Avokonttori

Olin ennenkin kokeillut työskentelemistä kahvilassa. Yleensä se ei osoittautunut erityisen tehokkaaksi ratkaisuksi. Katse ja ajatukset harhailivat. Joskus ne jäivät muiden asiakkaiden (lue: kauniiden naisten) vangitsemiksi, joskus taas pälyilin ympärilleni ja toivoin paikalle osuvaa tuttavaa, jonka seurassa voisi luistaa työnteosta.

Myöskään kotona työskentely ei ole maailman tehokkainta. Erilaiset kotityöt vaativasti houkuttelevat puoleensa. Joskus ajatukset ja teot jäävät kanssa-asujien (lue: kauniiden naisten) vangitsemiksi.

Olen joskus harkinnut työhuoneen vuokraamista. Luulen kuitenkin, että käyttöaste jäisi luvattoman alhaiseksi, ellei työhuone sattuisi sijaitsemaan aivan naapurissa. Vuokrarahat voi ehkä käyttää paremminkin?

Sitten, kuukausi tai pari sitten, päätin Hesarin jutun perusteella katsastaa Ravintola Rytmin Hakaniemessä. (Lukija saattaa tästä ymmärtää, että olen näissä trendihommeleissa hieman jälkijunassa nykyään.) Käyntini ei jäänyt viimeiseksi, sillä ihastuin paikan tuotteliaaseen ilmapiiriin välittömästi.

Kun istuu kymmenen muun läppärinsä ruutuun syventyneen ihmisen keskellä, tuntee olevansa… osallinen, yksi muista, tavallinen ihminen, hyväksyttävissä töissä. Jotain tällaista. Se, että muut ympärilläni tekevät töitä, motivoi myös minua työskentelemään, aivan vastaavasti kuin jossakin muussa kahvilassa ihmisten seurustelullinen käytös lietsoo minussa halua olla sosiaalinen. Laumaeläimen vaistot saavat minusta paljon enemmän irti kuin mihin yksinäisyydessä pystyisin.

Siinä sivussa tulee nautittua lounas, tuplaesso ja olut tai kaksi. Ja sitten rupeaa miettimään: onko Helsingissä enemmänkin vastaavia työpaikkoja?

Liberalismin petos. Osa 2: juonikuvaus

Jatkoa edelliseen postaukseen.

Hännikäisen ja Melenderin tyyli on selkeää ja ennen kaikkea tarkkaa. Esimerkkinä tarkkuudesta voidaan esittää jo aiemmin siteeraamani lause: ”[P]erimmäisenä ajatuksenamme ei ole herättää keskustelua vaan ajatuksia.” Jos sanalle ”perimmäinen” annetaan painoa, lauseen dialogivastaisuus katoaa, vaikka laajemmassa kontekstissa se onkin edelleen vahvaa. Pehmennyksiä ja ehtomääreitä on siellä, missä pitääkin: vastaanväittäjät eivät pärjää ainakaan yksittäisiä lauseita poimimalla. Tyylistä ja retoriikasta on muutenkin vaikea olla pitämättä; ovelimpien iskujen osuessa maaleihinsa saatoin vain hekotella mielessäni.

Entäpä sisältö?

