Kategoria: eksistenssi

Traditionaalista joulua

Parituhatta vuotta sitten Roomassa elettiin puhdistuksen ja jälleensyntymisen mysteerikulttien kulta-aikaa. Mithra, Kybele, Osiris ja Isis saivat rinnalleen Jeesuksen. Viimeksimainitun omaksui teologista sisältöään edellisistä sekä kreikkalaisesta filosofiasta ja juutalaisuudesta, ja kansoihin ja yhteiskuntaluokkiin sitoutumattomana valloitti nopeasti melkoisen osan maailmaa.

Jouluevankeliumina tunnettu Jeesuksen syntymäkertomus pahnoineen, eläimineen ja viisaine miehineen on kirjoitettu zarathustralaisten Mithra-jumalan syntymälegendan varaan. Tapahtumien sijoittaminen talven ytimeen taas kytkee tapahtuman siihen, miten pyhän tulen hedelmöittämä Isis synnyttää taivaan ja auringon jumalan, Horuksen. Horus syntyy maanpaossa, jottei tulisi Setin tappamaksi. Mithran syntymäpäivä osuu myös samaan ajankohtaan – auringonjumala hänkin.

Roomalaisten Saturnalia-juhlasta joulunviettoon omaksuttiin ikivihreät havukoristeet, lahjaperinne, kunttilöiden polttaminen (molemmista päistä) ja ilmeisesti jopa tonttulakki. Pohjoisempien alkuperäisuskontojen perua ovat kynttilöiden – tai ortodoksisessa perinteessä ruoan – vieminen haudoille. Joulukinkkumme polveutuu skandinaavien auringonjumalalle, Freyrille ydintalvella teurastetusta sikauhrista. Amerikkalaistuneen Pyhän Nikolauksen hahmo on sekoittunut tonttuperinteeseen ja valitettavasti syrjäyttänyt kotoperäisen joulupukkimme. Äitini muistaa vielä lapsuudestaan nuuttipukin pelottavat vierailut – jännittävän perinteen voisi mieluusti elvyttää.

Kun kuuntelee joululauluja, huomaa niissä varsin usein toistuvan teeman: kaipuun menneeseen, aitoon ja alkuperäiseen jouluun. Iskelmät puhuvat tällöin ehkä huomaamattaan yhdestä joulun keskeisimmistä ytimistä. Ne puhuvat traditiosta ja toistosta, vuodenkierron yhä uudesta entisensä kaltaisesta alusta. Joulu kaikkine eri uskonnoista lainattuina kerrostumineen on hitaasti muuttuva toiston ja pysyvyyden juhla. Jouluevankeliumeineen ja muine perinteineen se yhdistää meidät muinaisempiin, alkukantaisempiin aikoihin – jotka kaikki elävät rinnakkain. Muutamana päivänä vuodesta maailmassamme on häivähdys ajattomuutta.

Rauhallista, pysähtynyttä joulua kaikille!

Manalaiset virtaukset

Maasta kohoavat ilmanvaihtotorvet ja vastaavat putket kiehtovat mieltäni. Ne muistuttavat siitä, ettei maa ole pelkkää maata, vaan ihmisten rakentama Koneisto ulottaa lonkeronsa myös jalkojemme alle. Siellä kulkee informaatio. Siellä kulkee paska. Siellä kulkee vesi ja sähkö ja lämpö, autoja ja junia. Jossain niistä vallitsee polttava kuumuus, jossain kauhea paine, mutta pinta on tyyni.

Siellä on myös tyhjyyttä. Joskus kadulla, kun bussi kulkee ohi, huomaa kamaran notkuvan ja tajuaa, miten ohuella kuorella kävelee.

Tunnelityömaa

Kävimme viime viikolla Leppävaarassa katsomassa, miten suuri tunnelityömaa etenee. Saimme nauhalle hyvää äänimaisemaa ja huonoa runoutta, mutta tunnustan suoraan, että sinänsä harmittoman tutkimusmatkamme luvattomuus oli matkamme merkittävin anti. (Emme siihen hätään löytäneet työmaatoimistoa, josta luvan olisi voinut pyytää.) Sääntöjen rikkominen on subjektiviteetin osoitus ja rakennusaine, mikä ajatus Raskolnikovinkin mielessä pyöri Rikoksen ja rangaistuksen alussa. Kiellot itsessään vaativat tulla arvioiduiksi ja koetelluiksi. Raskolnikovin virhe oli, ettei hän tuntenut itseään, vaan rikkoi sääntöä, jonka olisi voinut itsekin allekirjoittaa: hänen toteuttamansa murha oli reaktio moraalisääntöihin, ja siten moraalisäännöt itse asiassa ohjailivat häntä. Subjektiviteetin osoittamiseksi ja rakentamiseksi suunniteltu teko epäonnistui.

