Julkkarit

Silloin kun en vielä ollut kirjailija, kuvittelin, että aina uuden kirjan tullessa painosta kustantaja järjestää julkkarit, kemut, joissa ollaan kultturelleja ja juodaan koktaileja tai ehkä viinaa, ja syödään jotain kivaa pientä, sillä onhan kirjan ilmestyminen aina iso tapaus. Näin ainakin luulen kuvitelleeni, mutta siitä on jo aikaa, joten en uskalla olla aivan varma. Todellisuus luonnollisestikin ollut toinen. Ainoat kustantajan järjestämät varsinaiset julkkarit, jotka muistan urani varrelle sattuneen, olivat Turbatorin järjestämät, ja kirja, jota juhlittiin, oli nimeltään Kertomuksia pimeestä.

No, kyllähän kustantamot muuten kemuja ja markkinointitilaisuuksia järjestävät. Ei mitään valittamista. Yksittäisiä teoksia nyt vain tulee niin paljon nykyään, että jos jokaista juhlittaisiin erikseen – varmaan markkinoinnin ennakkosuosikkeja joskus juhlitaan edelleenkin – ei kustannusväki selvää hetkeä näkisi. Ei… valehtelin, Mummon koneen julkistamistilaisuus ja palkinnonjako Bolognassa taisivat olla yhdistetty tilaisuus. Uralleni on siis osunut peräti kahdet julkkarit, joista toiset peräti Suuressa Maailmassa!

Viime vuosina monet (havaintojeni mukaan erityisesti nais-)kirjailijat ovat ruvenneet järjestämään itse kirjoillensa julkkareita. Tai mistä minä tiedän, ehkä se on ollut tapana jo aiemminkin? Onhan kirjan ilmestyminen ainakin kirjoittajalleen iso tapahtuma ja juhlan arvoinen käänne. Erään kollegani mukaan julkkarit ovat tärkeä osa kirjoittamisprosessia. Julkkareissa ajatukset vapautetaan jo tehdystä ja käännetään katse kohti seuraavaa teosta.

72 oli minulle sen verran tiukka puristus, että jonkinlainen emansipaatioriitti tuntui itsestänikin miltei houkuttelevalta. Mutta.

Ei kirja ole valmis vielä painosta tullessaan. Se on valmis vasta lukijoidensa käsissä, mitä taas ei tapahdu, elleivät kriitikot ja muut vaikuttajahahmot suo sille näkyvyyttä. Julkkareiden pitäminen tuntuisi kuin bilettämiseltä vuoren huipulla, josta on kuitenkin vielä päästävä alas. Prosessi on silloin vielä kesken, eikä se juhlimisella valmiiksi tule. Ja jos taas olisi etsittävä se todellinen käännekohta, kirjoittamisurakan päättyminen, se on päivä, jona jätän korjatut oikovedokset käsistäni. Silloin saatan palkita itseni yhdellä rentouttavalla lasillisella ja onnitella itseäni, mutta koska takana on intensiivinen työpäivä, tuskin jaksan enempää.

Ja sitten mielessä pyöriikin jo se seuraava.

Ruotsalainen uhrikriisi

Oli mitä riemastuttavinta katsoa Ingmar Bergmanin elokuva Jungfrukällan juuri kun myös René Girardin Väkivalta ja pyhä sattuu pitkästä aikaa olemaan avattuna edessäni.

Elokuva perustuu 1300-luvulta lähtöisin olevaan ruotsalaiseen kansantarinaan, ja tarina kulkee (girardilaisittain luettuna) seuraavasti:

Piikatyttö Ingeri, syntyjään äpärälapsi, on aviottomana raskaana. Seksuaalinen epäpuhtaus ja tähän kytkeytyvä alhaisuus ilmenee kaunaisina ja väkivaltaisina ajatuksina talon lellittyä neitsyttytärtä, Karinia kohtaan. Rajojen rikkominen on siis alkanut nakertaa yhteisön eheyttä.

Talosta on vietävä kynttilöitä jumalanpalvelukseen. Tämä on perinteisesti neitsyen tehtävä. Kirkko sijaitsee kaukana, ja Karin saa Ingerin matkaseurakseen.