Kirja jakautuu lukuihin ajassamme vallitsevien harhojen mukaan. Karkeasti kuvattuna kirja etenee seuraavasti: Liberalismi on kehittyessään pettänyt alkuperäiset ihanteensa keskittyessään oikeuksiin ja unohtaessaan velvollisuudet. Nykyajan ihminen kokee oikeuksikseen korkean kulutustason, ihailun kohteena olemisen – ja ylipäätään kaiken, mitä sattuu haluamaan. Vapauksia vaadittaessa ei huomata, miten usein positiiviset ja negatiiviset vapaudet lyövät toisiaan korville.
Postpoliittisella aikakaudella on erehdytty palvomaan yksilöä ja positiivista ajattelua: kuka tahansa voi olla voittaja, kunhan jaksaa hymyillä ja tsempata itseään ja työtovereitaan. Jokaisessa asuu pieni isoveli, joka valvoo ja vaatii suorituksia. Samalla jokaisesta on tullut kaupparatsu, joka joutuu myymään itseään tai taitojaan.
Vastuuttomaan asenteeseen kytkeytyy taistelu uhripääomasta. Jokainen ihmisryhmä haluaa esiintyä sinä heikoimpana ja päähän potkituimpana joukkona, joka kaipaa yhteiskunnan erityistä hoivaa ja huolenpitoa. Yhtä lailla valkoiset heteromiehet kuin värilliset lesbotkin ulkoistavat vastuun omasta elämästään sille toiselle, joka valtaa muka käyttää. Olennaista on, että vääryys ei ole koskaan oma vika.
Historiaa luetaan jälkiviisaasti, ja parhaissa tapauksissa ”liberaalit” luottavat julkiseen keskusteluun niin vähän, että joitakin historian tulkintoja kriminalisoidaan.

Päälinjojen osalta Hännikäisen ja Melenderin aikalaisanalyysiin on helppo yhtyä. Oikeassa ovat, ja kokonaisuutena kirja on mainiota luettavaa.

On myös ongelmakohtia. Pamfletistit osoittavat aivan oikein, että on erilaisia liberalismeja ja erilaisia konservatismeja. Liberalismin ja konservativismin alat ovat kuitenkin paljon kapeampia, kuin vaikkapa ”arvokonservatismi”. Kannatan sekä liberaaleja että konservatiivisia arvoja. Useimmat meistä ovat lokaaleja liberalisteja tai konservatiiveja, kun taas universaaliliberaalit tai -konservatiivit näyttävät enemmän tai vähemmän satuolennoilta. Tämä on myös Liberalismin petoksen yksi ydinajatuksista. Siitä huolimatta kirjoittajat näkevät kritiikkinsä kohteen varsin usein nimen omaan ”liberaaleina”. Esimerkiksi lainsäädännöllä sananvapautta rajoittavat ihmiset nimetään surutta ”[arvo]liberaaleiksi”, vaikka on ilmeistä että juuri käsiteltävän erityiskysymyksen kohdalla puhutaan lokaaleista antiliberaaleista.

Kirjan suurimmat heikkoudet osuvat viimeiseen, historiatulkintoja käsittelevään lukuun. Sekin on isolla pensselillä sudittua asiaa, mutta eräät sen painotukset ja kirjoittamisen sävyt – enemmän rivien välit kuin se, mitä riveillä tarkalleen ottaen sanotaan – antavat hetkittäin vastenmielisen vaikutelman. Lisäksi vähintäänkin jomman kumman kirjoittajan sortuminen eräänlaiseen ryhmän harhaan estää häntä/heitä ymmärtämästä tai edes haluamasta ymmärtää vastapuoltaan. Tätä voinee pitää jonkinlaisena metodisena epädialogisuutena, johon pamfletti kirjallisuuden lajina hyvin helposti houkuttelee (tuttua myös itselleni).

(Ekskurssi. Kyseessä voisi myös olla vajavainen mielenteoria. Tähän tapaan: itseään hyvinä ihmisinä pitävät saattavat helposti – ja virheellisesti – uskoa muidenkin ihmisten hyvyyteen ja vaalia vaikkapa anarkistisia ajatuksia. Vastaavasti mielipiteisiinsä lukkiutuva ihmistyyppi saattaa kuvitella muidenkin olevan samanlaisia joustamattomia jääräpäitä. Ihmisten käsitykset ihmisistä siis todella kertovat – eivät ainoastaan heidän käsityksistään, vaan – ihmisistä. Tästä johtuen myös vastapuolen ihmiskuva on tyypillisesti aivan validi, vaikkei kerrokaan koko totuutta.)

