jos ymmärrämme terroristia ja sanomme: ”Itsekin oikeastaan haluaisin tehdä noin, mutta…”, olemme jo sanoneet huonoja sanoja ja antaneet tukemme seuraavalle saman aiheen puolesta pommittajalle. Samaan syyllistymme, jos väitämme, että syyllinen on joku muu, kuin terroristi itse (esimerkiksi uhrien edustaja tai poliitikko). Poliitikot vastaavat monesta asiasta, mutta terroristin ja sanoja suustaan päästelevien ihmisten on vastattava omistaan. Ristiretkistä ja jihadeista on sanouduttava selkeästi irti jo ennen niiden aktualisoitumista, ei vasta ruumiiden keskellä.

* * *

* * *

* Tämän blogauksen profilointiviitteet ovat tutkimusyhteenvedosta Randy Borum: Psychology of Terrorism.

Minuus sepitteenä

Narratiivisessa psykologiassa ihmisen minuus ymmärretään tarinankerronnan tuotteena. Ihminen kertoo tarinaansa kuten kirjailija kirjoittaa teostaan: valikoiden. Minulle tapahtuu ja teen vähän kaikenlaisia asioita, mutta minäkuvaani poimin tiettyjä teemoja ja tapahtumia, sivuutan ja unohdan toisia. Samalla tavalla muodostan käsityksiä lähimmäisistäni ja myös isommista asioista (narratiivi on käsitteenä skeeman ja paradigman sukulainen). Narratiivisen terapian perusajatus on, että tarinat voivat olla latteita ja huonoja ja sellaisina heikentää ihmisen elämänlaatua. Samasta elämästä voidaan toisin valikoimalla kertoa toisenlaisia tarinoita: synkkä luuseri voi oppia näkemään itsensä ja mahdollisuutensa toisin, juonenkäänteet saavat uusia merkityksiä ja selityksiä.

Kenties mielenkiintoisinta narratiivisessa ajattelussa on sen yhteensopivuus ajanmukaisen aivotutkimuksen kanssa. Kun ihmisen aivoissa ärsytetään sähköisesti tiettyä paikkaa tietyllä tavalla, hän koukistaa sormeaan. Kun koehenkilöltä sitten kysytään, miltä tuntui, hän vastaa itse päättäneensä koukistaa sormea. Tämä itse kuulostaa tässä sepitteeltä, jälkikäteen kyhätyltä selitykseltä toiminnalle. On myös ihmisiä, joiden aivokurkiainen on vaurioitunut, niin että aivopuoliskojen välinen kommunikointi on hyvin vähäistä. Kun tällaisen ihmisen toiseen korvaan kuiskataan ohje: ”Nouse ylös ja mene käytävälle”, ja hän toimii ohjeen mukaisesti, voidaan toiselle aivopuoliskolle esittää seuraavaksi kysymys: ”Miksi nousit?” Toimintaohjeelta paitsioon jäänyt osa aivoista ei jää sanattomaksi vaan vastaa: ”Tuli jano, ja ajattelin käydä tuolla limsa-automaatilla.”

Dementikkojen tapa selittää tekemisiään on myös monelle tuttu ilmiö. Kysymys ei näytä olevan siitä, että dementikko valehtelee toisille, jotta voisi näyttää täyspäiseltä. Hänen minuuttaan sepittävät mielen osaset vain toimivat edelleen, vaikka koherentin kertomuksen rakentaminen alkaa olla jo melko mahdotonta. Dementikko taistelee oman olemassaolonsa puolesta mielen hajoamista vastaan. Tarinan puolesta tekojen irrallisuutta vastaan. Samaa teemme me hyvämuistisetkin. Tarinan sepitteellisyys tulee meilläkin esiin siellä, minne muisti ei kanna tarkasti – vaikkapa kun eri ihmiset alkavat kinata siitä, mitä sinä tiettynä kesäiltana vuonna 1998 tapahtuikaan.

Kun dissosiaatiohäiriöinen kokee mielensä pirstoutuvan, tai kun postmodernistilta hajoaa subjekti, tai kun Sartre ei saa kiinni itseään tai kun buddhisti väittää minuuden olevan harhaista fiktiota, he vaikuttavat kokevan tai puhuvan asioista niiden oikeilla nimillä. Minuus ei ole peruskokemuksemme, vaan se rakennetaan ja sepitetään sirpaleisesta aineistosta valikoiden.

