Varastossa: kyllä.

Kustantajan tietojen mukaan Kehys on nyt tullut painosta. Pieni askel minulle, suuri ihmiskunnalle. Nyt vain jännittyneissä tunnelmissa odotan ihmiskunnan reaktioita.

Kirjaa käsittelevässä lehdistötiedotteessa kerrotaan seuraavaa (SPOILER-VAROITUS!):

—

Kehys alkaa arkisesta tilanteesta: sylivauvan yksinhuoltajaisä sinnittelee valvottavan lapsen kanssa. Mies muistelee ensitreffejä vaimonsa kanssa, kun tarina sukeltaa yhtäkkiä miehen muistojen kautta elokuvaan, jossa kiinalaisprinsessa ratsastaa henkivartijakaartinsa ympäröimänä. Romaani hahmottuu kertomusten ketjuksi, jossa juoni liukuu yhtä sujuvasti mielisairaalassa lepäävän pörssihain mietteistä sanomalehden toi mitukseen kuin tietokonepelistä sirkuksen eläintenkesyttäjän turhautumiin. Toistuvat kysymykset ihmisten erillisyydestä ja valinnanvapaudesta kurovat tarinat yhteen ajatuksia herättäväksi kokonaisuudeksi.
Kehys on oivaltava kuva ihmisen ajattelusta: yksi ajatus johtaa toiseen, josta puolestaan tulee mieleen jotain muuta, ja kun huomaa lopulta ajelehtineensa kauas alkuperäisestä ideasta, ajatukset kiertyvät takaisin alkupisteeseen. Romaanissa jokainen tarina näyttää kuljettavan lukijaa kauemmas alkutilanteesta, mutta kirjan viimeisillä riveillä juoni kurottuukin kohti alkua.

Miten päädyit tällaiseen rakenteeseen?

Olen aina ollut kovin ihastuksissani Platonin Pitojen kerronnasta, jossa Apollodoros kertoo jollekulle kysyjälle, ehkä Platonille, miten oli törmännyt kadulla Glaukoniin, ja oli kertonut tälle kuulleensa Aristodemokselta, joka oli ollut juhlissa mukana ja kuullut, miten Sokrates oli kertonut… ja niin edelleen. Siinä oli ainakin viisi sisäkkäistä tarinaa.
Cortázarin Ruutuhyppelyä puolestaan havahdutti minut siihen, ettei kirjan tarvitse edetä lineaarisesti.
Näiltä esikuvilta saamani virikkeet yhdistyivät teemaan, jota olin pyöritellyt päässäni jo jonkin tovin: miten elämämme ja maailmamme rakentuu toistolle, ja silti jokainen hetki on ainutlaatuinen.
Miten siirtymät tarinoiden välillä ovat syntyneet?

Osa kertomuksista oli mielessäni jo alkuvaiheessa. Tarinasta seuraavaan on helppo luiskahtaa, todellinen elämäkin on täynnä vastaavia siirtymiä. Mehän muljahdamme yhdestä keskustelusta, tarinasta tai tapahtumasarjasta seuraavaan ihan huomaamattamme. Ja vähän väliä olemme taas samassa tarinassa kuin aikaisemminkin. Tilanteissa vain sattuu olemaan ainekset siihen, että vaihdetaan raidetta. Esimerkiksi Buddhan kertomuksesta on helppo siirtyä oikeastaan mihin tahansa, hänenhän ajatellaan olevan yhtä koko luomakunnan kanssa.

Teoksessa toistuvat muutamat teemat, esimerkiksi se onko ihminen vapaa tekemään valintoja vai ohjaavatko vaistot päätöksiämme. Onko ihminen viettiensä ohjaama kone?

Kysymys nousee esiin muutamissakin kirjan rinnastuksissa, kuten tarinassa keinotekoisesta linnusta ja kertomuksessa kreikkalaisten mekaanikkojen yrityksistä luoda ajatteleva kone. Suurin osa meidän käyttäytymisestäme näyttää aivan kuin algoritmien ohjailemalta: teemme samoja asioita jatkuvasti samalla tavoin. Vapautemme tai se mikä vapaudelta tuntuu ilmenee ehkä siinä, kykenemmekö ennakoimattomiin ja ainutlaatuisiin tekoihin. Ajattelen, että ihminen elää vapauden ja epävapauden rajalla koko ajan. Emme kuulu kummallekaan puolelle, tai ehkä sittenkin molemmille.

Mihin kirjan nimi ”Kehys” viittaa?