Pari esimerkkiä:

Tekijät nostavat ikään kuin naurettavaksi esimerkiksi (Theodore Dalrymplen esittelemän) nuoren naisen, joka halusi opiskella historiaa ja oli erityisen kiinnostunut Ruandan kansanmurhasta. Nainen ei kuitenkaan tiennyt kansanmurhan taustoista sen enempää, kuin mitä oli Hotelli Ruandasta oppinut, mutta piti joukkomurhaamista pahana asiana. En näe tapauksen hassuutta. Omasta mielestäni tietämättömyys on nimittäin yksi parhaista syistä opiskella jotakin asiaa.

Heidi Hautalan ehdotus taistolaisaikaa ruotivan totuuskomission perustamisesta saa myös osakseen ymmärtämättömyyttä tihkuvan käsittelyn. Pamfletistit olettavat, että taistolaisvääryyksille halutaan tuomiota, ja ehdotusta pidetään erityisen koomisena vihreän poliitikon esittämänä. Koomisuus katoaa, jos muistetaan, että totuuskomissioiden merkitys Etelä-Afrikassakaan ei ollut tuomioiden julistamisessa vaan pöydän putsaamisessa, jonka jälkeen ihmiset pystyivät elämään rauhassa yhdessä ilman, että yllä leijuisi koston ja katkeruuden ilmapiiri. Hautalan ehdotus onkin kaikkein selkeimmin nähtävissä toivomuksena, että taistolaisjuttujen – kenties erityisesti Satu Hassin taistolaisnuoruuden – annettaisiin jo jäädä historiaan.

Entä onko Kari Hukkilan kuvaus Pariisissa sulavasti hengailevien algerialaisnuorten ja paikalle saapuvasta kantaranskalaisesta humalaisesta ja haisevasta Algerian sodan veteraanista myyttisen toiseuden ihailua ja meikäläisyyden halveksuntaa? Algerialaisten romantisoimista luultavasti, mutta edustaako tuo sotaveteraani sittenkään meikäläisyyttä? Asiayhteydessään – Kerettiläisesseet-kokoelmassa – mies edustaa ennemminkin ranskalaista, Algeriassa rumaa jälkeä tehnyttä väkivaltakoneistoa kuin meikäläisyyttä yleisesti. Osuvampiakin esimerkkejä pointin konkretisoimiseksi olisi voinut näyttää.

Mutta kyllä: ajatuksia kirja herättää, jopa siinä määrin että palaillen niihin vielä lähiaikoina.

Raha ja ihmismieli

Hiljattain näkyvyyttä saaneen tutkimuksen mukaan rikkaat käyttäytyvät itsekkäämmin ja ajavat omaa etuaan muiden kustannuksella enemmän kuin köyhät. (Björn ”Häirikkökarhu” Wahlroosin silmissä tämä lienee hyveellistä toimintaa.) Tutkimus on linjassa aikaisempien havaintojen kanssa. Esimerkiksi Freakonomics-kirjassa esiteltiin välipalayrittäjän tilastollinen löydös: hävikki rehellisyyteen perustuvista baagelimyyntipisteistä oli yritysten johtoportaissa huomattavasti suurempaa kuin ns. suorittavalla tasolla.

Tänään Helsingin Sanmien mielipidesivulla (C8) Sakari Partisen kirjoitus Ahneus näyttää vaivaavan meitä kaikkia selvitti, miten ”Tauti, joka on oletettu olevan vain johtavassa asemassa olevilla, onkin ominaista meille kaikille.” Väittämä on tosi. Lienee selvää, että meillä kaikilla on tosiaan taipumus ahneuteen. Partisen mielipidekirjoituksen perustava esimerkki oli kuitenkin seuraavanlainen: hampurilaisravintolan myyjät lottosivat kimpassa, mutta kuponki kirjattiin vain yhden työntekijän nimiin. 82 miljoonan suuruisen voiton tultua tämä päättikin pitää koko voittopotin omanaan, sen sijaan että olisi jakanut sen osallistujien kesken.

