Kategoria: Lasten ja nuorten kulttuuri

Kitsch ja Ikuisuus

Olemme varmasti kaikki joskus törmänneet Milan Kunderan ajatukseen, jonka mukaan ”kitsch on paskan absoluuttinen negaatio.”

Kunderan tapaan käsitetty kitsch on siis yhtenevä platonilaisen hyvien ja puhtaiden ideoiden todellisuuden kanssa, josta lika ja saasta puuttuvat (ks. esim. Platon: Parmenides).

Eräänä kitschin ilmentymänä voimme tarkastella vaikkapa Disney-piirrettyjä. Niissä ihmiset, erityisesti päähenkilöt, ovat kauniita ja täydellisiä. He eivät käy huussissa. He ovat hoikkia ja terveitä, ihohuokosia vailla. Hyvä ja paha ovat konkreettisia ja selkeitä ideoita, ja vieläpä niin, että platonistisessa disneytodellisuudessa rakkaus, uutteruus, nöyryys ja rohkeus kukoistavat pahan kadotessa lopulta olemattomiin. Disney-kitschissä maailma on ideaalinen, sellainen kuin sen pitäisi olla.

Monet – minä mukaanluettuna – kokevat suuria tunteita ja liikutuksen hetkiä Leijonakuningasta, Liloa ja Stitchiä tai Pientä merenneitoa katsellessaan. Eräs koetuista tunteista on viiltävä kauneuden ja hyvyyden kaipuu: miksi minun todellisuuteni ei voi olla tuollainen?

Näiden ajatusten kautta luulen sekulaarinakin ihmisenä ymmärtäväni, mistä jotkut uskovaiset puhuvat puhuessaan jopa tuskaisasta taivaskaipuustaan. Se on sitä, mitä minä tunnen piirrettyjä katsellessani.

Roinasta

Laura Koljonen herätti nettikeskustelua lastenhuoneen tavararämeestä. Tuttu juttu. Leluja on meidänkin taloudessamme melkein yhtä paljon kuin kirjoja, mutta toisin kuin kirjat, lelut eivät asetu siististi ja kompaktisti yhtään mihinkään. Ja kohta on taas tyttären synttärikemut ja talo entistä täydempänä.

Kahden ensimmäisen vuoden ajan tilanne pysyi kivasti hallinnassa: lelut mahtuivat pariin rottinkikoriin. Sveitsin-vuosina aloitettiin alamäki. Tunnustan heti, että vika oli paljolti minussa. Sadepäivinä kolmevuotiaan kanssa kotiin suljettu minä ei kestänyt ilman vaihtelevia virikkeitä, vaan hankki yhteisen laatuajan kuluksi melkoisen kasan legoja ja palapelejä.

No, viimeisten kolmen vuoden aikana olemme itse hankkineet taloon hyvin vähän leikkikaluja. Onhan täällä muutakin elämää. Mutta silti niitä tulee ja tulee. Toissa vuonna tuli niitä Baby, Burn! -juttuja, viime vuonna vuonna lemmikkieläinkauppa poikineen, ja viime aikoina Hello Kitty -kamaa. Ei siinä mitään, sitä kaikkeahan lapsi kovasti toivoo. Mutta kun sitä kaikkea kertyy jotenkin aivan käsittämättömiä määriä.

Lelut ovat sitäpaitsi indoktrinaation väline. Fröbel tai muu vastaava kasvatusguru keksi, että lasten on saatava sellaisia leluja, joilla on jokin tietty kasvattava käyttötapa. Leluissa on toimintoja (pahimmassa tapauksessa ne leikkivät lapsen puolesta), ja niitä kuuluu käyttää suunnitellulla tavalla, niin lapsesta kasvaa mallikansalainen. Pehmoeläimiä ei esimerkiksi saa silpoa, vaan niitä kuuluu hoivata. Leikkipuhelin puolestaan on tarkoitettu siihen, että sillä oltaisiin puhuvinaan, ja siihen, että siitä tulee ärsyttäviä ääniä. LPS-hamsterit taas on tarkoitettu siihen, että lapsi oppisi jo varhaisessa vaiheessa hamstraamaan ja kilpailemaan tavaran määrällä ja sitten aikanaan menestyisi hölmöläisten maailmassa.