Suuren metsän ääressä tytöt eroavat, ja kohta väkivaltaisen epäpuhtauden taipumus tarttua toteutuu, kun noita nostaa epäpuhtaan Ingerin valtaistuimelleen. Valtaistuin tekee Ingeristä hetkellisesti kuninkaallisen. Tätä hän on tietyssä mielessä jo valmiiksi: kuninkaallisten funktio on perinteisesti ollut kantaa yhteisön saastaa ja väkivaltaa, he ovat alamaistensa syntipukkeja, ja juuri siksi kuninkuusinstituutio on pyhä: pyhässä palvottu ja kielletty yhdistyvät. Valtaistuimella istuvan Ingerin salaiset toiveet alkavat hallita muita ihmisiä; ne alkavat toteutua.

Kynttilöiden kuljetus kirkolle keskeytyy ja yhteisön tarjoama symbolinen uhri jää suorittamatta, kun kolme paimenta raiskaavat, tappavat ja murhaavat Karinin. (Nuorin paimenista on tosin vasta lapsi, ja osallistuu veritekoon ennen kaikkea passiivisesti.) Murhaajat tallovat kynttilät murskaksi maahan.

Murhaajat päätyvät jo samana iltana Karinin isän tilalle töitä etsimään. Kun he yrittävät kaupitella talon emännälle Karinin kallisarvoisia mutta veritahraisia vaatteita, he paljastuvat. Karinin äiti lukitsee miehet huoneeseen, jossa nämä ovat nukkumassa, ja kertoo tilanteesta miehelleen Törelle.

Töre kaivaa kirstun pohjalta miekkansa. Hän kaataa tuskissaan koivun ja hakkaa siitä oksia saunavihdakseen. Oksien irrottamiseen käytetty väline – miekka – paljastaa kyseessä olevan symbolinen väkivallanteko. Sijaisuhri ja vihtomalla suoritettu rituaalinen puhdistautuminen eivät kuitenkaan riitä. Ne vain valmistavat seuraavaan vaiheeseen.

Töre ottaa ottaa teurastuspuukon – uhrikelpoiseen kategoriaan kuuluvien eläinten tappamiseen tarkoitetun välineen – ja toteuttaa kostonsa. Kohtauksen rituaalisuutta ei voi olla huomaamatta. Jos uskonnoissa eläinuhrit ovat alkuperäisesti koston sijaiskärsijöitä, kääntyy asetelma tässä väärin päin: ne, joiden suorittamaa väkivaltaa ollaan kostamassa, tapetaan sijaisen sijasta. Töre tappaa myös paimenista nuorimman. Irti päässyt väkivalta ja koston kierre ei koskaan ole kovin tarkka uhriensa suhteen. (Juuri siksi uhrikäytännöt ja uskonnot ovat olemassa: niiden tarkoitus on hillitä väkivaltaa tarjoamalla yhteisöä vahvistavia ja väkivallan leviämistä estäviä sijaistoimintoja.)

Töre ymmärtää, mihin pahuuteen on syyllistynyt. Kaiken sallinutta Jumalaa hän sen sijaan ei ymmärrä, mutta lupaa hyvittää tekonsa rakentamalla tyttärensä murhapaikalle kirkon. Lupaus palauttaa tarinan alkuperäisen kynttiläuhrin liepeille, asettaa uskonnon uudelleen voimaan. Jumala osoittaa hyväksyvänsä lupauksen. Paikalle puhkeaa lähde (varsin tavallinen lopputulema naispyhimysten kertomuksissa) – aikanaan myös kirkko ihmisten välistä yhteyttä ylläpitämään.

Loppu.

Tarina on suorastaan alleviivaava uhraamisen epäonnistumisen ja toimimattomuuden kuvaus. Samalla se etenee osittain päinvastaiseen suuntaan kuin Girardin kuvaama uhrikriisi. Liikkeelle lähdetään syntipukista, josta siirrytään symbolisen esineuhrin epäonnistumiseen, josta edetään aikanaan eläinuhria simuloivaan kostoon.

Elokuvan katsottuani olin hämmennyksissäni. Tokihan ruotsalainen kulttuuri on jo 1300-luvulla ollut kosketuksissa antiikin tragedioiden kanssa, mutta yhtäläisyydet olivat hämmästyttäviä. Vai missäköhän määrin Bergman on tuonut mukaan alkuperäiseen legendaan kuulumatonta ainesta? Internet vastasi kysymykseen: paljon. Aihetta hämmästykseen ei sittenkään ole.