Sääntöjen rikkomisen ei tarvitse olla pahaa tai vahingollista. Se voi olla moraalisesti myös yhdentekevää, kuten oma työmaaseikkailumme. Tämän blogauksen mietteetkin ovat vain sivutuotteita siitä miellyttävästä jännityksestä, jota henkilönostureiden takana piilottelu ja tunnelirakennusmiesten välttely synnyttivät.

Sääntöjen rikkominen voi olla myös kiitettävää toimintaa, kuten vaikkapa Gandhin kansalaistottelemattomuuden tapauksessa.

Ennen suunnitellun rikkomuksen tekemistä sen vaikutusten ja omien motiiviensa tarkasteluun kannattaa joka tapauksessa uhrata ajatus jos toinenkin.

Fiktion merkityksettömyydestä

Teemu Ikonen esitteli sunnuntain Hesarissa David Shieldsin teoksen Reality Hunger. A Manifest.

Jutun perusteella Shields katsoo fiktiivisen romaanin olevan pahasta kirjallisuudelle. Tarinankerronta on vallannut kirjallisuuden, joka on lakannut kommunikoimasta todellisuuden kanssa ja alkanut muuttua merkityksettömäksi. Shields yrittää elvyttää kirjallisuuden todellisuussuhdetta ei-fiktion avulla ja etsii ”säännötöntä, muotoaan muuntelevaa ja tekstilajeja sekoittavaa kirjoitusta, joka väittää olevansa ajankohtaista ja totta.”

Tuttu tunne. Myöskään minua tarinavetoinen proosafiktio ei pääsääntöisesti kosketa. Mielikuvitushenkilöiden edesottamuksista on vaikea kiinnostua, koska juonenkäänteillä ei yksinkertaisesti ole mitään väliä. Tämä koskee noin 90 prosenttia lukemastani aikuisten fiktiosta eli noin 99,73 prosenttia kaikesta siitä fiktiosta, jonka olen edes jotenkin noteerannut. Fiktiivinen kertomakirjallisuus jättää minuun enää kovin harvoin jälkiä.
Harvinainen merkittäväksi kokemani fiktio rakentuu sen sijaan yleensä tematiikan varaan. Tarina on sivuseikka, ja kerronta voi olla hyvinkin esseististä ja selittelevääkin, kunhan se – piru vie! – kertoo edes jostakin, ja kunhan kirjailija on onnistunut ajattelemaan aihettaan edes pikkuisen tavallista hiihtäjää (esim. minua) pidemmälle.

En etsi kirjoista tarinaa vaan ajatuksia, uusia näkökulmia todellisuuteen. Siksi viihdynkin nykyään paljon paremmin tietokirjallisuuden, filosofian ja esseistiikan parissa kuin fiktion. Parhaat elämykset tarjoaa kirjallisuus, jossa uskalletaan ajatella.

”Analyysille löytää kaikupohjaa näkemyksistä, joita ranskalaiset kirjallisuudentutkijat ovat esittäneet viime vuosina”, Ikonen kirjoittaa jutussaan.

Näkemys ei ole viime vuosien uutuus. Kokemuksistani kirjailijana -esitelmässään (1966) Simone de Beauvoir pohti samaa kirjallisuuden ja todellisuuden välistä suhdetta: ”Herääkin kysymys, onko kaunokirjallisuuden nykytila syynä tietokirjojen suosioon. Kuten sanoin edellä, kaunokirjallisuus on nykyään äärimmäisen karua, lyhyesti sanottuna se ei halua kommunikoida mitään. (…) ihmiset jättävät kaunokirjallisuuden ja valitsevat dokumentaariset teokset juuri siksi, että kaunokirjallisuus on osittain laiminlyönyt tehtävänsä.”

de Beauvoir näkee kuitenkin kaunokirjallisuudella oman erityismahdollisuutensa: se voi välittää merkityksen kokemusta, elämää, tavalla joka saa lukijan valtoihinsa. Kaunokirjallisuudessa yksilöllinen ja yleinen sulautuvat, maailma tulee jaetuksi.

Miksi tämä jaettuus ei sitten käytännössä toteudu?

Koska fiktiossa tyypillinen jaettava on juoni.