Kirja on eräänlainen kehyskertomusten kuilu, jossa jokaisen tarinan sisällä on aina uusi.
Lisäksi sen kokonaisrakennelma on kehämäinen, ja tematiikkakin käsittelee kehän kiertämistä ja rajatuksi tulemista.

Minkälaisen lukuohjeen antaisit tälle kirjalle?

Se voi olla miellyttävämpi lukea novellikokoelmana kuin romaanina. Kirjan voi aloittaa mistä kohdasta tahansa, ja kun tulee viimeiselle sivulle, voi jatkaa ensimmäiseltä sivulta, kunnes tulee siihen, mistä aloitti. Ja sitten uudelleen ja uudelleen…

isbn 978-951-796-646-7 • kl. 84.2 •175 sivua •Kansi: Timo Mänttäri

Jukka Laajarinne (s. 1970) työskenteli ennen vapaaksi kirjailijaksi ryhtymistään matemaattisten aineiden ja filosofian opettajana. Laajarinteen suuren suosion saanut teos Muumit ja olemisen arvoitus (Atena 2009) tarkasteli rakastettuja Muumi-kirjoja eksistentiaalifilosofian näkökulmasta.

Kirjailijan vapaudesta

Ennätän nyt viimeinkin kommentoida viimeviikkoista uutista. Tutkijan arvion mukaan apurahat ohjaavat kirjailijoita kirjoittamaan valtiota kohtaan epäkriittistä kirjallisuutta. Sen lauluja laulat, jne. Tunnen joitakin kymmeniä kirjailijoita, parhaiten itseni, ja tämän – toki suppean, mahdollisesti hyvinkin epäedustavan – otoksen pohjalta uskallan olla asiasta eri mieltä. Tässä muutama argumentti.

1) Aniharva kirjailija kirjoittaa rahan vuoksi. Muutamaa menestystekijää lukuunottamatta kirjailijat olisivat idiootteja, jos he niin tekisivät. Apurahoillakaan kun ei päästä edes keskituloisten ihmisten joukkoon. Sangen monilla meistä on kuitenkin koulutus, jota toisin hyödyntämällä tulotasomme kohoaisi merkittävästi – jopa nykyisinä maaimanaikoina. Rahan ja kirjallisuuden välissä olemme valinneet kirjallisuuden.

2) Kriittisyys on kuulunut kirjallisuuden ytimeen aikojen alusta asti. Jos rupeaisin laskelmoimaan, mitä erilaiset säätiöt ja valtiot ja muut haluavat apurahojensa vastineeksi, kuvittelisin niiden haluavan kriittisyyttä. Kirjailijan elättäminen on lähtökohdiltaan kuin krokotiilin ruokkimista: voit olla varma, että se yrittää purra sinua käteen. Ja juuri se tekee krokotiilin ruokkimisesta niin hienoa hommaa. Analogia ei nyt veny sinne, minne pitäisi, mutta ehkä tämä pointti kuitenkin tuli selväksi.

3) Se, että apurahajärjestelmä kaikesta huolimatta tukee ensisijaisesti menestyneitä ja vakiintuneita kirjailijoita, ei välttämättä tue kritiikin tarvetta. Taipumuksen taustalla lienee apurahanmyöntäjien kyvyttömyys itse arvioida koko kirjallista kenttää ja jokaista hakijaa heidän hakemustensa perusteella. Kukapa tuohon kykenisi? Tällöin turvaudutaan objektiivisiksi kuviteltuihin mittareihin: tyyppi on menestynyt ja tunnettu, joten kaipa hänen tekstejään kaivataan ja tarvitaan. Tuetaan häntä. Se, että tyyppi on menestynyt ja tunnettu ja kirjoittaa miten kirjoittaa, ei johdu apurahoista vaan päin vastoin.

Mikäli vakiintunut, urallaan pitkälle päässyt kirjailija sattuu kirjoittamaan epäkriittistä ja tavanomaista tekstiä, johtuu se luultavasti enemmän juuri vakiintuneisuudesta ja urautuneisuudesta, vanhuuden tasaisuudesta, kuin apurahoista.

4) Enhän minä, piru vie, edes tiedä ketkä niitä apurahoja jakavat – heidän kirjallisesta maustaan puhumattakaan. Ja vaikka tietäisin, en lopulta kuitenkaan kirjoita heille!