Metaa: Sosiaalinen? Media?

Joskus aikoinaan nettikeskustelut käytiin keskusteluryhmissä. Sitten tulivat blogit. Muistan viitisen vuotta sitten lukeneeni joitakin hieman harmitteleviakin kirjoituksia siitä, miten ainakin jotkut keskustelufoorumit näivettyivät julkisen keskustelun hajotessa yksittäisten kirjoittajien omille sivuille. Kuin suuret torikokoukset olisivat hajautuneet hieman pienempien piirien kansoittamiin pieniin kuppiloihin.

Niihin aikoihin blogeissa muuten kirjoitettiin aika paljon blogaamisesta. Siinä mielessä tämä kirjoitus edustaakin mitä juurevinta blogikirjoittelun perinnettä.

No, nettikeskustelu kehittyy edelleen. Oma näppituntumani on, että keskustelu on siirtynyt blogeista edelleen facebookiin. Kuppiloista yksityisiin koteihin, joihin kaikki eivät enää olekaan kutsuttuja. Siellä, aiempaa turvallisemman tuntuisessa ympäristössä ja valikoituneemmassa seurassa painitaan, heitetään läppää ja höpötetään kaikenlaista kivaa. Jaetaan linkkivinkkejä jne. Vaikka turha tätä on tässä selittää, kyllä te tiedätte.

Samansuuntainen kehityskulku tapahtui nuorison sosiaaliselle käyttäytymiselle, kun kännykät yleistyivät. Muistan Lahden keskustan omasta nuoruudestani. Se oli viikonloppuisin juurikin valtava torikokous. Tuhannet nuoret kiersivät parin korttelin ympäri ja tapailivat toisiaan. Mobiiliyhteyksien myötä kavereiden bongaaminen onnistui ilman keskeisille paikoille jalkautumistakin, ja nuorisomassat hajaantuivat en tiedä minne. Lahden keskusta – aivan kuten internet – näyttää joka tapauksessa nykyään aivan toiselta kuin reilut 20 vuotta sitten.

Pitäisikö tästä sitten ajatella jotain? Missä määrin voidaan esimerkiksi pitää myönteisenä sitä, että ihmiset valitsevat seuransa yhä tarkemmin? On kieltämättä mukavaa ja jopa aidosti onnellistuttavaa, ettei ääliöiden kanssa tarvitse olla niin paljon tekemisissä kuin entisinä aikoina. Toisaalta ilmiö saattaa aiheuttaa ghettoutumista myös kielteisessä mielessä: maailma näyttäytyy samanmielisten seurassa polarisoituneena ja suodattuneena, mikä luultavimmin ainakin jossain määrin vääristää kuvaamme todellisuudesta. Ilmiöhän ei sinänsä ole uusi, mutta onko esimerkiksi myös internet hukkaamassa sen potentiaalinsa, mikä sillä ehkä olisi ollut erilaisten näkökulmien välittäjänä ja tajuntaa laajentavana ajatusten sekoittajana?

Loppukevennyksenä jotakin aivan muuta: http://www.youtube.com/watch?v=3eZBevXohCI&feature=player_embedded

Grillikastike

Tänään sattui olemaan jääkaapissa puolikas sipuli, pari desiä avattua tomaattimurskaa, sinappipurkin ja mojopullon pohjat. Nehän muodostivat tietenkin grillimarinadin pohjan! Mojo, jota ei välttämättä ole jokaiseen jääkaappiin eksynyt,  on tuskin välttämätöntä, sen voi korvata vaikka haluamallaan määrällä chiliä. Lisäksi tarvittiin valkosipulia, etikkaa, suolaa, korianteria, kurkumaa, paprikaa, cayennepippuria, worchesterhire-kastiketta, niin, ja tietenkin aimo löräys oliiviöljyä. Sipuli ja valkosipuli alustavaksi silpuksi ja kaikki ainekset tehosekoittimeen.

Tehosekoitin on kyllä hieno tapa hävittää ruoantähteitä.

Toimi aivan erinomaisesti luomupaistileikkeleen kanssa!

Ei kannata ostaa kaupasta niitä valmiskastikkeita, valmiiksi marinoiduista lihan kaltaisista tuotteista puhumattakaan. Pullon kyljestä voi hyvin lukea, mistä kastike koostuu. Jättää siitä turhat E-vitamiinit pois ja käyttää edes osin tuoreempia aineksia, niin maku on jotain… himppasen parempaa.