Ja juoni taas ei ole sitä yksityisyydessään yleistä, jota voimme pitää samaan aikaan omanamme ja jaettuna ja merkityksellisenä.

Todellisuudessa ei nimittäin ole juonta.

Urasta ja perheestä

1

Pienten lasten isät tekevät tutkimusten mukaan pidempää päivää kuin lapsettomat kollegansa. Miksi näin?

Jos menestyvä uraputkiaivo sanoo tekevänsä 60-tuntista työpäivää perheensä eteen, suoltaa hän mitä todennäköisimmin silkkaa tuubaa. Terve perhe ei nimittäin yksinkertaisesti tarvitse tai kaipaa kymppitonnin kuukausituloja. Keskeinen kannustin pitkiin työpäiviin ja on mitä todennäköisimmin jokin aivan muu.

Kunnianhimo ja menestymisen tarve voitaneen nimetä yleisiksi liikuttajiksi ilman, että mennään paljonkaan metsään. Joku saattaa vaalia myös korvaamattomuuden illuusiota eikä velvollisuudentunnoltaan kehtaa jäädä hoitovapaalle.

Kun sata vuotta sitten pettuleipää järsivän perheen isä hiihti viikoiksi savotalle, saattoi hän tehdä sen ihan rehellisesti perheensä vuoksi. Vastaava saattaa olla tilanne niukkatuloisimmissa talouksissa edelleen.

Olen myös kuullut keskituloisten isien kertovan, että he viettävät mielellään aikaa työpaikalla, koska lasten tulon myötä tilanne kotona on muuttunut… no… haastavaksi.

2

Kun ministeri, suuryrityksen pomo tai armeijan pomminpurkaja ilmoittaa onnistuneesti yhdistäneensä työn ja perhe-elämän, on kyseessä dialektinen taikatemppu, jota voidaan nimittää vaikkapa paskapuheeksi.

Työn ja perheen elämänpiirit on nimittäin varsin tiukasti erotettu toisistaan. Pomminpurkaja ei voi viedä lapsia työpaikalleen eikä pommeja kotiin vaimonsa ja lastensa viihdykkeeksi.

Voisimme toki ruveta saivartelemaan: Eikö onnellisen perheen esilletuominen vaalikampanjassa ole perheen ja työn sujuvaa yhdistämistä? Eikö työhuolista kotona valittaminen ole sitä? Toki. Tämän kirjoituksen painopiste on kuitenkin toisaalla.

Puhun ajankäytöllisestä joko-tai tilanteesta. Olet töissä tai kotona. Olet paikalla tai sitten poissa.

On harhainen kuvitelma, että kaiken voisi saada, kuten vaikkapa samanaikaisen vauhdikkaasti keulivan uran ja kolmevuotisen hoitovapaan (paitsi joissakin aivan erityisissä ja etuoikeutetuissa ammateissa kuten omassani): työpaikalta poissa vietetyt vuodet ovat työpaikalta poissa vietettyjä vuosia, ja kotoa poissa vietetyt illat ovat kotoa poissa vietettyjä iltoja. Asioiden välillä yksinkertaisesti joutuu valitsemaan ja on aina joutunut valitsemaan.

Ulkoiset valintapaineet ovat olleet perinteisesti sukupuolittuneita: miesten on odotettu tekevän uraa, naisten on odotettu keskittyvän perheeseen. Asioiden onnistunutta yhdistämistä ei ole odotettu keneltäkään ennen kuin viime vuosikymmeninä. Jos aiemmat odotukset ovat olleet epäreiluja, ovat nykyiset, kuten jo sanoinkin: harhaisia. Molemmista ulkoisista odotuksista olisi luovuttava, henkilökohtaisten valintojen vapaus asetettava niiden tilalle sekä näitä asioita arvioitava huolellisesti ja rehellisesti jo siinä vaiheessa, kun ruvetaan lapsia hankkimaan.

Eikä sitten ruveta ulkopuolelta urputtamaan, tekeepä mies- tai naisministeri millaisia valintoja tahansa. (Paitsi silloin, kun he toimivat harhaisella (lue: epärehellisellä) tavalla: asettuvat esimerkiksi ehdokkaaksi tietoisena siitä, että ovat aivan kohta jäämässä kotiin.)

Tämä ei luonnollisestikaan tarkoita, että olisi valittava pelkästään työ tai pelkästään koti. Nykyään tätä ei vaadita kummaltakaan sukupuolelta. Mutta valittava on: jos haluaa johtaa 50 000 ihmistä työllistävää firmaa, aiheutuu siitä joitakin käytännön seurauksia. Jos haluaa  viettää paljon aikaa lastensa kanssa, aiheutuu siitäkin eräitä käytännön seurauksia.