Sen sijaan on helppo kyseenalaistaa Girardin esittämä kysymys: ”Miksei esimerkiksi koskaan esitetä kysymystä uhraamisen ja väkivallan suhteista?” Ainakin Ingmar Bergman oli pohtinut Girardin peräänkuuluttamaa teemaa ilmeisen tietoisesti ja eksplisiittisesti jo 12 vuotta ennen Väkivallan ja pyhän julkaisemista.

Nuoriso ja vastakulttuurit

Nuorison syntyajankohta sijoitetaan usein jonnekin vuoden 1950 paikkeille, jolloin syntyi erityinen nuorisokulttuuri: rock, nahkarotsit, farkut. Tässä tulkinnassa nuoret sekä ala- ja vastakulttuurit nähdään ensisijaisesti markkinasegmentteinä. Nuorison muodostumisen laukaisevaksi tekijäksi ymmärretään taloudelliset tosiasiat: se, että nuorilla ihmisillä alkoi, ensin Amerikan Yhdysvalloissa, sitten myös Euroopassa, olla ostovoimaa.

Vastakulttuurien kapina tai vallankumouksellisuus on tällöin pelkkä uhmakas mutta voimaton poseeraus, joka ei tosiasiallisesti haittaa tai vahingoita – vaan ennemminkin ruokkii sitä valtavirran taloutta, jota on vastustavinaan.

Itse hahmotan nuorison synnyn hieman varhemmas. Taloudelliset seikat ovat kyllä vaikuttaneet asiaan. Lapset sekä nuoriso on synnytetty, kun yhteiskunnalla on ollut varaa pitää suuri osa väestöstään tuottamattomina koulujen penkkejä kuluttamassa.

Alaikäisten sijoittaminen kouluihin on ollut tilapäisen syrjäyttämisen akti. Siitä lähtien olemme saaneet kantaa huolta siitä, kasvaako lapsistamme ja nuoristamme vastuullisia kansalaisia. Ennen koululaitosta lapset ja nuoret sen sijaan olivat yhteiskunnan vastuullisia ja työtätekeviä jäseniä. Mitä muuta voidaan sanoa alle kymmenvuotiaasta lapsesta, joka hoitaa taaperoikäistä sisartaan, työskentelee tehtaassa tai harjoittaa ja harjoittelee ammattia kokeneemman aikuisen johdolla? (Vertailun vuoksi huomattakoon, että nykyään vallitsevassa todellisuudessa pikkulapsen jättäminen isomman sisarensa hoidettavaksi ymmärretään lapsen tai nuoren kehitystä vaarantavaksi tilanteeksi, johon lastensuojelun olisi syytä puuttua – ja puuttuukin. Vastuullinen kansalaisuus ei kuulu lapselle tai nuorelle, vaan vasta aikuiselle.)

Vasta- ja alakultturien perimmäiset ja tärkeimmät merkitykset yhteiskunnassamme kytkeytyvät edelliseen.

Ensinnäkin vastakulttuurit ovat initiaatioriitti. Tiedättehän, se sellainen juttu, jossa heimon tytöt tai pojat viedään muun yhteisön ulkopuolelle kummallisella tavalla puettuina – ja palatessaan heistä on tullut täysvaltaisia aikuisia.

Initiaatioriitti ylläpitää perinnettä, kannattelee yhteisön arvoja sukupolvelta toiselle. Vastakulttuurien ja nuorisokapinallisuuden tärkein merkitys lieneekin siinä, että se ylläpitää auktoriteettien ja traditioiden kyseenalaistamisen traditiota. Tämä traditio on tuottanut antiikin ajoilta asti toistuvia käänteitä ja kumouksia, niin ajattelussa kuin valtapolitiikassakin, ja se on helppo nähdä eräänä läntisen kulttuurin suurimmista vahvuuksista. Useissa kulttuureissa initiaatioriitissä toteutetaan initioitavan symbolinen kuolema, minkä piirteitä on toki nähtävissä myös koulujärjestelmämme eräissä kuolettavissa toiminnoissa, mutta vastakulttuurit – vieraan ja vihamielisen heimon jäseneksi siirtyminen – toisintavat ennemminkin isänmurhan tematiikkaa. Olen kuullut väitettävän, – tietoa minulla ei asiasta ole – että tätä teemaa ei juurikaan viljellä esimerkiksi Kaukoidän kuuliaisuutta korostavien kulttuurien tarinaperinteessä, kun taas meillä se on ollut suosittu aihe jo vuosituhansia.