Mausteita sopii tietenkin sekoitella oman maun mukaan. Ylläoleva luettelo oli vain yksi mahdollisuus.

Musertava melankolia

Lars von Trierin Melancholia on kiehtova ja aihettaan kunnioittavalla tavalla raskas kuvaus vaikeasta masennuksesta.

Elokuva jakautuu kahteen jaksoon: Ensimmäisessä Justine- nimisen naisen häät kääntyvät fiaskoksi. Päähenkilön nimi kartanomiljööseen yhdistyneenä johtaa rinnastukseen de Saden samannimiseen kirjaan: Justine on yläluokkaisten tarpeille esineellistettynä, ja hänen roolinsa on ulkoa pakotettu. Hääpuku näyttää hänen päällään yhtä väkinäiseltä kuin juhlaseremoniatkin.

Morsian yrittää muttei masennukseltaan kykene ylläpitämään porvarillisia kulisseja, joita häneltä vaaditaan. Väsynyt mieli kaipaa takaisin kohtuun, jonka korvikkeena toimii kylpyamme, ja yhteys toisiin ihmisiin on katkonaista ja tyhjää.

Elokuvan toinen osa jatkuu täyden romahduksen jälkeen: Justine on lapsen tavoin hoivattavassa tilassa, mutta kuten Saden romaanihenkilöistä, tekee kärsimys hänestäkin vahvan.

Toisen osan kerrontaa hallitsee jungilainen psykofysiikka tai muuten vain symbolistinen ajattelu: koko ympäröivä maailma heijastelee ihmisten mielentiloja – masennusta. Maapallo kelluu kosmisessa yksinäisyydessä, jossa kaikki näyttää menettävän merkityksensä. Melankolia rinnastuu maailmanloppuun – Melancholia-nimisen planeetan ja maapallon yhteentörmäykseen – eikä kukaan jää kaipaamaan. Depression valtaama ihminen ei edelleenkään hallitse itseään tai onnistu yksinkertaisissakaan asioissa: Melankolian alla hevonen toistuvasti kieltäytyy tottelemasta.

Masennuksen vallitessa ihmiset reagoivat eri tavoin: maailmanloppu ja yksinäisyys yritetään kiistää tai lohtua haetaan toisten läheisyydestä. Kroonisen melankolikon tavoin joku ajattelee murskaavaa melankoliaa ystävänään – kunnes tappaa itsensä. Elämä itsessään on viheliäistä, jopa pahaa.

Muumi-kirjat (erityisesti Pyrstötähti ja eräät Vilijonkan tunnelmat) muistuivat toistuvasti mieleen. Ilman keventäviä tai iloisia elementtejä. Visuaalisesti von Trier on jo kovin kaukana dogma-ajoistaan. Antichristin tavoin Melancholia on komeata, kaunista ja surrealistista katseltavaa, ja tuntuu paikoin häivyttävän elokuvan ja maalaustaiteen välisiä eroja.

Jokin epämääräinen elokuvassa jäi häiritsemään, jokin, jota en osaa oikein paikantaa, ja joka tuntuu siltä, kuin en olisi saanut palasia kunnolla kohdalleen. Keksikö joku paremman tulkinnan?

Ravintola Laila – intialaista ruokaa Olarissa

Olarin vanha keskus eli Ylä-Olari on vuosikymmenien kuluessa menettänyt paljon palvelujaan: kioskit, ruoka- ja lelukaupat ovat kadonneet, kun toiminnan painopiste on siirtynyt Kuitinmäkeen, josta se on hiljalleen karkaamassa isoihin ostamislaitoksiin Länsiväylän suuntaan.

Mitä Ylä-Olariin on jäänyt? Päiväkodit, kampaamot ja perinteikäs kaljapaikka Olarius tulevat mieleen, ja pari vuotta sitten Simo Järvisen aukion kylkeen perustettu pizza- ja kebabpaikka tuntuu myös vakiinnuttaneen asemansa. Tämä on se Suomalaisen lähiön tavallinen tarina: pizzaa ja olutta.