Useimmat lelut ovat vaikkapa kiveen tai risuun verrattuna aika typeriä juttuja.

Muistan vielä toisenlaiset ajat. Ala-asteella opettajamme antoi kuluttajakasvatusta ja puhui kestohyödykkeiden puolesta: parempi ostaa jotakin kestävää kuin vaikkapa jotain hyvän makuista, josta ei kohta ole mitään jäljellä.

Kyseenalaista juttua nykyisestä näkökulmasta katsottuna. Kuka kestää kaiken kestävän?

Olen yrittänyt näyttää hyvää esimerkkiä (no, okei, en minä niinkään roolimallina olemista ole ajatellut, vaan olen toiminut puhtaasti itsekkäistä ja välittömistä syistä: en yleisellä tasolla pidä tavarasta) ja roudata esimerkiksi kirjoja eteenpäin. Eilenkin vein kassillisen. Osa kelpasi antikvariaattiin, osan sujautin vaivihkaa Kampin Suutarin edessä olevaan kirjankierrätyshyllyyn. Se on tässä kartassa tuolla oikeassa laidassa, vihreän info-merkin yläpuolella. Ja kun juhlimme omia synttäreitäni pari kuukautta sitten, yritimme sellaiseen Tolkien-tyyliin jakaa lahjoja vieraille. Meillä oli ovensuussa laatikollinen kirjoja ja lastenvaatteita ja jotain muuta hyväkuntoista ja periaatteessa käyttökelpoista, mitä sai lähtiessään ottaa mukaansa. Mutta kuka nykyaikana tavaraa kaipaa? Parista DVD-levystä pääsimme eroon, muu kama ei kelvannut edes humalaisille.

Esimerkkini on sitä paitsi mennyt hukkaan. Tyttö ei raaski luopua juuri mistään.

Tapasin muuten taannoin Tommi Melenderin, joka toimii samalla lailla kuin minäkin: saattaa antaa kirjoja läheisillee mutta signeeraa niitä ainoastaan pyynnöstä. Hänen havaintonsa mukaan erityisesti kollegamme eivät signeerauksia pyytele. Ovat ehkä niin köyhiä, että joutuvat viemään kirjoja divariin. Saattaa myös olla, että meidän kirjailijoiden suhde kirjoihin on vähemmän fetisistinen kuin tietyntyyppisten kirjallisuusharrastajien: luettavaksihan ne on kirjoitettu eikä haudottavaksi, ja kierto on kirjalle vain hyväksi. Aika harvoja niistä kuitenkaan kahta kertaa lukee. Mutta tokihan kirjailijaystävän signeeraus on hyvä juttu.

Mutta jos vielä palaan näihin lasten tavaroihin. Ja erityisesti synttäreihin. Seuraa kullanarvoinen vinkki! Joskus viime vuonna keskustelin ongelmasta erään tuttuni kanssa, ja hän kertoi, että heidän perheessään on kehitelty erilaisia immateriaalilahjoja. Lahjakorttiin on esimerkiksi kirjattu öljyvärimaalausta heidän kotonaan. Ja vastaanottajat ovat olleet tyytyväisiä. Mekin aloimme soveltaa: viemme yhä harvemmin lapsille tavaraa. Sen sijaan askartelemme-paskartelemme lahjakortteja, joissa lupaamme esimerkiksi leffareissua tai käyntiä jossain muussa kiinnostavassa paikassa. Palaute on ollut innostavaa, ja tapa näyttää leviävän nopeasti. Ja mikä hauskinta: myös monet lapset näyttävät arvostavan viihdyttäviä palveluita enemmän kuin tavaraa.