Toisekseen…

Yksilön kannalta vastakulttuuriin osallistuminen on luonnollisestikin oman subjektiviteetin sekä autonomisuuden ilmaus ja vahvistamisen teko. Hän osoittaa olevansa ja kasvaa sellaiseksi yksilöksi, jollaisia kansalaisten on viimeistään valistuskaudelta lähtien odotettukin olevan.

Eikö kyseessä kuitenkin ole pelkkä poseeraus? Ovatko hipit ja punkkarit ja muut lättähatut sitten millään tavalla muuttaneet maailmaa? Väitän, että ovat. He eivät ole muuttaneet sitä hippeinä ja punkkareina vaan hippeyden tai punkkariuden läpikäyneinä yhteiskunnan jäseninä. Jos tätä ei huomaa, etsii vaikutuksia ja vallankumouksia vääristä paikoista. Maailma ei todellakaan ole sama kuin se, johon James Dean syntyi.

Lopuksi vielä:

Avokonttori

Olin ennenkin kokeillut työskentelemistä kahvilassa. Yleensä se ei osoittautunut erityisen tehokkaaksi ratkaisuksi. Katse ja ajatukset harhailivat. Joskus ne jäivät muiden asiakkaiden (lue: kauniiden naisten) vangitsemiksi, joskus taas pälyilin ympärilleni ja toivoin paikalle osuvaa tuttavaa, jonka seurassa voisi luistaa työnteosta.

Myöskään kotona työskentely ei ole maailman tehokkainta. Erilaiset kotityöt vaativasti houkuttelevat puoleensa. Joskus ajatukset ja teot jäävät kanssa-asujien (lue: kauniiden naisten) vangitsemiksi.

Olen joskus harkinnut työhuoneen vuokraamista. Luulen kuitenkin, että käyttöaste jäisi luvattoman alhaiseksi, ellei työhuone sattuisi sijaitsemaan aivan naapurissa. Vuokrarahat voi ehkä käyttää paremminkin?

Sitten, kuukausi tai pari sitten, päätin Hesarin jutun perusteella katsastaa Ravintola Rytmin Hakaniemessä. (Lukija saattaa tästä ymmärtää, että olen näissä trendihommeleissa hieman jälkijunassa nykyään.) Käyntini ei jäänyt viimeiseksi, sillä ihastuin paikan tuotteliaaseen ilmapiiriin välittömästi.

Kun istuu kymmenen muun läppärinsä ruutuun syventyneen ihmisen keskellä, tuntee olevansa… osallinen, yksi muista, tavallinen ihminen, hyväksyttävissä töissä. Jotain tällaista. Se, että muut ympärilläni tekevät töitä, motivoi myös minua työskentelemään, aivan vastaavasti kuin jossakin muussa kahvilassa ihmisten seurustelullinen käytös lietsoo minussa halua olla sosiaalinen. Laumaeläimen vaistot saavat minusta paljon enemmän irti kuin mihin yksinäisyydessä pystyisin.

Siinä sivussa tulee nautittua lounas, tuplaesso ja olut tai kaksi. Ja sitten rupeaa miettimään: onko Helsingissä enemmänkin vastaavia työpaikkoja?

Liberalismin petos. Osa 2: juonikuvaus

Jatkoa edelliseen postaukseen.

Hännikäisen ja Melenderin tyyli on selkeää ja ennen kaikkea tarkkaa. Esimerkkinä tarkkuudesta voidaan esittää jo aiemmin siteeraamani lause: ”[P]erimmäisenä ajatuksenamme ei ole herättää keskustelua vaan ajatuksia.” Jos sanalle ”perimmäinen” annetaan painoa, lauseen dialogivastaisuus katoaa, vaikka laajemmassa kontekstissa se onkin edelleen vahvaa. Pehmennyksiä ja ehtomääreitä on siellä, missä pitääkin: vastaanväittäjät eivät pärjää ainakaan yksittäisiä lauseita poimimalla. Tyylistä ja retoriikasta on muutenkin vaikea olla pitämättä; ovelimpien iskujen osuessa maaleihinsa saatoin vain hekotella mielessäni.

