Olen jo pitkään suunnitellut kirjoittavani tänne yhdestä tärkeästä seikasta, mutta en ole saanut aikaiseksi. Nyt, kun asia on erityisen ajankohtainen, laitan sen sijaan linkin.
Toinen, aivan erilainen ajankohtaisuutinen ovat Topelius- ja Lydecken-palkintoehdokkaat. Onnittelut kaikille, tutuille taas aivan erityisesti!
Olin tässä päivänä muutamana taas opettamassa. Ensimmäinen päivä oli semmoista totuttelemista: uusia oppilaita ja työmaan haltuun ottoa. Päivän päätteeksi olin aika hyydyksissä. Toisena päivänä alkoi jo sujua, ja tajusin, että voisin edelleen hyvin lyhyessä ajassa laitostua koulumaailmaan. Kolmas päivä oli ekstraa: tarjolla oli myös toisen opettajan sijaistunti, ja koska olin jo alkanut viihtyä, päätin jäädä vielä hetkeksi.
Mutta palaan tuohon ensimmäisen päivän iltaan. Muistan hyvin, että väsyttäviä tai muuten raskaita päiviä tuli työmaalla vastaan aina silloin tällöin. Joissain jaksoissa jatkuvasti. Oletan, että tämä pätee useimpiin muihinkin työpaikkoihin kuin kouluihin. Työpäivä puristaa ihmisestä mehut, ja päivän päätteeksi ollaan hyydyksissä.
Ja entä sitten?
Päätin hemmotella itseäni. Olinhan jo tehnyt koko lailla paljon töitä muiden hyväksi, joten olin ansainnut jotain kivaa myös itselleni. Jotain, mikä ei enää vaatisi itseltäni paljon mitään mutta tuottaisi mielihyvää. Näiden impulssien ohjailemana ostin pari sarjakuvakirjaa. Joku muu ostaa suklaata, kolmas olutta, neljäs rauhoittavaa musiikkia tai kokonaisen viihdytysjärjestelmän.
Olennaista ostamisen aktissa on itsensä uudelleen asemoiminen antajasta saajapuolelle. Tyydytyksen hankkiminen päivänä, joka ei muuten tuntuisi tyydyttävältä. Jotta tämäkin päivä tuntuisi jonkin arvoiselta.
Olen nyt ymmärtävinäni, että palkkatyön ja kulutuksen suhde ei olekaan niin yksisuuntainen, kuin mitä olin tähän mennessä ajatellut. Ihmiset eivät ainoastaan käy töissä voidakseen kuluttaa, vaan kenties jopa yhtä suuressa määrin kuluttavat, koska käyvät töissä.
Työläis-kuluttajuus-kierteen vaihtoehtona näen arvokkaiksi koettujen, merkityksellisten ja siksi tyydytystä tuottavien töiden tekemisen. Nekin väsyttävät mutteivät samalla tavalla vaadi kompensaatiota.
Hille Koskelan Pelkokierre (Gaudeamus, 2009) on erinomaisen mielenkiintoinen teos pelkokulttuurin ja turvayhteiskunnan kehittymisestä läntisessä maailmassa.
Kaupunkimaantieteen dosentti Koskela käsittelee aihettaan monipuolisesti ja vastahankaisesti. Kirja sisältää pelon olemusta, maantiedettä, arkea, arkkitehtuuria, politiikkaa ja taloutta. Erityisen painon saa se, miten turvattomuus näkyy kadulla: vartijoina, kameroina, antigraffitikampanjoina, julkisen tilan kutistumisena, nuoruuden kriminalisointina ja kontrollin kiristymisenä.
Suomen tilanne vertautuu pelkokulttuurin edelläkävijöihin Yhdysvaltoihin ja Isoon Britanniaan. Niihin verrattuna meillä on vielä monessa suhteessa leppoisaa. Eräs koomisimmista esimerkeistä löytyy Britannian järjestyslaista, jolla yritettiin saada teknomusiikki aisoihin. Lakitekstissä kielletään ulkoilmatapahtumat, joissa soitettavaa musiikkia määrittää toistuva rytmi. Laki kieltää myös menemästä viittä mailia lähemmäs rave-tapahtumaa. (Koskela, s. 239-240)
Tämä vain tämmöisenä kirjavinkkinä ja suosituksena kaikille psykomaantieteilijöille ja muillekin.
