Olemme varmasti kaikki joskus törmänneet Milan Kunderan ajatukseen, jonka mukaan ”kitsch on paskan absoluuttinen negaatio.”
Kunderan tapaan käsitetty kitsch on siis yhtenevä platonilaisen hyvien ja puhtaiden ideoiden todellisuuden kanssa, josta lika ja saasta puuttuvat (ks. esim. Platon: Parmenides).
Eräänä kitschin ilmentymänä voimme tarkastella vaikkapa Disney-piirrettyjä. Niissä ihmiset, erityisesti päähenkilöt, ovat kauniita ja täydellisiä. He eivät käy huussissa. He ovat hoikkia ja terveitä, ihohuokosia vailla. Hyvä ja paha ovat konkreettisia ja selkeitä ideoita, ja vieläpä niin, että platonistisessa disneytodellisuudessa rakkaus, uutteruus, nöyryys ja rohkeus kukoistavat pahan kadotessa lopulta olemattomiin. Disney-kitschissä maailma on ideaalinen, sellainen kuin sen pitäisi olla.
Monet – minä mukaanluettuna – kokevat suuria tunteita ja liikutuksen hetkiä Leijonakuningasta, Liloa ja Stitchiä tai Pientä merenneitoa katsellessaan. Eräs koetuista tunteista on viiltävä kauneuden ja hyvyyden kaipuu: miksi minun todellisuuteni ei voi olla tuollainen?
Näiden ajatusten kautta luulen sekulaarinakin ihmisenä ymmärtäväni, mistä jotkut uskovaiset puhuvat puhuessaan jopa tuskaisasta taivaskaipuustaan. Se on sitä, mitä minä tunnen piirrettyjä katsellessani.
Jukka Laajarinne 
Mitä pahaa siinä on, jos ”ihannoi Disney-kitschiä, kokee kauneuden ja hyvyyden kaipuuta”? Jokuhan näkee kauneutta ja hyvyyttä jatkuvasti ympärillään, vaikka joutuukin elämään aika tuhmassa maailmassa. Vai onko se tyhmyyttä ja silmien sulkemista? Kun lapsi on iloinen, se varmasti tuntee jotain kauneutta tai hyvyyttä eli se millaisissa oloissa tahansa. Naapurini, 83-vuotias Jenny, on kerännyt vuosien mittaan kaikenalista kitschiä ympärilleen ja on siitä iloinen. Ei sen mieltä saa pahoittaa!
Kyllä maailmassa kakkaa riittää ja itkua ja hammasten kiristystä. Mitä ihmettä tuolla taivaskaipuuosalla tarkoitat?
Ilmeisesti en ymmärtänyt asian ydintä ollenkaan. Selitä muutamalla sanalla. Kiitos!
”Mitä pahaa siinä on…”
En minä tiedä. Pitäisikö siinä olla?
Tarkoitan (tällä kertaa) ihan vain sitä, mitä kirjoitankin. Myös sillä taivaskaipuukohdalla. En valitettavasti oikein tiedä, miten sen voisi tuon selkeämmin sanoa. Mikä siinä jää hämäräksi?
Aahaa, jos olet toissasi niin silloinhan asia on selvä. Minä kun luin niin kuin piru Raamattua ja luulin, että viattomat Disney-piirretyt saavat taas köniinsä. Nyt siis uskallan sanoa, että itsekin olen itkeskellyt jonkun japanilaisen Henkien katkemän lopussa.
Olen aina tosissani.
Monta sukupolvea on kasvanut Disney-piirrettyjen vaikutuspiirissä. Ovatko he onnellisia? Mielestäni ihmisen on pakko oppia näkemään kauneus todellisesta elämästä, ei kiiltokuvasta. Rakastan kuolemaa tekevää äitiäni. Hän ei ole kaunis. Ei ainakaan niin kuin Merenneito. Ja rakkaus, joka ei ole ruusuilla tanssimista – niin kauan kuin ihmiset idealisoivat sitä, he ovat aina pettyneitä.
Erittäin hyvä pointti. Täydellinen on hyvän pahin vihollinen, vai miten se vanha hokema menikään. Ja jos en aivan väärin muista, niin asiasta on tehty tutkimuskin: romanttisen viihteen kuluttaminen vaikutti käsityksiin siitä, millaista rakkauden tulisi olla, ja romantiikkaharrastajat esimerkiksi eivät pitäneet parisuhteen eteen työskentelemistä yhtä tärkeänä kuin verrokit. Vastaavasti on helppo palauttaa mieleen yksi jos toinenkin tuhoisa yritys rakentaa ihannevaltiota.