Tatu Hirvosen Varo varo varo! -kirjaa lukiessani en voinut olla ajattelematta, että kyseessä on oman pamflettini henkinen sisarteos. Jos Leikkiminen kielletty on siskoksista se häiriökäyttäytyvä, rähinöivä ja impulsiivisesti poukkoileva, muistaa Varo varo varo! hyvät käytössäännöt, pysyy asiassa ja asettaa sanansa harkitusti. Silmät, hymykuoppien muoto ja äänenpainot paljastavat kuitenkin sukulaissuhteen.
Kansantaloustieteilijä Hirvonen kirjoittaa kasvatusajatuksensa riskin käsitteen ympärille. Lasten vapaat leikit käsittävät rajua touhua, juoksentelua, korkeita paikkoja, paininsukuista kamppailua ja vauhtia siinä määrin, että lähes kaikki lasten tekeminen näyttäytyy aikuisille erityisen riskialttiina toimintana. Lasten parissa aikuisen suusta mölähtääkin: ”Älä!” tai: ”Varo!” aivan refleksinomaisesti – aivan liian helposti.
Riskinotto on nimittäin tarpeellista: useita tärkeitä taitoja – elämää – voidaan oppia vain kokeilemalla, onnistumalla ja epäonnistumalla, ja asiaan kuuluu, että joskus vähän myös sattuu. Tutkimustieto tarjoaa viitteitä siitäkin, että ylivilkkaat, riehakkaat lapset ovat myöhemmässä elämässään terveempiä ja vähemmän tapaturma-alttiita kuin muut. (Mieleeni ei voinut olla muistumatta parin kymmenen vuoden takainen tutkimus, ajalta, jolloin leikkikenttäkypärät olivat tulossa muotiin Ruotsissa. Kypärää käyttävistä lapsista tuli muita kömpelömpiä ja riskialttiimpia.)
Esimerkiksi englantilaisiin kollegoihinsa verrattuna suomalaislapset saavat elää vielä suhteellisen vapaasti, mutta Hirvonen näkee suomalaisenkin lapsuuden olevan murrosvaiheessa ja tärkeiden ratkaisujen edessä. Jos turvallisuutta korostava, riskejä pelkäävä kulttuuri jatkaa vahvistumistaan, alkavat lisärajoitukset ja säännöt tuottaa enemmän haittoja kuin hyötyjä. Vakavat onnettomuudet esimerkiksi leikkikentillä – ja ylipäätään – ovat jo ennestään niin harvinaisia, ettei turvallisuutta nykyisestään voi juurikaan kohentaa. Sen sijaan turvallisuussuunnittelu ja -kasvatus kykenevät tuottamaan pelkoja ja avuttomuutta samalla, kun kaikki hauskuus hävitetään. Hirvonen on löytänyt loistavan esimerkin satujen maailmasta: prinsessa Ruususen valtakunnasta yritettiin poistaa kaikki värttinät yhden ainoan onnettomuuden välttämiseksi – tunnetuin seurauksin. Kaikkia vahinkoja ei voi estää.
Sivumennen poukkoillen, mikä olikaan lapsuutenne kaikkein hauskin talvileikki? Hetkeäkään miettimättä sanoisin omalta osaltani, että kukkulan valloitus. Milloin olen viimeksi nähnyt lasten leikkivän kukkulan valloitusta? En ainakaan viiteentoista vuoteen. Ja se on mielestäni nykylapsille iso menetys siitäkin huolimatta, että sain leikissä ylähuuleeni pysyvän arven ja vaimoni omalla tahollaan aivotärähdyksen.
Hirvonen esittelee tilastoja riskianalyysien pohjaksi ja näyttää, että tapaturmista, ulkona vaanivista pedofiileista ja muista vaaroista huolestuneet mielikuvamme kohtaavat todellisuuden vain harvoin. Riskipsykologiasta tiedetään, että pelot ja synkkämielisyys hämärtävät harkintakykyä, riskiarviointeja ja vaikeuttavat toimintaamme. Joskus huoli ajaa rajoituksiin, mutta on myös päinvastaisia vaikutuksia: ”Negatiivinen mieliala […] saa pitämään riskejä suurina mutta ottamaan niitä siitä huolimatta.” Ahdistunut ihminen näkee riskejä kaikkialla muttei jaksa reagoida, vaan antaa mennä vaan. Hyväntuulisuus tai onnellisuus sen sijaan parantaa riskinsietokykyä, mutta saa samaan aikaan välttelemään ylisuuria riskejä.
Riskipsykologia tunnistaa myös erilaisia riskinsietäjiä, ja on tietenkin selvää, että myös lasten erilaiset persoonat on huomioitava. Ketään ei tietenkään tule pakottaa itselleen liian pelottaviin tai vaarallisiin touhuihin, aivan kuten kaikkien elämää ei tulisi rajoittaa pelokkaimpien mukaan.
Varo varo varo! on hyvin kirjoitettu ja nykytilanteessa tarpeellinen kirja. Se kertoo lukuisia esimerkkejä överiksi menneestä turvallisuusajattelusta mutta myös myös myönteisistä toimintamalleista päiväkodeissa, kouluissa ja vapaa-ajan harrastuksissa.
P.S.
Tämä kun tuntuu olleen omissa haastattelussani se kuumin ja kiinnostavin peruna, niin mainittakoon, että myös Hirvonen kirjoittaa (sosiologi Frank Furediin nojautuen) vanhempien merkityksestä: lapset ovat jopa aikuisia parempia selviytyjiä ja tunne-elämän katastrofeista toipujia. Äiti-lapsi-kiintymyssuhteiden ylikorostaminen yms. ”[…] on kaikeksi onneksi osoittautunut pitkälti harhaksi eikä sen tieteellisestä pitävyydestä ole näyttöä”, mutta ”lapsuusdeterministien järkevänkuuloiseen logiikkaan tukeudutaan edelleen laajalti esimerkiksi lastenkasvatusoppaissa ja vanhemmille suunnatuissa lehdissä.” Furedin kirjasta Paranoid parenting on löytynyt myös aivotutkijan ohjeet vanhemmille: ”Älä laita lastasi komeroon kasvamaan, älä näännytä heitä nälkään tai lyö heitä päähän paistinpannulla.”
P.P.S. (myöh. edit.)
Netissä aihetta ovat käsitelleet esimerkiksi Luen ja kirjoitan -blogi, YLE, Raahen seutu, Mesta.net, Luomulapsi -blogi ja moni muu.
Jukka Laajarinne 