No control!
”Lannan lapioimisesta oli vain pieni askel uusien tarpeiden luomiseen.”
(J. Laajarinne: Suomen kansan historia, osa 3: Vuodet 1950-2000, s. 569)
Ku työvuoro loppui ja me lähdettiin ylös päin, ja sitten kun me huomattiin, että käytävä oli sortunut tukkoon, oli eka ajatus, että nyt tuli noutaja. Tää oli tässä, ja me kuollaan tänne. Kaksi sekuntia myöhemmin tuli seuraava ajatus: kaivetaan sen sortuman läpi. Onhan meillä työkalut. Rod kuitenkin tajusi, että ei se käy. Jos toi kerran on sortunut, niin se sortuu uudestaankin. Siitä yritetään vasta, kun mikään muu ei auta. Ensin me sinnitellään niin pitkään ku ikinä mahdollista ja odotellaan pelastajia. Meillä on aika paljon ruokaa ja kaikkea, pärjätään ainakin kuukausi.
Ei meidän tarvinut odottaa kuukauttakaan, pari viikkoo ku pora jo tuli seinän läpi. Me pistettiin siihen lappu, että hyvin menee. Saatiin yhteys yläkertaan.
Siitä reiästä rupesi tulemaan sapuskaa ja videokamera ja sen semmoista. Me pyydettiin, että ne lähettäisivät hammasharjat. Toive toteutettiin heti. Me pyydettiin, että ne antaisivat viinaa, kun täällä pimeessä oli vähän ahdistavaa. Naisiakin oltais kaivattu, mutta anorektikotkin olisivat liian paksupäisiä siihen koloon. Ja viinaa ne eivät lähettäneet, joku periaatepäätös että maan alla pitää olla selvin päin. Idiootit.
Paavilta saatiin kuitenkin rukousnauhoja stressileluiksi. Joku siellä ylhäällä sai sitten neronleimauksen, että kaikki uskonnot on tasa-arvoisia, ja niin meille tuli pieni buddha-patsas ja taskukokoinen Koraani.
Kukaan ei osannut lukea arabiaa. Niin me sitten saatiin muuta kirjallisuutta, kaikkea, mitä oli painettu pieneen kokoon: runoja ja mietelmiä, mutta kaikkea muuta kanssa. Ja sanomalehti tulee joka päivä rullalle käärittynä. Meillä on jo kuution kokoinen paali sanomalehtipaperia.
Ja kaikkea muutakin ne laskee tänne alas, mitä ne pitää välttämättömänä: Kännyköitä. Kenttää ei ole, mutta niillä voi pelata. Viherkasveja piristämään paikkoja. Mutta ei ne kukat ilman valoa menesty. Ne mätänee ja haisee. Rannekelloja. Ne on aika hienoja, vaikka onkin pelkkiä kopioita. Ettei ajantaju menisi. Hygieniatuotteita. Vesivärejä ja muovailuvahaa ja kyniä ja paperia, että pystyttäisiin toteuttamaan ja terapoimaan itseämme. Brändituotteiden merkkejä, kun kokonaiset tuotteet ei mahdu. Psyykelääkkeitä. Lisää kirjoja. MP3-soittimia. Puhtaita sukkia. Rahaa. Ilman rahaa ei voi tulla toimeen.
Alkaa olla ahdasta. Me pystytään nukkumaan enää korkeintaan kuusi tuntia yössä, kun ei ole makuutilaa tarpeeksi kuin pienelle osalle kerralla. Kaikki uusi tavara vie kaiken muun tilan. Eikä nukkumisesta tuu mitään, kun joku laite piippaa koko ajan siinä vieressä.
Viinan lisäksi meille ei lähetetä pornoa, kun ne haluaa, että täällä ollaan siististi. Kaikki ei kuitenkaan ole. Menee hermot, päästäispä pian pois.
Kesälomien loppuun onkin saatu uutisen aihe: vanhemmat asettavat opettajille ja koululle epärealististisia vaatimuksia.
Toisinaan kodin ja koulun yhteistyö muuttuukin yhteydenpidosta yhteenotoksi. Osa vanhempien vaatimuksista on toki täysin pimeitä, ja joskus mokailevat opettajat (omallekin opettajan uralleni osui myös niitä hetkiä, joista en ole erityisen ylpeä – aivan kuten vastaavia hetkiä on osunut kaikille muillekin elämänalueille). Laajempaa vastakkainasettelua en kuitenkaan vanhempien ja opettajien välillä nähnyt.