Entäpä sisältö?

Kirja jakautuu lukuihin ajassamme vallitsevien harhojen mukaan. Karkeasti kuvattuna kirja etenee seuraavasti: Liberalismi on kehittyessään pettänyt alkuperäiset ihanteensa keskittyessään oikeuksiin ja unohtaessaan velvollisuudet. Nykyajan ihminen kokee oikeuksikseen korkean kulutustason, ihailun kohteena olemisen – ja ylipäätään kaiken, mitä sattuu haluamaan. Vapauksia vaadittaessa ei huomata, miten usein positiiviset ja negatiiviset vapaudet lyövät toisiaan korville.
Postpoliittisella aikakaudella on erehdytty palvomaan yksilöä ja positiivista ajattelua: kuka tahansa voi olla voittaja, kunhan jaksaa hymyillä ja tsempata itseään ja työtovereitaan. Jokaisessa asuu pieni isoveli, joka valvoo ja vaatii suorituksia. Samalla jokaisesta on tullut kaupparatsu, joka joutuu myymään itseään tai taitojaan.
Vastuuttomaan asenteeseen kytkeytyy taistelu uhripääomasta. Jokainen ihmisryhmä haluaa esiintyä sinä heikoimpana ja päähän potkituimpana joukkona, joka kaipaa yhteiskunnan erityistä hoivaa ja huolenpitoa. Yhtä lailla valkoiset heteromiehet kuin värilliset lesbotkin ulkoistavat vastuun omasta elämästään sille toiselle, joka valtaa muka käyttää. Olennaista on, että vääryys ei ole koskaan oma vika.
Historiaa luetaan jälkiviisaasti, ja parhaissa tapauksissa ”liberaalit” luottavat julkiseen keskusteluun niin vähän, että joitakin historian tulkintoja kriminalisoidaan.

Päälinjojen osalta Hännikäisen ja Melenderin aikalaisanalyysiin on helppo yhtyä. Oikeassa ovat, ja kokonaisuutena kirja on mainiota luettavaa.

On myös ongelmakohtia. Pamfletistit osoittavat aivan oikein, että on erilaisia liberalismeja ja erilaisia konservatismeja. Liberalismin ja konservativismin alat ovat kuitenkin paljon kapeampia, kuin vaikkapa ”arvokonservatismi”. Kannatan sekä liberaaleja että konservatiivisia arvoja. Useimmat meistä ovat lokaaleja liberalisteja tai konservatiiveja, kun taas universaaliliberaalit tai -konservatiivit näyttävät enemmän tai vähemmän satuolennoilta. Tämä on myös Liberalismin petoksen yksi ydinajatuksista. Siitä huolimatta kirjoittajat näkevät kritiikkinsä kohteen varsin usein nimen omaan ”liberaaleina”. Esimerkiksi lainsäädännöllä sananvapautta rajoittavat ihmiset nimetään surutta ”[arvo]liberaaleiksi”, vaikka on ilmeistä että juuri käsiteltävän erityiskysymyksen kohdalla puhutaan lokaaleista antiliberaaleista.

Kirjan suurimmat heikkoudet osuvat viimeiseen, historiatulkintoja käsittelevään lukuun. Sekin on isolla pensselillä sudittua asiaa, mutta eräät sen painotukset ja kirjoittamisen sävyt – enemmän rivien välit kuin se, mitä riveillä tarkalleen ottaen sanotaan – antavat hetkittäin vastenmielisen vaikutelman. Lisäksi vähintäänkin jomman kumman kirjoittajan sortuminen eräänlaiseen ryhmän harhaan estää häntä/heitä ymmärtämästä tai edes haluamasta ymmärtää vastapuoltaan. Tätä voinee pitää jonkinlaisena metodisena epädialogisuutena, johon pamfletti kirjallisuuden lajina hyvin helposti houkuttelee (tuttua myös itselleni).

(Ekskurssi. Kyseessä voisi myös olla vajavainen mielenteoria. Tähän tapaan: itseään hyvinä ihmisinä pitävät saattavat helposti – ja virheellisesti – uskoa muidenkin ihmisten hyvyyteen ja vaalia vaikkapa anarkistisia ajatuksia. Vastaavasti mielipiteisiinsä lukkiutuva ihmistyyppi saattaa kuvitella muidenkin olevan samanlaisia joustamattomia jääräpäitä. Ihmisten käsitykset ihmisistä siis todella kertovat – eivät ainoastaan heidän käsityksistään, vaan – ihmisistä. Tästä johtuen myös vastapuolen ihmiskuva on tyypillisesti aivan validi, vaikkei kerrokaan koko totuutta.)