Työn ja perheen yhdistämisen asemesta tulisikin puhua ajan onnistuneesta jakamisesta näiden elämänpiirien välillä.

Kaikkea ei vain voi saada.

Ei kukaan.

Kosmologian professorin uskonnottomuudentunnustus

Kari Enqvistin Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat on hieno ja puhutteleva teos. Mutta aloitetaan miinuksista:

Uskontoa Enqvist ei ymmärrä ja tunnustaakin tämän suoraan. Uskonnollisten käytäntöjen kuvaus kirjassa jääkin yksipuoliseksi: uskonnollisuuden negatiiviset piirteet ilmaistaan selkeästi ja enemmän tai vähemmän ohimennen todetaan, että hyviäkin puolia uskontomeemeissä saattaa olla. Uskonnollisuutta verrataan muun muassa skitsofreniaan ja virussairauksiin. Tässä kaikessa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta valitut vertaukset ja käytännön esimerkit näyttävät hienoisesti ristiriitaisilta sen neutraliteetin kanssa, jota Enqvist monin paikoin näyttelee. ”Mä en vaan tajua” -puhe näyttää enemmän retoriselta taktiikalta kuin loppuun asti aidolta asenteelta.

Mutta se siitä. Kukapa meistä kykenisi totaaliseen puolueettomuuteen yhtään missään, ristiriidattomuudesta puhumattakaan?

Tästä kaikesta ei löydy mieltä tai merkitystä, Enqvist kirjoittaa. Näkemämme maailman pinnan alla piilottelee sen sijaan valtaisia voimia ja energioita, jotka kuitenkin ovat laskettavissa ja hallittavissa, niin että niiden avulla kartalta voidaan pyyhkiä kokonaisia kaupunkeja. Näiden voimien takana, kun tarpeeksi syvälle mennään: nada. Ei mitään. Tässä mielessä Enqvist on nihilisti (samoin kuin olen minä).

Ihmiselon ja -kuolon kuvauksessa Enqvist on vahvimmillaan: rapistuvien vanhempiensa ja muiden sukulaistensa hiipuvaa minuutta sekä atomipommituksia maalaillessaan hän tavoittaa jotakin hienoa ja koskettavaa. Minuuden ja vapaan tahdon fiktiivinen narratiivisuus sekä nanotehdaskehojemme ja niiden muistojenkin väistämätön katoavaisuus ovat mitä kauneinta ja humanistisinta kirjallisuutta, tiukasti kiinni ei-missään. Tyhjyyden kuvausta parhaimmillaan ja terapeuttisimmillaan.

Vaikka Enqvist asettuu mielenfilosofiassaan Dennettin kaltaisten funktionalistien tuntumaan, ei hän ole joukon jyrkimpiä. Sisäisen, jakamattoman tunne-elämän ja merkityksen hän nimittäin tunnustaa. Jos kaikki rakentuukin fysiikalle, joka ei rakennu millekään, syntyy aivotoiminnasta silti mieltä ja merkitystä.

Kun hän kirjan lopulla alkaa surra elämättömiä ja ennen kaikkea rakkaudettomasti elettyjä elämiä, osoittautuu, ettei hän tässä mielessä olekaan nihilisti (kuten en ole minäkään): asioilla on väliä. Elämässä voi ehkä sittenkin olla mieltä.

Tukeutuessaan näin merkityksen etsinnässään yksityiseen, perustavalla tavalla jakamattomaan kokemukseen, Enqvist tulee lopulta lähelle sitä, mitä pitää uskonnollisena uskona: tunteeseen.

Kysymys: onko kovinkaan suurta väliä sillä, kokeeko saavansa rakkautta mekaaniselta nanokoneklöntiltä jonka minuus on pelkkä tarina, vaiko henkiolennolta, joka myös on pelkkä tarina?

(Vastaan saman tien omaan kysymykseeni: on sillä väliä. Perustelut joskus toiste.)

Kannattaa lukea.

Vasemmistolaisesta taiteesta

Kuvataiteilija, tutkija ja kuraattori Mikko Ijäs kirjoitti tämän päivän Hesarin yleisönosastolle kirjoituksen, jonka käytännöllisessä ajattelussa oli paljon kannattamaani asiaa, mutta jonka taustateoretisoinnit menivät ehkä hivenen metsään.