Jollakin tavalla apurahat kuitenkin vaikuttavat: apurahaa nauttiessani koen velvollisuudekseni työskennellä kohtuullisen ahkerasti. Se, mitä kirjoitan, on kuitenkin itsestäni lähtöisin.

Kustantamon valta sisältöihin on huomattavasti suurempi kuin apurahoittajien. Kirjailijat oppivat hyvin nopeasti tuntemaan toimittajiensa – portinvartijoidensa – kirjallisen maun ja kustantajiensa kuvitelmat siitä, mihin kannattaa panostaa. Pahimmillaan kustantajat myös vaientavat kritiikkiä: kirjailijasta ei välttämättä tunnu turvalliselta kritisoida WSOY:n touhuja julkisesti. Kustantajalla on meihin todellista valtaa, sillä kustantaja, toisin kuin apuraha, on kirjailijan elinehto. Kirjailija tarvitsee lukijoita, ja siksi myös kustantamon kyky markkinoida julkaisemiaan kirjoja on keskeinen. Mutta huom! markkinoinnissakaan ei ensisijaisesti ole kysymys rahasta vaan lukijoista.

Kustantajan valta on lannistaa tai motivoida. Kun kustantaja on kiinnostunut siitä, mitä kirjoitan, ja arvostaa tekemisiäni, painan mielelläni hommia – joskus vähän liikaakin. Jos kustantajalta tulee ristiriitaisia ja toppuuttelevia viestejä, näkyy se myös työmaalla: käsikirjoituksia jää kesken tai odottamaan parempia aikoja.

Tällä hetkellä suhteeni kustantamooni on innostava. Se näkyy esimerkiksi siinä, ettei ylimääräistä aikaa ole bloggailuun. Päiväjärjestykseni saattaa näyttää tältä: aamiaista syödessäni luen lähdekirjallisuutta. Crosstraineria polkiessani luen lähdekirjallisuutta. Venytellessäni kuuntelen ruotsinkielistä äänikirjaa, jotta kykenisin hoitamaan hommani Göteborgissa. Istun koneen ääressä muutaman tunnin. Iltapävän luen taas lähdekirjallisuutta, samoin bussimatkoilla ja nukkumaanmennessä. Mihin on kadonnut se kattoon syljeskeleminen ja leppoisa hengaileminen, joiden joskus ajattelin olevan niin keskeinen osa kirjailijan vapautta?

Olen vaihtanut ne sanomisen velvoittavaan vapauteen.

Kaivos

Ku työvuoro loppui ja me lähdettiin ylös päin, ja sitten kun me huomattiin, että käytävä oli sortunut tukkoon, oli eka ajatus, että nyt tuli noutaja. Tää oli tässä, ja me kuollaan tänne. Kaksi sekuntia myöhemmin tuli seuraava ajatus: kaivetaan sen sortuman läpi. Onhan meillä työkalut. Rod kuitenkin tajusi, että ei se käy. Jos toi kerran on sortunut, niin se sortuu uudestaankin. Siitä yritetään vasta, kun mikään muu ei auta. Ensin me sinnitellään niin pitkään ku ikinä mahdollista ja odotellaan pelastajia. Meillä on aika paljon ruokaa ja kaikkea, pärjätään ainakin kuukausi.

Ei meidän tarvinut odottaa kuukauttakaan, pari viikkoo ku pora jo tuli seinän läpi. Me pistettiin siihen lappu, että hyvin menee. Saatiin yhteys yläkertaan.
Siitä reiästä rupesi tulemaan sapuskaa ja videokamera ja sen semmoista. Me pyydettiin, että ne lähettäisivät hammasharjat. Toive toteutettiin heti. Me pyydettiin, että ne antaisivat viinaa, kun täällä pimeessä oli vähän ahdistavaa. Naisiakin oltais kaivattu, mutta anorektikotkin olisivat liian paksupäisiä siihen koloon. Ja viinaa ne eivät lähettäneet, joku periaatepäätös että maan alla pitää olla selvin päin. Idiootit.

Paavilta saatiin kuitenkin rukousnauhoja stressileluiksi. Joku siellä ylhäällä sai sitten neronleimauksen, että kaikki uskonnot on tasa-arvoisia, ja niin meille tuli pieni buddha-patsas ja taskukokoinen Koraani.

Kukaan ei osannut lukea arabiaa. Niin me sitten saatiin muuta kirjallisuutta, kaikkea, mitä oli painettu pieneen kokoon: runoja ja mietelmiä, mutta kaikkea muuta kanssa. Ja sanomalehti tulee joka päivä rullalle käärittynä. Meillä on jo kuution kokoinen paali sanomalehtipaperia.