Aukion nurkalla on liiketila, jossa on yritetty ruokaravintolaa jos toistakin. Ravintoloitsijat ovat olleet mukavia ja ystävällisiä, ruoan taso on vaihdellut, mutta yksikään ei ole menestynyt. Toisiaan seuranneiden Mr. Supen ja Rokan eliniät jäivät puoleen vuoteen. Nyt on paikalla jälleen uusi yrittäjä.

Ravintolan nimi on Laila. Kirjoitan tämän blogauksen puhtaasti itsekkäistä syistä: siellä tarjoillaan Olari-Kuitinmäki-tienoon paras ruoka, enkä toivoisi sen vaipuvan edeltäjiensä tavoin unholaan.

Lailan listalta löytyy tavanomaisten lehtipihvien, pizzojen ja salaattien lisäksi laaja valikoima intialaista ruokaa. Tämä on mitä tervetullein lisä seudulle. Annokset on lähtökohtaisesti maustettu melko miedosti, joten intialaisen ystävän kannattanee erikseen mainita, että toivoo annoksensa tulisena. Kylkeen tulee salaattia, naan-leipää, riisiä ja raitaa. Salaatti, joka on yksi ravintolan laadun paljastavimmista tuotteista, on ollut aina freesiä ja vasta pilkottua: ei ainuttakaan edes reunaltaan tummunutta salaatinlehteä. Ruoka on ollut maukasta, lounasannosten hinta kahdeksan euron luokkaa. Huomattakoon, että ravintola Lailalla on myös A-oikeudet; mitäpä olisi illallinen ilman viinilasia?

Tästä kaikesta huolimatta olen saanut aterioida Lailassa lähes yksin, ja tänään paikan pitäjän kanssa kuulumisia vaihtaessani sain huolestuneen ilmeen säestämän toteamuksen: ”On ollut hiljaista.”

Hyvä olarilainen: käy ihmeessä kokeilemassa! Eikö olisi mukavaa, jos meidänkin nurkillamme olisi ihan oikea ruokaravintola? Ja jos vanhan Olarin palvelutasolla on sinulle mitään merkitystä, kerro naapureillekin.

Panopticon, rakastettuni

Ison taloyhtiömme neljän kerrostalon keskelle jää piha. Kun lapsemme oli pienempi, ikkunasta ja parvekkeelta oli hyvä kytätä, mitä hän touhuaa. Pihalla on myös grilli ja kiinteät pihakalusteet.

Grillailua omalla pihalla olemme harrastaneet aika vähän. Touhu on osaltamme ajoittunut talkoiden ja yhtiön ilmoitustaululla mainittujen grilli-iltojen yhteyteen. Grillailupiste sijaitsee nimittäin muutaman kymmenen asunnon ikkunoiden ja parvekkeiden polttopisteessä. Se on kuin käänteinen panopticon: paikka, joka on kaikkien nähtävissä, mutta josta ei kuitenkaan sovi toljotella asuntojen ikkunoihin. Yksisuuntaista julkisuutta. Paikka ei ole tuntunut omalta.

Helleaalto ja nälkäisenä kaupassa käyminen johtivat kuitenkin siihen, että tulin kotiin mukanani grillattavaa muutamaksi päiväksi. Kotona sisällä (asuntoomme paistaa aamusta iltaan) ei viitsi tuottaa yhtään ylimääräistä lämpöä, ja jotenkin vain näin itsemme ulkona makkaraa paistamassa.

Ja voilá! (Meniköhän aksentti oikein?) Tilan haltuunotto kannatti. Grilliä ympäröi yllättävän laaja luonto. Olo oli miltei kuin kesämökillä. Vasta omalla pihalla grillatessa tajusi, ettei panopticon olekaan käänteinen. Keskiöstä hallitaan koko taloyhtiön yhteistä aluetta, ja näin on aina tehty. Kukaan ei kehtaa parvekkeeltaan ruveta toljottamaan. Jos muut yhtiön asukkaat ovat yhtä neuroottisia kuin minä, he miettivät kahdesti, kehtaavatko edes viettää aikaansa parvekkeella. Yksityisyyden, suorastaan eristyneisyyden ilmapiiri oli käsin kosketeltamaton, neitseellinen.

En voi kuin shakkiopaskirjojen tavoin suositella: ottakaa keskusta haltuunne!