On huomattava, että tässä esimerkkitapauksessa ei kuitenkaan ollut kyseessä köyhien keskinäisen solidaarisuuden puute. Oikeudenmukaisesta jaosta on jälleen irtisanoutunut rikas, itsekkäästi käyttäytyvä ihminen – vaikka rikastuminen onkin tapahtunut vastikään ja yllättäen. Jos itsekkyys edesauttaakin rikastumista, myös raha ruokkii itsekkyyttä.

Itse asiassa jo rahan ajatteleminen ruokkii itsekkyyttä. Tutkimus (Vohs, Mead & Goode, 2006)  on paljastanut, että jos koehenkilöt ohjaillaan ajattelemaan rahaa (tyyliin teettämällä heillä rahasanastoa käsitteleviä ristikkoja) he alkavat toimia ja ajatella itsekkäämmin kuin verrokkiryhmänsä (jotka ovat tehneet vastaavia tehtäviä ilman taloussanastoa). Rahaa ajattelevat ihmiset eivät auta muita yhtä herkästi kuin verrokkinsa, ovat taipuvaisia ajattelemaan, että ihmisten pitäisi olla muista riippumattomampia – eivätkä myöskään pyydä muilta apua. Raha turmelee sosiaalisuuttamme ja solidaarisuuttamme.

Raha ei myöskään ole kannustimista parhain. On tutkimuksia, jotka osoittavat, että rahapalkkion lupaaminen työtehtävästä, johon koehenkilö on jo osoittanut halukkuutensa – alentaa työtehoa. Tehtäviin ilmoittautuneet ovat myös olleet tyytyväisempiä ajankäyttöönsä, jos heille ei luvattu menetetystä ajasta palkkiota.

Onkin – ystävääni Erik Bäckmania seuraillen – kysyttävä: Millaisia vaikutuksia talouspuheen hallitsemalla julkisella keskustelulla on yhteiskuntaamme ja kanssaihmisiimme? Olisiko joukkotiedotuksen painopisteitä hyvä ajatella uudelleen?

(Erikille kiitos myös keskustelusta, jonka avulla pääsin Vohsin, Meadin ja Gooden jäljille.)

Mitä on tehtävä?

Kuten olemme kaikki joskus kuulleet väitettävän, luultavasti suurin syy Neuvostoliiton romahtamiseen oli kommunismissa vaalittu virheellinen ihmiskuva. Olen taipuvainen pitämään selitystä melko hyvänä. Kommunismi oli kaunis utooppinen ajatusrakennelma, joka ei toiminut käytännössä, koska ihmiset eivät ole sellaisia, jollaisiksi heidät kuviteltiin.

Ihmiskäsitys, jolle Neuvostoliitto perustettiin, oli kuitenkin hieman toisenlainen, kuin mitä meillä on tapana kuvitella. Utilitarismista innoittunutta filosofi-kirjailija Nikolai Tshernysevskia on pidetty eräänä Leninin suurimmista innoittajista, ja Neuvostoliitossa häntä on toisinaan tituleerattu jopa venäläisen kommunismin perustajaksi. Hänen vaikutuksensa olivat kauaskantoiset. (Vaikutusten parhaimmistoon kuuluu ainakin Dostojevskin vastareaktio nimeltä Kirjoituksia kellarista.)

Tsernysevskin kynästä lähti leviämään kuvitelma, että ihminen on järkevä ja toteuttaa aina omaa etuaan. Valistuneen ihmisen toiminta on sen verran kaukokatseista, että hän ymmärtää oman etunsa ja yhteiskunnan edun lankeavan yhteen, ja niinpä hänen itsekkyytensä on omiaan toimimaan koko yhteiskunnan eduksi.

Kuulostaako tutulta?

Vaan miten Tsernysevskin uskomus ihmisen toimimisesta aina itselleen edullisella tavalla suhtautuu havaittavaan todellisuuteen? Teemmekö todella aina itsellemme hyödyllisiä päätöksiä? Olemmeko niin valistuneita, että toimemme koituvat myös koko yhteiskunnan eduksi? Entä mitä on tehtävä tilanteessa, jossa merkittäviä yhteiskunnallisia päätöksiä ratkotaan noinkin harhaisten kuvitelmien pohjalta?