Ja kaikkea muutakin ne laskee tänne alas, mitä ne pitää välttämättömänä: Kännyköitä. Kenttää ei ole, mutta niillä voi pelata. Viherkasveja piristämään paikkoja. Mutta ei ne kukat ilman valoa menesty. Ne mätänee ja haisee. Rannekelloja. Ne on aika hienoja, vaikka onkin pelkkiä kopioita. Ettei ajantaju menisi. Hygieniatuotteita. Vesivärejä ja muovailuvahaa ja kyniä ja paperia, että pystyttäisiin toteuttamaan ja terapoimaan itseämme. Brändituotteiden merkkejä, kun kokonaiset tuotteet ei mahdu. Psyykelääkkeitä. Lisää kirjoja. MP3-soittimia. Puhtaita sukkia. Rahaa. Ilman rahaa ei voi tulla toimeen.

Alkaa olla ahdasta. Me pystytään nukkumaan enää korkeintaan kuusi tuntia yössä, kun ei ole makuutilaa tarpeeksi kuin pienelle osalle kerralla. Kaikki uusi tavara vie kaiken muun tilan. Eikä nukkumisesta tuu mitään, kun joku laite piippaa koko ajan siinä vieressä.

Viinan lisäksi meille ei lähetetä pornoa, kun ne haluaa, että täällä ollaan siististi. Kaikki ei kuitenkaan ole. Menee hermot, päästäispä pian pois.

Manalaiset virtaukset

Maasta kohoavat ilmanvaihtotorvet ja vastaavat putket kiehtovat mieltäni. Ne muistuttavat siitä, ettei maa ole pelkkää maata, vaan ihmisten rakentama Koneisto ulottaa lonkeronsa myös jalkojemme alle. Siellä kulkee informaatio. Siellä kulkee paska. Siellä kulkee vesi ja sähkö ja lämpö, autoja ja junia. Jossain niistä vallitsee polttava kuumuus, jossain kauhea paine, mutta pinta on tyyni.

Siellä on myös tyhjyyttä. Joskus kadulla, kun bussi kulkee ohi, huomaa kamaran notkuvan ja tajuaa, miten ohuella kuorella kävelee.

Kirja-alan vastauutisia

1) Uutiset ovat useammin huonoja kuin hyviä.

2) Samaan aikaan uutiset pyrkivät olemaan mieluummin hätkähdyttäviä kuin arkisia. Ne yrittävät tarjota kiinnostavaa ja poikkeavaa informaatiota, jotka ovatkin pitkälti yksi ja sama asia: ihmisen, kuten monien muidenkin eläinten, mielenkiinto kohdistuu muutokseen ja poikkeamiin, ei tapahtumattomuuteen. Jo pienet vauvat kohdentavat kiinnostuksensa odottamattomaan. Vastaavasti liike kiinnittää huomiomme paljon tehokkaammin kuin pysähtyneet kappaleet, eikä kukaan osta lehteä, jonka uutiset toistelevat jo tunnettua, esimerkiksi sen kaltaisia tietoja, kuin että valtaosa ihmisistä on kaksijalkaisia.

Kaksi edellä mainittua seikkaa viittaavat siihen, että pääosin asiat sujuvat hyvin. Huonot uutiset ovat poikkeuksia todellisuudessamme. Jonkinlaiset vastauutiset sen sijaan saattavat kertoa todellisuudesta enemmänkin kuin itse uutiset. Molemmilla on toki paikkansa.

Vastauutisia:

1) WSOY julkaisi viime viikolla Miina Supisen novellikokoelman Apatosauruksen maa. En ole vielä lukenut kokoelmaa mutta olen kuullut joitakin sen kertomuksia, jotka olivat ihan sairaan hyviä, joten voihan se tuntemattomilta osin olla vaikka mitä keskinkertaista sontaa. Mutta tuskinpa kuitenkaan! Lööpin aihe: On ilmeistä, että jopa WSOY julkaisee edelleen myös hyvää, julkaisemisen arvoista kirjallisuutta!

2) Loki-kirjojen mentyä naftaliiniin jäi suomalaiseen kustannusmaailmaan ammottava aukko: kukaan ei enää julkaise mitään sellaista. Kävin hiljattain Atenan ja Schildtsin yhteisessä lehdistötilaisuudessa kertomassa ja etenkin kuulemassa, mitä tänä syksynä tapahtuu. Korviin särähtivät pahasti tiedot, joita Tiina Piilolan ja Pasi I. Jääskeläisen uusista kirjoista kerrottiin. Ja omastani. Lööpin aihe: Pirskatti! Sellaista julkaistaan sittenkin!