Kysymys koski taiteen vasemmistoistuneisuutta.

Ijäs osoitti vasemmisto-oikeisto-jaon historiallisen taustan: jossakin Ranskan vallankumouksessa vasemmisto ajoi tasavaltalaisuutta ja vastusti vanhaa valtaa. Oikeiston tehtävä oli konservatiivinen (=säilyttävä).

Vuosisatojen ajan rajalinjat on nähty melko yhtenäisenä: konservatiivinen oikeisto on pyrkinyt säilyttämään niin valta-asetelmia kuin tapakulttuuriakin, samalla kun vasemmisto on pyrkinyt näitä romuttamaan. Yhtä asiaa on kuitenkin harvoin huomattu: se, mitä oikeisto on pyrkinyt säilyttämään, on ollut eri aikoina eri asioita, ja niinpä tämän hetken oikeisto kannattaakin jotain aivan muuta kuin mitä Ranskan ensimmäisen vallankumouksen oikeisto kannatti.

Tätä ei huomannut Ijäskään kirjoittaessaan:

Vasemmiston ideologiaan on usein liitetty oikeudenmukaisuus, ihmisten välinen tasa-arvo ja julkisten palveluiden tärkeys. Kirkon ja oikeistolaisuuden ideologiat kulkevat hyvin pitkälti käsi kädessä, kun taas vasemmistolaisuuden ja darwinismin ajatukset ovat samansuuntaiset.

Jos lainkaan pysähdymme kuuntelemaan kirkkomme piispojen julkilausumia, huomaamme, että ne ajavat nimenomaan oikeudenmukaisuutta ja ihmisten välistä tasa-arvoa (poislukien kirkon himppasen kieroutunut seksuaalietiikka). Tästä oikeistolainen yritystoiminta on usein piispoja moittinutkin. Kirkko on nykyään yksi näkyvimmistä vasemmistolaisista instituutioista tässä maassa.

On myös vaikea kuvitella, miten darwinismi kytkeytyy yhteen tasa-arvoisuuden ja oikeudenmukaisuuden kanssa. Darwinismi kun on perustaltaan nihilistinen tieteellinen teoria. (Tai no, toki ihmiset ovat luonnontieteen edessä tasa-arvoisia: darwinismissa kenen tahansa ihmisen arvo on tasan nolla, eikä oikeudenmukaisuus lainkaan kuulu sen alla käytävään keskusteluun.) Sen sijaan darwinistinen ajattelu hallitsee oikeistolaista taloustiedettä, jonka mukaan elinkelpoisimpia järjestelmiä kehittyy kilpailun kautta, jossa parhaat pärjäävät ja heikoimmat katoavat.

Mielenkiintoisella tavalla (post)moderni vasemmisto onkin ottanut itselleen konservatiivisen tehtävän: ihmisten välisen tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja julkisten palveluiden säilyttämisen maailmassa, jota (post)moderni oikeisto on viemässä nihilistisen, persoonattoman ja välinpitämättömän  rahatalouden käsiin.

Mikä tekee vasemmisto-oikeisto -puheen tässä tilanteessa enää mahdolliseksi?

Valta. Valtarakennelmien suhteen vasemmisto on edelleen oppositiossa, oikeisto säilyttävässä asemassa. (Käsitteiden selventämiseksi huomautettakoon, että Neuvostoliitossa vanhan linjan kommunistit olivat oikeistoa ja uudistusmieliset vasemmistoa.)

Entä mitä tekemistä tällä on taiteen kanssa?

Tunnustan kirjailijana Sartren ajatuksen omakseni: kirjallisuuden tehtävä on olla kriittistä suhteessa suhteessa vallitseviin epäoikeudenmukaisuuksiin. Kirjallisuuden tehtävä on sanoa: ei. Tässä suhteessa kysymys on nimenomaan vasemmistolaisuudesta – puoluerajoista ja taustateorioista piittaamatta.

Tunnustan Heideggerin ajatuksen taiteesta tapahtumana, jossa teos avaa kokijalle jotakin uutta ja hämmentävää, saa tämän näkemään olemisensa uudessa valossa. Tämä uuden haasteen tuominen sinne, mitä on pidetty entuudestaan vakaana ja totena, on myös vasemmistolaisuuden alkuperäistä toiminta-aluetta.