Vauvakielestä

Kävimme hoitamassa tuttavaperheen kahta lasta, Satua (4 v) ja Maunoa, (1 v 10 kk).

”Onko teillä nälkä?” vaimoni kysyi.
”Maunolla on nälkä”, vastasi Satu. Matkalla päiväkodista tai sisälle tultuammekaan vähäpuheinen Mauno ei meidän ymmärtääksemme ollut lausunut asiasta – tai oikeastaan mistään muustakaan – sanaakaan, mutta Satu oli oikeassa. Hyvin pian tämän keskustelun jälkeen Mauno istuutui oma-aloitteisesti ruokapöytään ja hiljaa ja kiltisti odotti siinä, kunnes tarjoilu alkoi toimia.

Ruokana oli makaronia ja jauhelihakastiketta. Söimme kaikki hyvällä ruokahalulla. Jossain vaiheessa Mauno oli syönyt kaikki makaroninsa, mutta lautasella oli vielä hieman kastiketta. Vaimoni kaapi kastikkeen lusikkaan ja kysyi: ”Vieläkö maistuu?” Mauno pyöritti päätään kieltävästi.

Pian Satu ilmoitti: ”Mauno haluaa lisää makaronia.”
”Haluatko sinä lisää makaronia?” Maunolta kysyttiin, ja pojan elekieli oli mitä innostunein. Sitä ennen hän ei taaskaan ollut tehnyt ainoatakaan sellaista liikettä tai äännettä, joka olisi kommunikoinut makaronitoivetta minulle, vaimolleni tai tyttärelleni millään tavalla.

”Mistä sinä tiesit, että hän haluaa makaronia?” kysyimme Sadulta. ”Millä kielellä Mauno sen sanoi?” (Lapset elävät kaksikielisessä perheessä.)

”Vauvakielellä.”

Olimme vaikuttuneita. Tyhmyyksissämme emme kuitenkaan ymmärtäneet kysyä, miten asia oli vauvakielellä ilmaistu. Kyseessä oli joka tapauksessa Sadun ymmärtämä, ilmeisen hienovarainen ja meille täysin tunnistamatta jäänyt järjestelmä.

On tietenkin mahdollista, että Mauno on aina päväkodista palattuaan nälkäinen ja syö aina enemmän makaronia ja vähemmän kastiketta, mutta toisaalta Sadun antama selitys (toki johdattelevan kysymyksenasettelun jälkeen) oli nimenomaan vauvakieli, ei rutiinien toisto. Olettakaamme siis, että kyseessä todella oli vauvakieli. Millaisille piirteille se voisi perustua?

Historia tuntee tapauksia, jolloin lapset ovat todella luoneet uusia kieliä. Ehkä tässäkin oli kysymys uudesta puhekielestä. Emme vain tunnistaneet sen ilmaisuja.

Tunnettua on myös, että ihmiset ihmiset ilmaisevat itseään elein, ilmein, asennoin, äänensävyin. Tiedetään, että huitomalla ja mölisemällä voi kommunikoida yllättävänkin monimutkaisia asioita, vaikka yhteinen kieli (sanan suppeassa merkityksessä) puuttuu, jos vain tahtoa riittää. Kiinnostavaa olisikin tietää, miten monimutkaisia ja kuinka käsitteellisiä asioita pelkällä kehon kielellä voi kommunikoida. Entä kuinka suuri osa ihmisten välisestä kommunikoinnista on mahdollista toteuttaa jokapäiväisen kehonkielen puitteissa, siis ilman, että menee huitomiseksi tai osoittelemiseksi? Me voimme lukea pienistä lapsista vessahädän tai halun saada iskeä kätensä karkkikulhoon; aikuisistakin näemme väsymyksen, toisinaan palelemisen tai joitakin kiputiloja. Entä sellaisia asioita, kuin: ”Minulla on nälkä” tai: ”Ottaisin mielelläni lisää pastaa mutten kastiketta”?