Mikäli isompaa konfliktia on kehitteillä, luulen seuraavassa sitaatissa sanotun jotakin keskeistä:
”Opetusalan ammattijärjestön mukaan vanhemmat unohtavat välillä, että luokassa on oman lapsen lisäksi parikymmentä muuta oppilasta. Opetusalan ammattijärjestön (OAJ) puheenjohtaja Olli Luukkainen sanoo, että yksilöllisten tarpeitten ja vaatimusten maailma on iskemässä kouluihin aiempaa voimakkaammin.”
Yksilöllisten tarpeitten maailma on kirjattuna jo perusopetuslakiin: koulun olemassaolo perustellaan lapsen edulla:
Tässä laissa tarkoitetun opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Lisäksi esiopetuksen tavoitteena on osana varhaiskasvatusta parantaa lasten oppimisedellytyksiä.
Opetuksen tulee edistää sivistystä ja tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa sekä oppilaiden edellytyksiä osallistua koulutukseen ja muutoin kehittää itseään elämänsä aikana.
Opetuksen tavoitteena on lisäksi turvata riittävä yhdenvertaisuus koulutuksessa koko maan alueella.
3 § kertoo vielä seuraavaa:
Opetus järjestetään oppilaiden ikäkauden ja edellytysten mukaisesti ja siten, että se edistää oppilaiden tervettä kasvua ja kehitystä.
Ihmisyyteen kasvaminen, eettinen vastuukyky, sivistys ja itsensä kehittäminen ovat olennaisesti muuttuneet 50-luvulta. Koululaitos sen sijaan ei ole. Kun opettaja joutuu kontrolloimaan 25 oppilaan ryhmää, voidaan olla takuuvarmoja siitä, että koulussa ihmisyyteen kasvaminen tarkoittaa edelleen hiljaa olemista, eettinen vastuukyky käskyihin alistumista ja itsensä kehittäminen itsensä kuolettamista. Tämä ei ole opettajan vika. Opettaja varmasti haluaisi tukea yksilöllisyyttä, luovuutta ja yhteiskunnan kaipaamaa innovatiivisuutta, mutta opetusjärjestelyt tarjoavat tähän valitettavan vähän mahdollisuuksia. Oppilaan ikäkausi kyetään huomioimaan mutta muut edellytykset jäävät vähemmälle tilanteessa, jossa 45 minuutin oppitunnista yksilöllistä ohjausta voi antaa teoreettisesti optimaalisissa olosuhteissa korkeintaan 2 minuuttia per oppilas – oletuksena siis, ettei kenellekään tarvitse puhua yhteisesti mitään eikä järjestyksenpitoon tai vastaaviin käytännön säätämisiin tarvitse lainkaan kuluttaa aikaa.
Rakentava ehdotus vanhemmille: jos haluatte lapsellenne yksilöllistä opetusta, opettakaa häntä kotona.
Kokoomuksen ja demareiden huoli pian iskevästä työvoimapulasta tuntuu tässä 275 000 työttömän maassa lievästi liioitellulta. Kahden suurimman puolueen halussa tuoda paikalle lisää työvoimareserviä nähdään jälleen, miten valtion hallinta on siirtymässä yhteiskunnalta talouden käsiin. Syrjään asetettavan reservin kasvattaminen ei ole kansan vaan Nalle Wahlroosin etu. Sellaisena se on toki kaiken muun kilpailullisen globalisaation johdonmukainen osa.
* * *
Nalle Wahlroosista puheenollen: mieshän on kai jossain välissä sanonut, tai ehkä hänestä on sanottu, että massiivisesti rikastuneet ihmiset ovat järjestelmälle erityisen tärkeitä ja kaiken saamansa rahan väärtejä, koska he toimivat osoituksena siitä, että rikastuminen on mahdollista. Niin he omalta osaltaan motivoivat väkeä uutteroimaan ja innovoimaan. Näin varmasti on: ihminen, jolla on unelmia, jaksaa puurtaa.