Tunnistan itsenin Unabomberin nykyaikaisen vasemmiston kuvauksesta: Arvoni ovat porvarillisia. Oikeudenmukaisuus, vastuullisuus ja ihmisarvo ovat porvarillisia arvoja, jotka olen lapsuudessani omaksunut kokoomusta äänestäneeltä isältäni. Pidän näiden arvojen puolesta vänkäämistä, en pelkästään taiteilijan, vaan myös jokaisen muun ihmisen tehtävänä.

Erillisissä kysymyksissä mielipiteet menevät varmasti ristiin. Hyvä taiteilija kuitenkin ajattelee. Se on osa hänen toimintaansa. Millainen olisi taiteilija, joka näkisi tehtävänsä ja arvonsa toisin? Taiteilija, joka ei suhtautuisi kriittisesti vallankäyttöön? Taiteilija, joka ei pyrkisi haastamaan vallitsevaa todellisuutta millään tasolla?

Se olisi oikeistolainen taiteilija.

Uusälyttömän moraalin hahmottelua

Ontologinen kysymys

Millaista olisi ihmisen toiminnan oltava, jotta se olisi harmoniassa epäharmonisen, kaoottisen ja ennakoimattoman maailman kanssa?

Ihminen on osa maailmaa. Hänen toimintansa on oltava epäharmonista, kaoottista, ennakoimatonta.

Kysymys vapaudesta

Vapaus on keskeinen itseisarvomme. Millaisia käyttäytymissääntöjä voimme siitä johtaa?

Säännöttömiä! Epäharmonisuuden, kaoottisuuden ja ennakoimattomuuden vaatimuksen. Sillä jos ihminen alkaa toimia ennalta määrätyllä, säännönmukaisella tavalla, on hänen käyttäytymisensä ennustettavissa kuin minkä tahansa elottoman kappaleen. Moraalisäännöt tekevät seuraajistaan elottomia, epäväpaita kappaleita. Sääntöjä on siis rikottava.

Sääntöjä ei kuitenkaan tule rikkoa säännönmukaisesti. Tämä on yksi vapaan sielun suurimmista haasteista.

Pragmaattinen kysymys

Millainen elämä on tarkoituksenmukaisinta?

Kuten taloustieteilijät ovat viisaudessaan osoittaneet, on inhimillinen elämä kilpailua ja kamppailua. Jokainen jalkapalloilija, pokerin pelaaja ja nyrkkeilijä tietää, miten kamppailu voitetaan: hyvä strategia sisältää hämäyksiä, oikkuja, häilyvyyttää ja ennakoimattomuutta.

Menestyksen salaisuudet ovat nämä: epäharmonia, kaaos, arvaamattomuus.

Yhteenveto

Eiköhän tämä jo tullutkin selväksi.

Sano EI systemaattisuudelle.

Kahviloissa ja ravintoloissa

Katukahvilassa tupakoiminen kuuluu olennaisena osana ranskalaiseen elämänmuotoon:

(Kuva: Johanna Sinisalo)

Pariisia käsittelevien postikorttien, elokuvien, kirjallisuuden jne. muodostamat mielikuvat määrittävät helposti ennakolta mitä kaupunki matkailijalle on. Monet matkapäiväkirjani epäautenttisista merkinnöistä ja valokuvien aiheista pystyinkin suunnittelemaan mielessäni etukäteen. Paikan päällä ne käytiin todellistamassa. Tyypillisimmillään turismi onkin eräänlainen esittämisen muoto, kertomuksen rakentamista tulevaisuuden muistikuviksi.

Vain odottamaton – absurdi! – kykenee syventämään ymmärrystämme, mutta nopeasti sekin nielaistaan itseämme käsittelevän fiktion osaksi.

La Dôme oli yksi Sartren vakioravintoloista. Alkupaloiksi meille tuodaan kotiloita. Yhteen kotiloon on joutunut pari punaista marjan näköistä. Pippureita? Kaivan kotilon sisällön ulos kuorestaan, ja siinä se on. Täältä se on peräisin, juuri tästä ravintolasta!

Ravun katse.
Erakkoravun katse. Minun lautasellani.

Les Deux Magots oli aikoinaan eksistentialismien suosima kahvila. Vielä nykyäänkin siellä saattaa nähdä pöydän ääreen asettuneen Néantin, ei-minkään:

Kuvottavaa!

Piipahdamme kupposilla Café de Floressa. Täällä meillä dadaisteilla ja surrealisteilla on usein tapana viettää aikaamme. Mutta nyt on vakiporukka jossakin toisaalla. En näe Aragonia, en Bretonia, en Tzaraa enkä Picassoa. Olemmeko myöhässä? No, pärjäämme me keskenämmekin.