Terrorin demografiaa

Mielenkiintoisessa haastattelussaan sunnuntain Hesarissa Tommi Melender kritisoi sitä, mihin suuntaan maripaitahipit lopulta yhteiskuntaamme veivät. Sinne, minne fasistitkin:

Voiman, kauneuden ja nuoruuden palvonta oli tunnetusti fasismin keskeinen elämänsisältö.

Fasismi ei elänyt pelkästään nuoruuden palvonnasta vaan myös nuorison kriittisestä massasta. Nuorisossa on diabolista (rajat ylittävää) muutosvoimaa, jota ei meissä keski-ikäisissä enää (onneksi vai epäonneksi?) samassa määrin ole. Nuoruuden palvominen on tietyssä mielessä elämän, inhimillisen toiminnan, palvomista. Usein tuo toiminta on väkivaltaista: nuoruus on täynnä väkivallan uhkaa ja mahdollisuutta.

Mitä ilmeisimmin New Yorkin murhatilastot eivät 90-luvun alussa pudonneet dramaattisesti niinkään sen paljon puhutun nollatoleranssiohjelman vuoksi vaan siksi, että abortti oli laillistettu vuonna 1973.

Heti Melenderin haastattelua seuraavalla aukeamalla lehdessä kerrottiin 15-vuotiaista terroristeista, jotka olivat murhanneet viitisen ihmistä Suomen vapauden vuoksi, ja jotka olivat suunnitelleet jopa keisarin salamurhaa.

Lenin ei ollut pelkästään väärässä sanoessaan, että yli 35-vuotiaat tulisi teloittaa, koska he ovat ikäluokkana vastavallankumouksellisia. (Jätän lukijan pohdittavaksi, mikä Leninin väittämässä oli totta, mikä ei.)

Antropologi ja historioitsija Emmanuel Todd esittää Imperiumin jälkeen -kirjassaan, ettei myöskään islamilainen terrorismi ole ensisijaisesti uskonnollisten syiden synnyttämää. Sen sijaan kyseessä on eräiden seutujen demografinen kriisivaihe. Valtaosa islamilaisesta maailmasta on jo hyvää vauhtia rauhoittumassa. Kuolleisuuden laskun ja korkean syntyvyyden aiheuttama nuorison kriittinen massa sen sijaan aiheuttaa väkivaltaista liikehdintää ja kultuurin kriisin… kunnes myös syntyvyys laskee riittävän alhaiselle tasolle ja tasoittaa tilanteen noin 15 vuoden viiveellä.

Vastaavat kriisivaiheet on käyty läpi myös länsimaissa: sisällissotia ja väkivaltaisia vallankumouksia riittää. Yhteiskunnat ovat tyypillisesti vakautuneet vasta demografisen tasapainon saavutettuaan.

Nuoruuden palvominen on tosiaan epävakauden, sekavuuden ja muutoksen palvomista. Koska nuorten osuus länsimaisten kulutusyhteiskuntien väestöstä on kuitenkin nykyään verrattain pieni, näyttävät tuon palvonnan seuraukset toisenlaisilta kuin sata vuotta sitten. Hieman vähemmän kauheilta… ehkä?

Kolme asiantuntijalausuntoa

Ruoalla ei saa leikkä on viime aikoina arvioitu ainakin kolmessa lasten- ja nuortenkirjallisuuden erikoisjulkaisussa.

Vinskissä kirjan esittelee Anna Wessberg, 9 v, eli tämä on nyt niitä arvosteluita, joilla on kirjailijalle henkilökohtaisella tasolla erityisen paljon väliä. Wessberg pitää tarinoita ja henkilöhahmoja hauskoina, ja kritiikin yleisvaikutelma on positiivinen. Kirjoittaja oli kuitenkin jäänyt kaipaamaan pidempiä tarinoita, koska ”halusin kuulla, mitä seuraavaksi tapahtuu.” Joidenkin tarinoiden loppuja Anna Wessberg ei ollut ymmärtänyt, mutta toisin kuin moni aikuiskriitikko, uskaltaa kuin Sokrates hienosti ja rehellisesti myöntää ymmärtämättömyytensä.