Tämä kytkeytyy myös omaan elämääni. Sain nimittäin puolivuotisen apurahan, mikä indikoi jotakin sen suuntaista, kuin että minusta on tulossa osa jonkinlaista etablismenttia. Nyt onkin kysyttävä: mihin taiteellista etablismenttia tarvitaan? On päivänselvää, että laadukasta taidetta tehdään erilaisissa marginaaleissa paljon aivan ilman apurahoitustakin. Sen paremmin määrä kuin laatukaan eivät ole suoraan apurahoista kiinni.
Etablismentti synnytetään esille nostamalla. Ehkäpä sen yhteiskunnallinen tehtäväkin on – ei tekeminen vaan – esilläoleminen. Lähes poikkeuksetta akateemisesti koulutettu, uurastuksen jälkeen tunnustettu ja luovia intohimojaan toteuttamaan rahoitettu taiteilija toimii Wahlroosin kaltaisena unelmamannekiinina, jonka avulla ihmiset saadaan… uutteroimaan ja innovoimaan.
* * *
Analyysiyhtiö Capital Economics toteaa, että Euron ja EMUn loppu olisivat kaikkien etu, ja että tuskin ne enää viittä vuotta pidempään pysyvätkään pystyssä. Otan tämän esille ihan jälkiviisaan vahingonilon riemusta, vaikka tulevaisuus saattaakin vielä kääntyä minua vastaan. Demokratian vastainen tapa, jolla EMUa laajennettiin ja erityisesti Lipposen kansan ääntä halveksuvat kommentit väärin äänestämisistä jäivät nimittäin himppasen kaivelemaan silloin aikoinaan.
On tunnettu tosiseikka, että etäisyys Helsingistä Espooseen on merkittävästi pidempi kuin Espoosta Helsinkiin, ja siksi espoolaisten on helpompi mennä Helsinkiin viettämään iltaa kuin helsinkiläisten Espooseen. Henkisen topologian teoriani antaa myös ennusteen, jonka mukaan Tampereelta on lyhyempi matka Helsinkiin kuin esimerkiksi Poriin.
Paikkojen epäsymmetriset etäisyydet johtuvat spektaakkeliattraktioiden avaruutta vääristävistä ominaisuuksista. Tässä pohdiskelussa spektaakkelilla tarkoitetaan aika- ja tilasidonnaisia inhimillisiä sekä kaupallisten vuorovaikutusten prosesseja, joihin liittyy voimakas paikallaolemisen kokemus.
Pelkistetyimmillään tarkkailijan ja yksittäisen spektaakkelin välinen henkinen etäisyys on laskettavissa kaavasta
L = l/(s*a),
jossa L on mentaalinen etäisyys, l geografinen etäisyys, s subjektin (tarkkailijan) spektaakkelispesifi tilafunktio, ja a spektaakkelin kokonaisattraktiivisuus. Mentaalinen etäisyys toisin sanoen kääntäen verrannollinen suhteessa subjektin tilafunktion ja spektaakkelin vetovoimaisuuden tuloon.
Subjektin tilafuktion tarkempi erittely on tässä yhteydessä syytä jättää vähemmälle huomiolle, mutta todettakoon, että se kuvastaa subjektin spektaakkelihakuisuutta, ja siihen vaikuttavat lukuisat sellaiset muuttujat kuin sosiaaliset fobiat, mahdollinen sosiaalinen deprivaatio, henkilökohtainen asenne suhtessa käsiteltävänä olevaan spektaakkeliin jne.
Madonnan konsertti oli hyvä esimerkki erityisen vetovoimaisesta spektaakkelista, mutta mikäli kuvittelemamme tarkkailija on kovin Madonna-vastainen, saattoi viimekesäinen konsertti jopa etäännyttää Helsinkiä hänestä.
Hyviä esimerkkejä vähäisemmän vetovoiman spektaakkeleista ovat esimerkiksi tietyssä kahvilassa istuminen tai tuttavien tapaamisen mahdollisuus. Yksittäiseen tarkkailijaan ne vaikuttavat edelleen hyvin subjektiivisilla tavoilla.
Todellisuus ei tietenkään ole niin yksinkertainen, kuin yllä oleva kaava antaa ymmärtää: erisuuruiset spektaakkelit ovat levittäytyneet kaikkialle. Spektaakkelitiheyden jatkuvat muutokset tekevät tarkat etäisyyslaskelmat hyvin vaikeiksi ja kaoottisiksi, mutta pääperiaate on selvä: suurten spektaakkelikeskittymien kokonaisvetovoima on valtava, ja se kutistaa keskittymään koettua henkistä etäisyyttä.
