Olemme varmasti kaikki joskus törmänneet Milan Kunderan ajatukseen, jonka mukaan ”kitsch on paskan absoluuttinen negaatio.”
Kunderan tapaan käsitetty kitsch on siis yhtenevä platonilaisen hyvien ja puhtaiden ideoiden todellisuuden kanssa, josta lika ja saasta puuttuvat (ks. esim. Platon: Parmenides).
Eräänä kitschin ilmentymänä voimme tarkastella vaikkapa Disney-piirrettyjä. Niissä ihmiset, erityisesti päähenkilöt, ovat kauniita ja täydellisiä. He eivät käy huussissa. He ovat hoikkia ja terveitä, ihohuokosia vailla. Hyvä ja paha ovat konkreettisia ja selkeitä ideoita, ja vieläpä niin, että platonistisessa disneytodellisuudessa rakkaus, uutteruus, nöyryys ja rohkeus kukoistavat pahan kadotessa lopulta olemattomiin. Disney-kitschissä maailma on ideaalinen, sellainen kuin sen pitäisi olla.
Monet – minä mukaanluettuna – kokevat suuria tunteita ja liikutuksen hetkiä Leijonakuningasta, Liloa ja Stitchiä tai Pientä merenneitoa katsellessaan. Eräs koetuista tunteista on viiltävä kauneuden ja hyvyyden kaipuu: miksi minun todellisuuteni ei voi olla tuollainen?
Näiden ajatusten kautta luulen sekulaarinakin ihmisenä ymmärtäväni, mistä jotkut uskovaiset puhuvat puhuessaan jopa tuskaisasta taivaskaipuustaan. Se on sitä, mitä minä tunnen piirrettyjä katsellessani.
Jukka Laajarinne 