Lasnamäen viinakivi

Kun katselee ympärilleen Lasnamäen ostarilla, kiinnittää pian huomionsa viinakiveen. Betonimöhkäle sijaitsee pensaan takana, joka tarjoaa ainoastaan kuvitteellista näkösuojaa. Todellisuudessa paikka on lähes joka suuntaan näkyvillä. Lohkareen äärelle pysähdytään juomaan viinaa.

 

Paikallinen ulkojuopottelu poikkeaa melkoisesti meikäläisestä porukoinnista ja on siksi turistille antoisaa ja kiehtovaa seurattavaa. Kiven ympärille kokoontuu suht’ siististi pukeutuneita miehiä, ja paperipussiin kätketty pullo kiertää muutaman minuutin ajan. Sitten joukkio hajaantuu. Hetken kuluttua paikalle pysähtyy yksinäinen mies ja ottaa muutaman kulauksen omasta paperipussistaan, jatkaa pian matkaansa. Vähän myöhemmin tulee kaksi. Heidän pullonsa ympärille on kääräisty valkoinen paperi, joka peittää etiketin. He viipyvät melkein vartin, ennen kuin jatkavat matkoihinsa.

Tarkempi asiaan perehtyminen vaatisi antropologin otetta ja ehkä myös paikallisen lainsäädännön tuntemusta. Psykomaantieteellisessä mielessä ehkä kiinnostavinta on kuitenkin paikan institutionalisoituminen. Ihmisten kerääntyminen käräjäkiville on melko yleismaailmallista toimintaa, mutta Lasnamäen viinakivestä tekee jännittävän objektin se, että sen äärelle pysähdytään ottamaan huikkaa silloinkin, kun tarkoitus ei ole jäädä seurustelemaan.

En ala teoretisoida tämän enempää. Minulle riittää havainto ja havainnon synnyttämä vierauden tunne.

Viinakiven juurella maa on kovassa kulutuksessa.

Minuus sepitteenä

Narratiivisessa psykologiassa ihmisen minuus ymmärretään tarinankerronnan tuotteena. Ihminen kertoo tarinaansa kuten kirjailija kirjoittaa teostaan: valikoiden. Minulle tapahtuu ja teen vähän kaikenlaisia asioita, mutta minäkuvaani poimin tiettyjä teemoja ja tapahtumia, sivuutan ja unohdan toisia. Samalla tavalla muodostan käsityksiä lähimmäisistäni ja myös isommista asioista (narratiivi on käsitteenä skeeman ja paradigman sukulainen). Narratiivisen terapian perusajatus on, että tarinat voivat olla latteita ja huonoja ja sellaisina heikentää ihmisen elämänlaatua. Samasta elämästä voidaan toisin valikoimalla kertoa toisenlaisia tarinoita: synkkä luuseri voi oppia näkemään itsensä ja mahdollisuutensa toisin, juonenkäänteet saavat uusia merkityksiä ja selityksiä.

Kenties mielenkiintoisinta narratiivisessa ajattelussa on sen yhteensopivuus ajanmukaisen aivotutkimuksen kanssa. Kun ihmisen aivoissa ärsytetään sähköisesti tiettyä paikkaa tietyllä tavalla, hän koukistaa sormeaan. Kun koehenkilöltä sitten kysytään, miltä tuntui, hän vastaa itse päättäneensä koukistaa sormea. Tämä itse kuulostaa tässä sepitteeltä, jälkikäteen kyhätyltä selitykseltä toiminnalle. On myös ihmisiä, joiden aivokurkiainen on vaurioitunut, niin että aivopuoliskojen välinen kommunikointi on hyvin vähäistä. Kun tällaisen ihmisen toiseen korvaan kuiskataan ohje: ”Nouse ylös ja mene käytävälle”, ja hän toimii ohjeen mukaisesti, voidaan toiselle aivopuoliskolle esittää seuraavaksi kysymys: ”Miksi nousit?” Toimintaohjeelta paitsioon jäänyt osa aivoista ei jää sanattomaksi vaan vastaa: ”Tuli jano, ja ajattelin käydä tuolla limsa-automaatilla.”