Spektaakkelien yhteisvaikutuksen psykologinen perusta syntyy tehokkuusajattelusta (subjektin tilafunktion eräs tekijä) – siitä, että keskittymä tarjoaa mahdollisuuden usean spektaakkelin kokemiseen hyvin lyhyellä ajanjaksolla ja pienellä vaivalla. Voimakkaassa spektaakkelikeskittymässä kuten Helsingin ytimessä voi istua viihtyisässä kahvilassa, nähdä 25 tuttavaa ja 176 kaunista ihmistä sekä kuulla pari konserttia yhden ja saman illan aikana.
Yksittäistä tarkkailijaa houkuttavimmat kulkusuunnat (henkisesti lyhimmät reitit) voidaan laskea hänen tiedostamiensa spektaakkeleiden vektorisummien avulla. Kaikkein tarkimpiin tuloksiin päästään spektaakkelitodennäköisyyskenttiä integroimalla. Näiden kaavoittamiseen blogialustan editoritoiminnat eivät valitettavasti riitä. Yllä esittämäni perusyhtälön pohjalta välkky psykomaantieteilijä voi kuitenkin johtaa tarpeelliset kaavat itse.
Yhden merkittävän asian tuo Raamattujen ja pornolehtien vaihtokauppa osoitti: pilakuvakriisin yhteydessä esiintynyt tuohtumus ja riehuminen ei ollut yksinomaan islamilainen tapa reagoida. Vapaa-ajattelijoiden saamat tappouhkaukset osoittavat, että uskonnollisia kuumapäitä löytyy kyllä ihan kotoisasta kristinuskostammekin, kun vähän raaputetaan.
Ehdotankin, että pilakuvakriisiin vetoaminen maahanmuuttokriittisenä argumenttina todetaan kehnoksi. Ei ole olennaista eroa siinä, tuleeko tappouhkauksia Muhammedille (saws) irvailemisesta vai Raamatun epäkunnioittavasta kohtelusta.
13.9. duumassa FSB-yhteyksistään tunnettu puhemies Gennadi Seleznev kertoi liittoneuvostolle,että asuinkerrostalo oli räjäytetty Volgodonskissa. Todellisuudessa tuona päivänä pommi oli räjähtänyt Moskovassa. Volgodonskissa kerrostalo räjäytettiin vasta kolme päivää myöhemmin 16. syyskuuta.
Luin juuri Hannu Yli-Karjanmaan kirjan Valtiot ja terrorismi. Lopputulos: hämmentynyt mielentila.
Ei ollut uutinen, että esimerkiksi Yhdysvallat, Britannia, Ranska ja Venäjä ovat terroristivaltioita siinä kuin erinäiset Aasian ja Afrikan maat. Näiden valtioiden tiedustelujärjestöt ovat rahoittaneet, aseistaneet ja kouluttaneet terroristeja milloin missäkin ja milloin mistäkin syistä. Ei ollut uutinen, että sotia perustellaan valheellisella propagandalla (kuten vaikkapa Irakin joukkotuhoaseilla). Isommat ja pienemmät Mainilan laukaukset, false flag -operaatiot ja vastaavat eivät olleet uutinen nekään.
Mutta kun lukee aiheesta lähemmäs 400-sivuisen, eritasoista informaatiota tursuavan teoksen, alkaa asia vaikuttaa emotionaalisesti. Kertomusten vyöry tekee tehtävänsä: erilliset tapaukset eivät enää näyttäydykään erillisinä tapauksina vaan yleisenä toimintatapana. Sitä vain äkkiä ymmärtää sen, minkä on aina tiennyt: sotilallinen toiminta vaatii välttämättä vallankäyttöä ja -käyttäjiä, joille ihmishenki on kulutustavaraa, ja joiden on oltava valmis uhraamaan myös omiaan.
Kun sotilaallisen ja hallinnollisen vallan käyttäjät ovat kerran toisensa jälkeen jääneet kiinni valheista, osoittaneet epäluotettavuutensa ja kyvykkyytensä ihmisten – myös siviilien – tappamiseen, olemme arvoituksen edessä: miksi kovin moni edelleen luottaa vallankäyttäjiin, heidän rehellisyyteensä ja hyvään tahtoonsa? Miksi nielemme virallisia kertomuksia niin paljon helpommin kuin epävirallisia?