Viestintuojat

Muistan joskus kauhistelleeni
kun pikkupojat ampuivat ritsalla satelliitin
ja sörkkivät raatoa kepeillä

Mutta tänään taivaalta lehahti valokaapeli
sinun kasvattamasi
laskeutui kädelleni

Hampaani nirskahtivat kun luin sen viestin
enkä lainkaan tuntenut sääliä, en tuntenut mitään
kun taitoin hennon optisen kuidun sormieni välissä
ja viskasin nurmelle kylmenemään

Making of LVIXXX

Kuten olen jo maininnut, osallistuin Hasardifilmi-nimisessä joukkueessa Uneton48-kisaan. Kilpailun kulku oli seuraava: 13.5. kello 19 kilpailuun osallistuneet lähes sata filmiryhmää saivat tietää kaikille elokuville yhteiset vaatimukset: 6-8 minuuttia kestävässä elokuvassa on oltava esine, peili. Henkilörepertuaariin kuuluu Aini tai Arttu, joka on paneutunut johonkin erikoisalaan omistautuneesti ja intohimoisesti. Elokuvassa tapahtuu jonkinlainen tunteenpurkaus.

Ryhmille arvottiin genret. Elokuvansa saattoi joutua tekemään miltei minkä tahansa lajityypin puitteissa road moviesta musikaaliin. Meidän osaksemme koitui science fiction. Valmiin elokuvan jättämiseen järjestäjille oli 48 tuntia aikaa.

Höpöttelimme asiaa ja asiattomuuksia Kallion lukion tiloissa, ja kirjoitin illan mittaan käsikirjoituksen, johon tunnuttiin olevan ihan tyytyväisiä. Yhden aikoihin yöllä nukkumaan lähtiessäni Aija Viita aloitti kuvakäsikirjoituksen tekemisen, luulen.

Seuraavien 12 tunnin tapahtumista en tiedä paljonkaan. Paitsi että kun saavuin iltapäivällä näyttelemään omaa rooliani, oli moni asia muuttunut. Ohjaaja-kuvaaja-leikkaaja Ville Pirilä oli aamuyön pimeinä tunteina tajunnut, että käsikirjoitus oli sittenkin liian vaikea annetussa aikataulussa toteutettavaksi. Suunniteltuja erikoistehosteita ei ennättäisikään, ja tarina oli mennyt parin olennaisen jutun suhteen uusiksi. Tästä kuullessani kuvaukset olivat jo melkein puolivälissä.

Se, minkä parissa siinä vaiheessa työskenneltiin, ei enää ollut scifiä vaan oli muuttunut enemmänkin surrealismin suuntaan. Kerronnan rytmikin oli kuulemassani suunnitelmassa (sikäli kuin sen oikein ymmärsin) epätasapainossa. Auteur-henkisenä tyyppinä minä, joka en koskaan ole oikein osannut joukkuepelaamista ja joka haluaisin tietenkin yksinmääräillä tarinankulun ja aivan kaiken, vaikka olenkin pelkkä käsikirjoittaja, revin hetken aikaa hiuksiani – paitsi että olin höylännyt ne rooliani varten pois pari tuntia aiemmin. Alkuperäinen juoni joutui prosessin myötä hukkateille, mutta saimme kuin saimmekin palautettua jutun scifiksi ja rytmin kohdalleen. Ainakin tarkka-aivoinen katsoja voi sen niin ymmärtää. Ja olisihan se saattanut mennä niin ihan ilman minuakin. Joiltain osin kokonaisuus selkeästi parani edellisillan käsikirjoitukseen verrattuna, joltain osin saatettiin mennä vähän tavanomaisempaan, jossain suhteessa entistä oudompaan tai ainakin eri tavalla outoon suuntaan. En esimerkiksi missään vaiheessa käsikirjoittanut itselleni munasillani juoksentelua pannuhuoneissa ja kellarikäytävissä, se vain jotenkin meni niin.

Lopputuloksesta pidän. Olen suorastaan hämmästynyt siitä, miten ammattimaisen näköistä jälkeä Ville ja Salla ja muu hervoton hasardiporukka sai sellaisessa kiireessä aikaiseksi. Näin hieno siitä tuli:

Kisan finaaliin asti emme selvinneet. Meidän Arttumme on kuitenkin ehdolla parhaasta miesroolista. Kilpailun parhaat 15 elokuvaa voi katsoa täällä. Niissä vasta hienoja onkin!

Kiitos koko tuotantotiimille. Kivaa oli, eikä jää tähän!