Pari esimerkkiä:

Tekijät nostavat ikään kuin naurettavaksi esimerkiksi (Theodore Dalrymplen esittelemän) nuoren naisen, joka halusi opiskella historiaa ja oli erityisen kiinnostunut Ruandan kansanmurhasta. Nainen ei kuitenkaan tiennyt kansanmurhan taustoista sen enempää, kuin mitä oli Hotelli Ruandasta oppinut, mutta piti joukkomurhaamista pahana asiana. En näe tapauksen hassuutta. Omasta mielestäni tietämättömyys on nimittäin yksi parhaista syistä opiskella jotakin asiaa.

Heidi Hautalan ehdotus taistolaisaikaa ruotivan totuuskomission perustamisesta saa myös osakseen ymmärtämättömyyttä tihkuvan käsittelyn. Pamfletistit olettavat, että taistolaisvääryyksille halutaan tuomiota, ja ehdotusta pidetään erityisen koomisena vihreän poliitikon esittämänä. Koomisuus katoaa, jos muistetaan, että totuuskomissioiden merkitys Etelä-Afrikassakaan ei ollut tuomioiden julistamisessa vaan pöydän putsaamisessa, jonka jälkeen ihmiset pystyivät elämään rauhassa yhdessä ilman, että yllä leijuisi koston ja katkeruuden ilmapiiri. Hautalan ehdotus onkin kaikkein selkeimmin nähtävissä toivomuksena, että taistolaisjuttujen – kenties erityisesti Satu Hassin taistolaisnuoruuden – annettaisiin jo jäädä historiaan.

Entä onko Kari Hukkilan kuvaus Pariisissa sulavasti hengailevien algerialaisnuorten ja paikalle saapuvasta kantaranskalaisesta humalaisesta ja haisevasta Algerian sodan veteraanista myyttisen toiseuden ihailua ja meikäläisyyden halveksuntaa? Algerialaisten romantisoimista luultavasti, mutta edustaako tuo sotaveteraani sittenkään meikäläisyyttä? Asiayhteydessään – Kerettiläisesseet-kokoelmassa – mies edustaa ennemminkin ranskalaista, Algeriassa rumaa jälkeä tehnyttä väkivaltakoneistoa kuin meikäläisyyttä yleisesti. Osuvampiakin esimerkkejä pointin konkretisoimiseksi olisi voinut näyttää.

Mutta kyllä: ajatuksia kirja herättää, jopa siinä määrin että palaillen niihin vielä lähiaikoina.

Raha ja ihmismieli

Hiljattain näkyvyyttä saaneen tutkimuksen mukaan rikkaat käyttäytyvät itsekkäämmin ja ajavat omaa etuaan muiden kustannuksella enemmän kuin köyhät. (Björn ”Häirikkökarhu” Wahlroosin silmissä tämä lienee hyveellistä toimintaa.) Tutkimus on linjassa aikaisempien havaintojen kanssa. Esimerkiksi Freakonomics-kirjassa esiteltiin välipalayrittäjän tilastollinen löydös: hävikki rehellisyyteen perustuvista baagelimyyntipisteistä oli yritysten johtoportaissa huomattavasti suurempaa kuin ns. suorittavalla tasolla.

Tänään Helsingin Sanmien mielipidesivulla (C8) Sakari Partisen kirjoitus Ahneus näyttää vaivaavan meitä kaikkia selvitti, miten ”Tauti, joka on oletettu olevan vain johtavassa asemassa olevilla, onkin ominaista meille kaikille.” Väittämä on tosi. Lienee selvää, että meillä kaikilla on tosiaan taipumus ahneuteen. Partisen mielipidekirjoituksen perustava esimerkki oli kuitenkin seuraavanlainen: hampurilaisravintolan myyjät lottosivat kimpassa, mutta kuponki kirjattiin vain yhden työntekijän nimiin. 82 miljoonan suuruisen voiton tultua tämä päättikin pitää koko voittopotin omanaan, sen sijaan että olisi jakanut sen osallistujien kesken.