Dementikkojen tapa selittää tekemisiään on myös monelle tuttu ilmiö. Kysymys ei näytä olevan siitä, että dementikko valehtelee toisille, jotta voisi näyttää täyspäiseltä. Hänen minuuttaan sepittävät mielen osaset vain toimivat edelleen, vaikka koherentin kertomuksen rakentaminen alkaa olla jo melko mahdotonta. Dementikko taistelee oman olemassaolonsa puolesta mielen hajoamista vastaan. Tarinan puolesta tekojen irrallisuutta vastaan. Samaa teemme me hyvämuistisetkin. Tarinan sepitteellisyys tulee meilläkin esiin siellä, minne muisti ei kanna tarkasti – vaikkapa kun eri ihmiset alkavat kinata siitä, mitä sinä tiettynä kesäiltana vuonna 1998 tapahtuikaan.

Kun dissosiaatiohäiriöinen kokee mielensä pirstoutuvan, tai kun postmodernistilta hajoaa subjekti, tai kun Sartre ei saa kiinni itseään tai kun buddhisti väittää minuuden olevan harhaista fiktiota, he vaikuttavat kokevan tai puhuvan asioista niiden oikeilla nimillä. Minuus ei ole peruskokemuksemme, vaan se rakennetaan ja sepitetään sirpaleisesta aineistosta valikoiden.

Metaa: Sosiaalinen? Media?

Joskus aikoinaan nettikeskustelut käytiin keskusteluryhmissä. Sitten tulivat blogit. Muistan viitisen vuotta sitten lukeneeni joitakin hieman harmitteleviakin kirjoituksia siitä, miten ainakin jotkut keskustelufoorumit näivettyivät julkisen keskustelun hajotessa yksittäisten kirjoittajien omille sivuille. Kuin suuret torikokoukset olisivat hajautuneet hieman pienempien piirien kansoittamiin pieniin kuppiloihin.

Niihin aikoihin blogeissa muuten kirjoitettiin aika paljon blogaamisesta. Siinä mielessä tämä kirjoitus edustaakin mitä juurevinta blogikirjoittelun perinnettä.

No, nettikeskustelu kehittyy edelleen. Oma näppituntumani on, että keskustelu on siirtynyt blogeista edelleen facebookiin. Kuppiloista yksityisiin koteihin, joihin kaikki eivät enää olekaan kutsuttuja. Siellä, aiempaa turvallisemman tuntuisessa ympäristössä ja valikoituneemmassa seurassa painitaan, heitetään läppää ja höpötetään kaikenlaista kivaa. Jaetaan linkkivinkkejä jne. Vaikka turha tätä on tässä selittää, kyllä te tiedätte.

Samansuuntainen kehityskulku tapahtui nuorison sosiaaliselle käyttäytymiselle, kun kännykät yleistyivät. Muistan Lahden keskustan omasta nuoruudestani. Se oli viikonloppuisin juurikin valtava torikokous. Tuhannet nuoret kiersivät parin korttelin ympäri ja tapailivat toisiaan. Mobiiliyhteyksien myötä kavereiden bongaaminen onnistui ilman keskeisille paikoille jalkautumistakin, ja nuorisomassat hajaantuivat en tiedä minne. Lahden keskusta – aivan kuten internet – näyttää joka tapauksessa nykyään aivan toiselta kuin reilut 20 vuotta sitten.

Pitäisikö tästä sitten ajatella jotain? Missä määrin voidaan esimerkiksi pitää myönteisenä sitä, että ihmiset valitsevat seuransa yhä tarkemmin? On kieltämättä mukavaa ja jopa aidosti onnellistuttavaa, ettei ääliöiden kanssa tarvitse olla niin paljon tekemisissä kuin entisinä aikoina. Toisaalta ilmiö saattaa aiheuttaa ghettoutumista myös kielteisessä mielessä: maailma näyttäytyy samanmielisten seurassa polarisoituneena ja suodattuneena, mikä luultavimmin ainakin jossain määrin vääristää kuvaamme todellisuudesta. Ilmiöhän ei sinänsä ole uusi, mutta onko esimerkiksi myös internet hukkaamassa sen potentiaalinsa, mikä sillä ehkä olisi ollut erilaisten näkökulmien välittäjänä ja tajuntaa laajentavana ajatusten sekoittajana?