Osa kirjan vitseistä ja ”opetuksista” on tosiaan tarkoitettu herättämään keskustelua ja kysymyksiä ennemmin kuin olemaan helposti nieltävissä.

Virikkeitä-lehdessä julkaistu Marja Suojalan arvio on ilahduttavalla tavalla jokseenkin täysin yhtenevä sen kanssa, mihin olemme kirjassa pyrkineet: ”[…] Laajarinne hallitsee lyhyen muodon mainiosti. […] Tarinat sopivat niin lapsille, nuorille kuin aikuisille, sillä niissä on samaan aikaan sekä konkreettinen että abstrakti, jopa filosofinen taso. […] Kirjan monitasoinen huumori viehättää, ja tarinat sopivat mainiosti myös ääneen luettavaksi […] Martti Ruokonen on tehnyt kirjaan graafisen kuvituksen, jossa yhdistyvät yksinkertaiset muodot ja hyvät oivallukset niin kuin tarinoissakin. Tarinan ydin saattaa kiteytyä kuvassa […]. Kirjan kokonaisuus on mietitty, eikä siinä ole mitään ylimääräistä. Nauttikaa, pienin annoksin!”

Onnimanniin kirjoittava Niina Broman on lukenut kirjan opettavaisten pelottelukertomusten pitkää traditiota vasten. ”[Laajarinteen ja Ruokosen] yhteistyö on jälleen kypsyttänyt hedelmän, joka yhtä aikaa hämmentää, naurattaa ja kauhistuttaa. […] Nämä humoristiset tarinat ovat riemastuttavan rehvakkaita, mutta ajoittain väistämättä liiankin rajuja kaikkein pienimmille lukijoille. […] Ruokosen kuvitus on ensi katsomalta suoraviivaista, mutta tarkemmin silmäiltynä merkityksillä leikittelevää.

[…] Lapsille kirjan jutut voivat olla paikoittain liian vaikeasti avautuvia ja aikuisille lastenkirjakonventiota ajatellen yksinkertaisesti liian raakoja ja ronskeja. Näennäisesti rajujen opetustarinoiden pohjalla piilee kuitenkin nerokas ja anarkistinen huumori, jonka vuoksi teosta ei kannata jättää tyystin unholaan. Suosittelen kokeilemaan!”

Lapsia on moneen lähtöön, kuten meitä aikuisiakin. Kirjan jutut on pääosin kirjoitettu tyttärelleni, kun hän oli kolmevuotias. Muistan, miten hän aamuisin heti herättyään taapersi työhuoneeseeni, istui syliini ja pyysi: ”Lue! Mitä sinä tänään olet minulle kirjoittanut?” Moni muukin 2-5 -vuotias lapsi on kuulemma jutuista pitänyt, joten lukijoiden kannalta isoimmaksi ongelmaksi muodostunevat juuri leperteleväiset lastenkirjakonventiot. Rajujen juttujen kun oletetaan sijoittuvan menneille ajoille niin tapahtumiltaan kuin kirjoittamisajankohdaltaankin, eikä sellaisia pitäisi enää nykyään kirjoittaa. Mitään Grimmin satuihin, Jörö-Jukkaan, Maxiin ja Moritziin tai erinäisiin suomalaisiin kansansatuihin verrattavia raakuuksia kirjassani ei kuitenkaan ole.

Mutta tunnustetaan: yksi jutuista pelotti silloin aikoinaan tytärtäni. Yllättäen ei kuitenkaan yksikään niistä, joita aikuiset pitävät hurjimpina. Pelottavaa oli hänen Mies makkarana -tarinasta kehittelemänsä uhkakuva, että joku vieras ihminen ostaisi hänet vahingossa kaupasta.

Paras ase

Isä ja tytär lukevat yhdessä Rosa Liksomin ja Klaus Haapaniemen Nekoa. He pysähtyvät kerronnaltaan varsin haastavan kirjan loppupuolella katselemaan aukeamaa, jossa samuraijoukko ryntää hyökkäykseen.