On huomattava, että tässä esimerkkitapauksessa ei kuitenkaan ollut kyseessä köyhien keskinäisen solidaarisuuden puute. Oikeudenmukaisesta jaosta on jälleen irtisanoutunut rikas, itsekkäästi käyttäytyvä ihminen – vaikka rikastuminen onkin tapahtunut vastikään ja yllättäen. Jos itsekkyys edesauttaakin rikastumista, myös raha ruokkii itsekkyyttä.

Itse asiassa jo rahan ajatteleminen ruokkii itsekkyyttä. Tutkimus (Vohs, Mead & Goode, 2006)  on paljastanut, että jos koehenkilöt ohjaillaan ajattelemaan rahaa (tyyliin teettämällä heillä rahasanastoa käsitteleviä ristikkoja) he alkavat toimia ja ajatella itsekkäämmin kuin verrokkiryhmänsä (jotka ovat tehneet vastaavia tehtäviä ilman taloussanastoa). Rahaa ajattelevat ihmiset eivät auta muita yhtä herkästi kuin verrokkinsa, ovat taipuvaisia ajattelemaan, että ihmisten pitäisi olla muista riippumattomampia – eivätkä myöskään pyydä muilta apua. Raha turmelee sosiaalisuuttamme ja solidaarisuuttamme.

Raha ei myöskään ole kannustimista parhain. On tutkimuksia, jotka osoittavat, että rahapalkkion lupaaminen työtehtävästä, johon koehenkilö on jo osoittanut halukkuutensa – alentaa työtehoa. Tehtäviin ilmoittautuneet ovat myös olleet tyytyväisempiä ajankäyttöönsä, jos heille ei luvattu menetetystä ajasta palkkiota.

Onkin – ystävääni Erik Bäckmania seuraillen – kysyttävä: Millaisia vaikutuksia talouspuheen hallitsemalla julkisella keskustelulla on yhteiskuntaamme ja kanssaihmisiimme? Olisiko joukkotiedotuksen painopisteitä hyvä ajatella uudelleen?

(Erikille kiitos myös keskustelusta, jonka avulla pääsin Vohsin, Meadin ja Gooden jäljille.)

Mitä on tehtävä?

Kuten olemme kaikki joskus kuulleet väitettävän, luultavasti suurin syy Neuvostoliiton romahtamiseen oli kommunismissa vaalittu virheellinen ihmiskuva. Olen taipuvainen pitämään selitystä melko hyvänä. Kommunismi oli kaunis utooppinen ajatusrakennelma, joka ei toiminut käytännössä, koska ihmiset eivät ole sellaisia, jollaisiksi heidät kuviteltiin.

Ihmiskäsitys, jolle Neuvostoliitto perustettiin, oli kuitenkin hieman toisenlainen, kuin mitä meillä on tapana kuvitella. Utilitarismista innoittunutta filosofi-kirjailija Nikolai Tshernysevskia on pidetty eräänä Leninin suurimmista innoittajista, ja Neuvostoliitossa häntä on toisinaan tituleerattu jopa venäläisen kommunismin perustajaksi. Hänen vaikutuksensa olivat kauaskantoiset. (Vaikutusten parhaimmistoon kuuluu ainakin Dostojevskin vastareaktio nimeltä Kirjoituksia kellarista.)

Tsernysevskin kynästä lähti leviämään kuvitelma, että ihminen on järkevä ja toteuttaa aina omaa etuaan. Valistuneen ihmisen toiminta on sen verran kaukokatseista, että hän ymmärtää oman etunsa ja yhteiskunnan edun lankeavan yhteen, ja niinpä hänen itsekkyytensä on omiaan toimimaan koko yhteiskunnan eduksi.

Kuulostaako tutulta?

Vaan miten Tsernysevskin uskomus ihmisen toimimisesta aina itselleen edullisella tavalla suhtautuu havaittavaan todellisuuteen? Teemmekö todella aina itsellemme hyödyllisiä päätöksiä? Olemmeko niin valistuneita, että toimemme koituvat myös koko yhteiskunnan eduksi? Entä mitä on tehtävä tilanteessa, jossa merkittäviä yhteiskunnallisia päätöksiä ratkotaan noinkin harhaisten kuvitelmien pohjalta?