Loppukevennyksenä jotakin aivan muuta: http://www.youtube.com/watch?v=3eZBevXohCI&feature=player_embedded

Äideille (ja isille)

Hyvää äitienpäivää!

Judith Rich Harris esittelee Kasvatuksen myytti -kirjassaan lukuisia tutkimuksia, jotka viittaavat vahvasti siihen suuntaan, että kotikasvatus vaikuttaa kovin vähän siihen, millainen ihminen lapsesta kasvaa. Enemmän vaikuttavat lapsen kaverit ja ympäröivä kulttuuri. Tämä lienee useimmille vanhemmille iloinen tieto: ei ole kasvatuksen vika, jos lapsesta tulee sekopää. Ei ole äitini vika, että olen tämmöinen (paitsi että sain häneltä tietenkin puolet geeneistäni).  Tulevaisuussuuntautunut lasten luonteen jalostus onkin pääosin turhaa touhua ja kiristää tarpeettomasti lasten ja vanhempien välejä, joten yhtä hyvin voi ottaa vähän rennommin.

Yhteen asiaan vanhemmat voivat kuitenkin vaikuttaa – ja paljon: siihen, voiko lapsi hyvin ja tunteeko olonsa onnelliseksi. Lapsuus ei ole elämää varten, vaan se on elämää, itseisarvoista aikaa.

Politiikka ja stoalaisuus

Lueskelen Uschanovin Suurta kaalihuijausta, ja mielenkiintoinen assosiaatio pääsi syntymään.

Uschanov: ”[…]useissa tapauksissa todettu selkeä tilastollisesti merkitsevä ero […]: ne, jotka nostavat tietyn yksittäisen poliittisen kysymyksen tärkeysjärjestyksessä korkealle, tietävät siitä vähemmän kuin ne, joiden mielestä se ei ole poikkeuksellisen tärkeä.” (s.51)

”Eräs masentavimmista poliittisen psykologian tutkimustuloksista on, että ne, joiden uskomukset pitävät kaikkein huonoimmin paikkansa, ovat niiden paikkansapitävyydestä usein kaikkein varmimpia.” (emt. s. 81)

Eli mitä vähemmän tietoa, sen vahvempia mielipiteitä ja uskomuksia. Tämähän näkyy kirkkaasti esimerkiksi siinä, että maahanmuuttokriittisten ja persulaisten tiedot politiikan todellisuudesta ovat selvästi keskivertosuomalaista huonommat (emt. s. 83, Ulu & Rapeli, s.7).

Stoalaisuus puolestaan oli helleeninen filosofiakoulukunta, jonka mukaan tunteet ovat vääriä arvostelmia. Stoalaiset tavoittelivat apatiaa, joka taas oli saavutettavissa oikealla tiedolla. Koska kaikki vaikuttaa kaikkeen, on oikeastaan tiedettävä kaikki, jotta olisi viisas. Ja kun on viisas, ei sekoile tunteidensa kanssa, koska niitä ei liiemmälti ole.

Se, mikä asiassa on kiinnostavaa, on, että stoalaisuus näyttää likimäärin pätevän politiikan alueella: tunne-elämöinti ja asioihin takertuminen todella vähenevät tiedon lisääntyessä. Ikävää tässä tietysti on, että ne, jotka oikeasti olisi valta muuttaa asioita – tieto on valtaa, kuten Francis Bacon (fennomaanikon käännöksessä Pekoni) joskus totesi – ovat muutosten suhteen apaattisempia. Mielen tyyneys on tietenkin hyvä asia heille, mutta onko se sitä muulle maailmalle? Tämä on vain kysymys, itse en tiedä mistään mitään ja olenkin vallaton.