Tyttö (osoittaa erään samurain kädessä olevaa pitkävartista ja raskasta puunuijaa): Minun mielestäni tuo on noista paras ase.

Isä: Minä luulen, että nuo keihäät ovat parempia. Katso, millaiset terät, niillä voi sekä pistää että lyödä. Ja ehkä nuo pyssytkin ovat aika hyviä, kun niiillä voi ampua vihollisen jo kaukaa. Jos ne vaan ovat tarpeeksi tarkkoja.

Tyttö: Mutta tuolla nuijalla on varmaan aika vaikea tappaa ketään… Siis mitä, onko sinun mielestäsi hyvä, että aseilla tapetaan?


Onnimanni-palkinto Kirjaset-tapahtumalle

Onnimanni-palkinto 2009 Sastamalan Kirjaset-tapahtumalle

 

”Tänä  vuonna Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutin Onnimanni-palkinto annetaan Suomen Kirjainstituutin alulle panemalle Lasten ja nuorten kirjapäiville, joka on tarjonnut kirjan pariin houkuttavaa monipuolista, ennakkoluulotonta, kekseliästä ja tasokasta ohjelmaa lapsille ja nuorille. Vuodesta 2008 tapahtuman ytimekkäänä nimenä on ollut KIRJASET.

Lasten omat kirjapäivät järjestettiin ensi kerran vuonna 2003 Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivien yhteydessä. Seuraavana vuonna Lasten ja nuorten kirjapäivät pidettiin kaksipäiväisinä elokuussa. Lasten ja nuorten kirjapäivillä on vuosittain ollut jokin tärkeä, monitaiteellinen teema, jota on käsitelty aikuisille suunnatuissa seminaareissa, paneeleissa ja luennoissa.

Kirjatapahtuman päätehtävä on kuitenkin ollut innostaa lapsia ja nuoria lukemaan.

Perinteeksi ovat jo muodostuneet Kirjavinkkauksen ja Jästihuispauksen Suomen mestaruus -kisat. Monina vuosina on järjestetty lapsille ja nuorille kirjoituskilpailuja, joiden palkinnot on jaettu tapahtuman aikana. Nuoren yleisön koettavana on ollut

kymmeniä kirjailijavieraita, muusikkoja, voimistelu- ja sirkustaiteilijoita, erilaisia näyttelyitä, kirjojen sairaaloita, sanataidepajoja ja elämystiloja. Tänä vuonna KIRJASET järjestetään 7.11.

Lasten ja nuorten kirjapäivien järjestämisessä ovat olleet mukana myös Sastamalan opisto, koulutoimi ja innokkaiden talkoolaisten joukko. Erilaiset apurahat ovat turvanneet sen, että tapahtumaan osallistuminen on ollut maksutonta. Taloudellista tukea Kirjaset on tänä vuonna saanut Taiteen keskustoimikunnalta, Vammalan kirjapaino oy:ltä sekä kustannusosakeyhtiö Otavalta, Tammelta ja Karistolta.

Vuonna 1993 ensi kerran jaettu Onnimanni-palkinto myönnetään yhdelle henkilölle, työryhmälle tai yhteisölle lasten- ja nuortenkirjallisuutta, sen asemaa ja merkitystä edistävästä toiminnasta. Palkintolautakunta päätyi yksimielisesti kiittämään Onnimanni-palkinnolla Sastamalan Kirjaset-tapahtumaa reippaasta toimeen tarttumisesta kirjan ja lukemisen puolesta. Palkintolautakunnan puheenjohtajana toimi toimittaja Kaisu Mikkola ja sen jäseninä olivat lehtori Kaisa Ahvenjärvi, kirjailija Jukka Laajarinne, kuvittaja Jukka Lemmetty ja kirjavinkkari Marja-Leena Mäkelä. Palkinto on Marjatta Kurenniemen saturomaani Oli ennen Onnimanni, kolme raha-arpaa ja kunniakirja. ”

Virallinen lista

Kaikki, joita asia kiinnostaa, tietävätkin jo varmasti, miltä Finlandia Junior -lista tänä vuonna näyttää.