Kaksi osoitetta

Nostettakoon tässä esille kaksi tärkeää nettisivustoa: nuortenkirjallisuuden Sivupiiri ja lastenkulttuurin uusi Okariino. Jälkimmäisessä ilahduttaa erityisesti se, että siellä julkaistaan myös lasten omaa kulttuuria. Suosittelen kaikille aiheesta kiinnostuneille.

Ei mulla muuta.

Kertomuksia pimeestä

Siitä on jo ihan simona aikaa, kun uusälyttömyyspiireissä alettiin suunnitella absurdin kotimaisen proosan antologiaa. Hanke on ollut milloin missäkin tuulessa (on ollut myötää, laitaista, vastaista ja tietenkin myös kustannusalan turbulenssia), ja hienoja tekijöitä on saatu mukaan myös uusälyttömyyden ulkopuolelta. Lopultakin olemme päässeet aivan loppusuoralle. Tekstit on toimitettu, tekijät saavat parin viikon kuluessa sopimuksen hyväksyttäväkseen ja sitten se jo meneekin taittoon.

Kertomuksia pimeestä kustantaa Turkulainen pienkustantamo Turbator, ja arvioitu julkaisuajankohta on lokakuussa.

Kokoelman upeat novellistit ovat tässä – jämptissä järjestyksessä sukunimen mukaan:

Tuuve Aro, Tapani Bagge, Hannu Hirvonen, Juha Huhtakallio, Pasi I. Jääskeläinen, Harri Kumpulainen, Jukka Laajarinne, Alvari Lume, Juri Nummelin,  Markus Nummi, Sari Peltoniemi, Arvi Perttu, Tiina Raevaara, Miina Supinen.

Sivumennen sanottuna: kirjasta tulee suorastaan erinomainen!

Esikoiseni

Hesarissa listattiin tänään syksyn kaunokirjallisuutta. Ensin järkytyin: Kehystä ei ole mainittu! Seuraavaksi hämmästyin: kirja olikin merkitty esikoisteosten joukkoon. Sitten tajusin, ettei oikeastaan olisi pitänyt hämmästyä. Useita lasten- ja nuortenkirjoja julkaisseita kirjailijoita on ennenkin kohdeltu esikoiskirjailijoina, kun nämä ovat tehneet ensimmäisen selkeästi aikuisille markkinoidun romaaninsa.

Niin: esikoisteos voi hyvinkin määrittyä markkinoinnin kohderyhmän ja lajityypin perusteella kirjallisten arvojen asemesta. (Rohkenen nimittäin omahyväisesti kuvitella, että vaikkapa Jäiset jumalat, Ruoalla ei saa leikkiä sekä Muumit ja olemisen arvoitus ovat kirjallisuutta nekin.)

Asiassa on eittämättä hyvät puolensa: esikoisteoksille on tapana antaa lempeähköä kritiikkiä, ja jos sattuu pääsemään Hesarin esikoiskirjakilpaan, saa paljon näkyvyyttä. Pelkään tosin, etteivät esikoisoikeudet ole enää ulottuvillani. Sen sijaan Hannu Hirvonen muistutti edessäni olevista vaikeuksista: toinen kirja on se vaikein.

Vanhemmat vs. opettajat

Kesälomien loppuun onkin saatu uutisen aihe: vanhemmat asettavat opettajille ja koululle epärealististisia vaatimuksia.

Toisinaan kodin ja koulun yhteistyö muuttuukin yhteydenpidosta yhteenotoksi. Osa vanhempien vaatimuksista on toki täysin pimeitä, ja joskus mokailevat opettajat (omallekin opettajan uralleni osui myös niitä hetkiä, joista en ole erityisen ylpeä – aivan kuten vastaavia hetkiä on osunut kaikille muillekin elämänalueille). Laajempaa vastakkainasettelua en kuitenkaan vanhempien ja opettajien välillä nähnyt.

Mikäli isompaa konfliktia on kehitteillä, luulen seuraavassa sitaatissa sanotun jotakin keskeistä:

”Opetusalan ammattijärjestön mukaan vanhemmat unohtavat välillä, että luokassa on oman lapsen lisäksi parikymmentä muuta oppilasta. Opetusalan ammattijärjestön (OAJ) puheenjohtaja Olli Luukkainen sanoo, että yksilöllisten tarpeitten ja vaatimusten maailma on iskemässä kouluihin aiempaa voimakkaammin.”