Edellisenä päivänä, maanantaina syyskuun 10. päivä puolustusministeri Donald Rumsfeld oli ilmoittanut tiedotusvälineille, että Pentagonin tileiltä on 2300 miljardia dollaria kateissa. […] uutinen jäi seuravan päivän tapahtumien alle ja lähes unohtui. […]Arlingtonin kunnan palolaitoksen raportin mukaan Pentagonissa tuhoutui arvokasta kirjanpitoaineistoa.
Jos viralliset tahot eivät ole luotettavia, niin miten on epävirallisten laita? Yli-Karjanmaa toteaa esipuheessaan, ettei ole paljoakaan tehnyt alkuperäistutkimusta. Kirjassa esitetyt tiedot ovat muiden koostamia ja – tässä tullaan ehkä teoksen isoimpaan ja vakavimpaan heikkouteen – pääosin internetissä julkaistuja.
Kun kirjan yli tuhannesta lähdeviitteestä suurin osa osoittaa nettiin, asettuvat kirjassa esitetyt tiedot huomattavasti vakavamman epäilyksen alaisiksi, kuin jos viitteet osoittaisivat painettuihin lähteisiin. Sillä vaikka täällä netissä onkin näytillä paljon oikeaa oikeaa ja varmistettua tietoa, on täällä myös järkyttävät määrät perättömiä huhuja, tahallista disinformaatiota, valepersoonia ja mitä ikinä osaamme kuvitella. Ilman pienintäkään kriittistä käsittelyä ennen julkaisemista. Internet on osoittanut epäluotettavuutensa vielä useammin kuin kaikki maailman hallitukset, ja niinpä Valtiot ja terrorismi -kirjan lukija kokee astuneensa hyllyvälle suolle: Osa jalansijoista on varmasti kantavia, mutta yhtä hyvin lukija saattaa kävellä uskonsa varassa vetten päällä.
Skeptisistisen ravisteluherätyksen teos joka tapauksessa tarjoaa. Syntyy vahva vaikutelma siitä, että vallitsevat selitykset esimerkiksi 9/11 -iskuista ja niiden tekijöistä ovat vähintäänkin kyseenalaisia. Iskujen ympärillä puuhaavat salaliittoteoreetikot eivät ehkä olekaan aivan niin hassu ilmiö, kuin mitä saatamme helposti kuvitella.
Tuona päivänä sekä FAA että NORAD tuntuivat olevan ”ihan pihalla”. On myös mahdollista, että juuri tämän seikan peittämiseksi asioista on valehdeltu niin paljon.
Yli-Karjanmaa lopettaa teoksensa päällisin puolin kohtuullisen näköisen toiveeseen:
Toivon tämän kirjan herättäneen lukijassa mielenkiinnon lähteä kyseenalaistamaan ja hakemaan lisää tietoa.
Toiveen ensimmäinen puoli toteutuu helposti. Jälkimmäinen näyttää sitäkin vaikeammalta. Mistä kiinnostuneen tulisi aloittaa? Kuinka erottaa luotettava tieto epäluotettavasta? Siinähän joutuu kahlaamaan kaulaansa myöten kuravedessä; keskittyisinkö sittenkin aivan muihin kysymyksiin?
Viimeisessä luvussa hahmottellaan terrorismin orwellilaisia seurauksia: Jatkuvan sodan ajatus, kidutuksia, salaisia vankiloita, ase- ja vakoiluteknologian kasvavaa rahoitusta, koko ajan tiukempia turvatarkastuksia lentokentillä, sotilaita kaduilla, kattavampaa valvontaa…
* * *
William Gibsonin Neurovelho-kirjasta kerrotaan usein anekdoottia, jonka mukaan joku kenraali oli kirjan luettuaan antanut sen teknologiaa kehittelevän osaston käsiin ja sanonut: ”Haluan tuollaisen.”
Entäpä jos…
Vuosi 1949. Kenraali Turgidson pitelee käsissään Orwellin vastajulkaistua romaania ja sanoo alaisilleen: ”Lukekaa. Haluan tällaisen.”
* * *
(Sisennetyt, kursiivilla kirjoitetut otteet ovat näytteitä kirjasta, sanojen ”2300 miljardia” korostus minun.)
Jukka Laajarinne 