Olen listaan varsin tyytyväinen. Aika moni muukin kuin minä on nimittäin todennut, ettei ole lukenut palkintoehdokkaista kuin ehkä yhden, ja että monesta ei ole koskaan kuultukaan. Lukemattomien kirjojen laatuun en tietenkään voi ottaa kantaa, mutta listan voi helposti nähdä vaietun kirjallisuuden esiinnostamisyrityksenä.

Samaa ei voine sanoa aikuisten listasta, kun se aikanaan julkaistaan. Aikuisten kirjat on esitelty isoina juttuina pitkin vuotta, ovathan ne meidän, vallanpitäjien kirjallisuutta.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden marginalisointia ilmentävät osaltaan esimerkiksi Jarmo Papinniemen Parnasso-blogin tuoreimmat, aiheeseen pureutuvat kirjoitukset. Papinniemellä onkin ollut kiitettävänä tapana tuoda nopeasti jokseenkin kaikki kirjallisuuden ajankohtaisuutiset keskusteluun. Ison F:n spekuloinnitkin alkanevat ihan kohta.

Juban Minerva-sarjakuva on muuten noista ehdokkaista se, jonka olen lukenut. Se on sattumoisin myös se, joka ei edusta marginaalia vaan on ollut kirjakaupoissa isoina pinoina ja näkyvästi saatavilla. On se kiva sarjakuva. Edellinen Minerva vain oli parempi ja ennen kaikkea tuoreempi. Jotenkin huomaan lievästi häiriintyväni tästä asiasta, vähän niin kuin Tatun ja Patun taannoisesta palkitsemisesta: kunnianosoitus tulee oikeille tekijöille mutta väärästä teoksesta (mielestäni se olisi kuulunut heille jo hieman aiemmin).

Joka tapauksessa: isot onnittelut ehdokkaille!

Toinen kansa keskuudessamme

Saimme Haapavedeltä muistoksemme kirjan. Tarinatupa – Haapaveden alakoulujen oppilaiden tarinoita on heti ensi silmäyksellä  komean näköinen paketti. Sisältö on valikoitunutta mutta niin monimuotoista, etten käy sitä tässä sen tarkemmin luonnehtimaan. Lasten omista kertomuksista on kuitenkin kysymys.

Erityisen mielenkiintoiseksi kirja osoittautui, kun aloin lukea siitä iltasatuja tyttärelleni. Hän halusi seuraavana päivänä lisää. Ja seuraavana. Toisten lasten kirjoittamat kertomukset ohittivat vaihtoehdoiksi tarjotut ”oikeat” kirjailijat, esimerkiksi Astrid Lindgrenin, mikä luonnollisestikin herätti minussa erinäisiä kysymyksiä.

Jos jo aikuisten kirjoittama lastenkirjallisuus on kulttuurin marginaalia, niin lasten kirjoittama kirjallisuus vasta marginaalia onkin, vaikka potentiaalista yleisöä olisi ehkä enemmän kuin yhdelläkään aikuisten kirjalla. (Aikuisista vain pienehkö osa lukee kirjallisuutta, kun taas jokseenkin kaikki lapset haluavat kuulla tarinoita.) Miksi tämä kaksinkertainen marginalisointi?

Koska elämme aikuisten ehdoilla aikuisten maailmassa.

Lapset eivät ole täysivaltaisia kansalaisia eikä heitä sellaisina kohdella. Lasten oma kulttuuri rehottaakin suurimmaksi osaksi jossakin syrjässä ja väleissä, siellä missä lapsilla on oma tila, ja vain harvoin me aikuiset, joilla olisi välineet nostaa lasten kulttuuri näkyville, vaivaudumme tekemään niin. (Ja ehkä se on hyvä niin, sillä kovin usein, kun aikuinen ojentaa kätensä lapselle, on se käsi täynnä kasvatustavoitteita ja hallintapyrkimyksiä.)