Yksilöllisten tarpeitten maailma on kirjattuna jo perusopetuslakiin: koulun olemassaolo perustellaan lapsen edulla:

2 § Opetuksen tavoitteet

Tässä laissa tarkoitetun opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Lisäksi esiopetuksen tavoitteena on osana varhaiskasvatusta parantaa lasten oppimisedellytyksiä.

Opetuksen tulee edistää sivistystä ja tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa sekä oppilaiden edellytyksiä osallistua koulutukseen ja muutoin kehittää itseään elämänsä aikana.

Opetuksen tavoitteena on lisäksi turvata riittävä yhdenvertaisuus koulutuksessa koko maan alueella.

3 § kertoo vielä seuraavaa:

Opetus järjestetään oppilaiden ikäkauden ja edellytysten mukaisesti ja siten, että se edistää oppilaiden tervettä kasvua ja kehitystä.

Ihmisyyteen kasvaminen, eettinen vastuukyky, sivistys ja itsensä kehittäminen ovat olennaisesti muuttuneet 50-luvulta. Koululaitos sen sijaan ei ole. Kun opettaja joutuu kontrolloimaan 25 oppilaan ryhmää, voidaan olla takuuvarmoja siitä, että koulussa ihmisyyteen kasvaminen tarkoittaa edelleen hiljaa olemista, eettinen vastuukyky käskyihin alistumista ja itsensä kehittäminen itsensä kuolettamista. Tämä ei ole opettajan vika. Opettaja varmasti haluaisi tukea yksilöllisyyttä, luovuutta ja yhteiskunnan kaipaamaa innovatiivisuutta, mutta opetusjärjestelyt tarjoavat tähän valitettavan vähän mahdollisuuksia. Oppilaan ikäkausi kyetään huomioimaan mutta muut edellytykset jäävät vähemmälle tilanteessa, jossa 45 minuutin oppitunnista yksilöllistä ohjausta voi antaa teoreettisesti optimaalisissa olosuhteissa korkeintaan 2 minuuttia per oppilas – oletuksena siis, ettei kenellekään tarvitse puhua yhteisesti mitään eikä järjestyksenpitoon tai vastaaviin käytännön säätämisiin tarvitse lainkaan kuluttaa aikaa.

Rakentava ehdotus vanhemmille: jos haluatte lapsellenne yksilöllistä opetusta, opettakaa häntä kotona.

Tunnelityömaa

Kävimme viime viikolla Leppävaarassa katsomassa, miten suuri tunnelityömaa etenee. Saimme nauhalle hyvää äänimaisemaa ja huonoa runoutta, mutta tunnustan suoraan, että sinänsä harmittoman tutkimusmatkamme luvattomuus oli matkamme merkittävin anti. (Emme siihen hätään löytäneet työmaatoimistoa, josta luvan olisi voinut pyytää.) Sääntöjen rikkominen on subjektiviteetin osoitus ja rakennusaine, mikä ajatus Raskolnikovinkin mielessä pyöri Rikoksen ja rangaistuksen alussa. Kiellot itsessään vaativat tulla arvioiduiksi ja koetelluiksi. Raskolnikovin virhe oli, ettei hän tuntenut itseään, vaan rikkoi sääntöä, jonka olisi voinut itsekin allekirjoittaa: hänen toteuttamansa murha oli reaktio moraalisääntöihin, ja siten moraalisäännöt itse asiassa ohjailivat häntä. Subjektiviteetin osoittamiseksi ja rakentamiseksi suunniteltu teko epäonnistui.

Sääntöjen rikkomisen ei tarvitse olla pahaa tai vahingollista. Se voi olla moraalisesti myös yhdentekevää, kuten oma työmaaseikkailumme. Tämän blogauksen mietteetkin ovat vain sivutuotteita siitä miellyttävästä jännityksestä, jota henkilönostureiden takana piilottelu ja tunnelirakennusmiesten välttely synnyttivät.

Sääntöjen rikkominen voi olla myös kiitettävää toimintaa, kuten vaikkapa Gandhin kansalaistottelemattomuuden tapauksessa.

Ennen suunnitellun rikkomuksen tekemistä sen vaikutusten ja omien motiiviensa tarkasteluun kannattaa joka tapauksessa uhrata ajatus jos toinenkin.