Tarinatuvan puhuttelevuus pistää myös kysymään lasten- ja nuortenkirjallisuuden merkitystä ja myös tarkoitusta. Lastenkirjat ovat jokseenkin poikkeuksetta aikuisen puhetta lapselle. Entäpä, jos lasten- ja nuortenkirjallisuuden lisäksi kustannettaisiin runsaat määrät elävää, aitoa ja sensuroimatonta lasten ja nuorten kirjallisuutta? Käsityksemme siitä, mikä lapsia kiinnostaa ja mitä he kaipaavat, voisi muuttua radikaalisti. Skenaario on tietenkin täysin kuvitteellinen, sillä tämä on aikuisten maailma, jossa aikuiset tekevät ostopäätökset, joita ohjailee aikuinen maku ja aikuinen käsitys siitä, mitä lapselle pitää lukea.

Olisi mielenkiintoista perustaa lasten kirjallisuutta julkaiseva kustantamo, jossa julkaistavat tekstit ja niiden parantelun saisivat tehdä lapset, ja jossa aikuinen (se, jolla on tuotantovälineet) puuttuisi toimitustyöhön korkeintaan oikeakirjoituksen osalta. Mitähän se kustantamo julkaisisi?

Hmmm…

Saisikohan sen perustamiseen apurahoja?

Eikö tämä törky jo riitä!

”Luultavasti ei ole koskaan koko maailmassa painettu kirjaa, jossa olisi niin paljon haukkumasanoja, kirouksia, herjauksia ja raakoja kuvauksia kuin tässä kirjassa. Melkein keskeytymättä raatelevat lukijan tunteita kaikkein julkeimmat puheenparret. […] Uskonnollisia käsitteitä ja tunteita tehdään naurunalaisiksi ja loukataan usein niin riettaasti, ettei sillä ole mitään rajoja.”
August Ahlqvist Seitsemästä veljeksestä, 1870.

”[…] kirjaa ylimalkaan ei sovi antaa lasten ja nuorison käsiin.”
Julius Krohn Seitsemästä veljeksestä.

”Arveleeko kirjailija, etteivät lapset ota mallia kyseisenlaisesta huolettomasta kieliasusta? Pepin niistäminen leninkiinsä on ilmeisesti kirjailijan käsitys nykyaikaisesta lasten hygieniasta, ja on hyvin sopusoinnussa muun kirjan kanssa. Kirja on kokonaan lapsellinen, luonnoton ja epäterve, sanalla sanoen esimerkki siitä, millainen lastenkirjan ei tule olla.”
Charles Lans Peppi Pitkätossusta.

”Eikö kukaan todella voi estää tätä moraalisesti ala-arvoista ohjelmaa?”
Nimimerkki Närkästynyt Peppi Pitkätossun radioluennasta 1946.

Voimme näin jälkikäteen vain arvailla, moniko lapsi, nuori ja aikuinen on joutunut täydellisesti hunningolle edellisissä kommenteissa mainittujen teosten vuoksi, joita ajattelemattomat opettajat ja vanhemmat edelleen luettavat ja jopa pakkoluettavat harkintakyvyttömillä, keskenkasvuisilla ihmisentaimilla. Puhummeko sadoista, tuhansista vai jopa sadoistatuhansista turmeltuneista mielistä? Minkäänlaista mittaria asian tarkistamiseen ei ole, mutta ympärillämme rehottava rappio puhuu asiasta karua, jopa vulgääriä kieltään.

En tietenkään tarkoita, että yksittäinen teos pystyy tuhoamaan ihmistä sellaisessa perheessä, jossa kirjallisuudesta ja elämänarvoista keskustellaan avoimesti. Mutta kun muunkinlaisia perheitä on… ehkä jopa valtaosa kaikista perheistä, nykyään.

Tekstisitaattien lähteet:
Irma Perttula: Kivi ja Ahlqvist
Gaare & Sjaastad: Peppi ja Sokrates