Kategoria: Kirjat

Äideille (ja isille)

Hyvää äitienpäivää!

Judith Rich Harris esittelee Kasvatuksen myytti -kirjassaan lukuisia tutkimuksia, jotka viittaavat vahvasti siihen suuntaan, että kotikasvatus vaikuttaa kovin vähän siihen, millainen ihminen lapsesta kasvaa. Enemmän vaikuttavat lapsen kaverit ja ympäröivä kulttuuri. Tämä lienee useimmille vanhemmille iloinen tieto: ei ole kasvatuksen vika, jos lapsesta tulee sekopää. Ei ole äitini vika, että olen tämmöinen (paitsi että sain häneltä tietenkin puolet geeneistäni).  Tulevaisuussuuntautunut lasten luonteen jalostus onkin pääosin turhaa touhua ja kiristää tarpeettomasti lasten ja vanhempien välejä, joten yhtä hyvin voi ottaa vähän rennommin.

Yhteen asiaan vanhemmat voivat kuitenkin vaikuttaa – ja paljon: siihen, voiko lapsi hyvin ja tunteeko olonsa onnelliseksi. Lapsuus ei ole elämää varten, vaan se on elämää, itseisarvoista aikaa.

Politiikka ja stoalaisuus

Lueskelen Uschanovin Suurta kaalihuijausta, ja mielenkiintoinen assosiaatio pääsi syntymään.

Uschanov: ”[…]useissa tapauksissa todettu selkeä tilastollisesti merkitsevä ero […]: ne, jotka nostavat tietyn yksittäisen poliittisen kysymyksen tärkeysjärjestyksessä korkealle, tietävät siitä vähemmän kuin ne, joiden mielestä se ei ole poikkeuksellisen tärkeä.” (s.51)

”Eräs masentavimmista poliittisen psykologian tutkimustuloksista on, että ne, joiden uskomukset pitävät kaikkein huonoimmin paikkansa, ovat niiden paikkansapitävyydestä usein kaikkein varmimpia.” (emt. s. 81)

Eli mitä vähemmän tietoa, sen vahvempia mielipiteitä ja uskomuksia. Tämähän näkyy kirkkaasti esimerkiksi siinä, että maahanmuuttokriittisten ja persulaisten tiedot politiikan todellisuudesta ovat selvästi keskivertosuomalaista huonommat (emt. s. 83, Ulu & Rapeli, s.7).

Stoalaisuus puolestaan oli helleeninen filosofiakoulukunta, jonka mukaan tunteet ovat vääriä arvostelmia. Stoalaiset tavoittelivat apatiaa, joka taas oli saavutettavissa oikealla tiedolla. Koska kaikki vaikuttaa kaikkeen, on oikeastaan tiedettävä kaikki, jotta olisi viisas. Ja kun on viisas, ei sekoile tunteidensa kanssa, koska niitä ei liiemmälti ole.

Se, mikä asiassa on kiinnostavaa, on, että stoalaisuus näyttää likimäärin pätevän politiikan alueella: tunne-elämöinti ja asioihin takertuminen todella vähenevät tiedon lisääntyessä. Ikävää tässä tietysti on, että ne, jotka oikeasti olisi valta muuttaa asioita – tieto on valtaa, kuten Francis Bacon (fennomaanikon käännöksessä Pekoni) joskus totesi – ovat muutosten suhteen apaattisempia. Mielen tyyneys on tietenkin hyvä asia heille, mutta onko se sitä muulle maailmalle? Tämä on vain kysymys, itse en tiedä mistään mitään ja olenkin vallaton.

Postinkantaja kolauttaa kahdesti

Postinkantaja kävi, hyvää työtä teki. Luukusta kolahti uusi n&n ja pari sekuntia myöhemmin Tähtivaeltaja. Jälkimmäisessä Juhani Hinkkanen arvostelee Kertomuksia pimeestä -antologian:

”[…]kokoelma sisältää outoja tarinoita, pieniä surrealistisia kertomuksia. Niiden logiikka on unen logiikkaa. […] Tekstejä on siis lähestyttävä varovaisesti, vähän kerrallaan ja pieninä annoksina. […] Jos mieleenpainuvimpia tekstejä pitäisi etsiä, ne olisivat todennäköisesti Jääskeläisen Salainen kirjeenvaihtoystävä, Nummelinin Puitten juuret ja Pertun Lesonen ja naiset. Toisaalta lähes yhtä hyvin esiin voisi nostaa melkein mitkä tahansa kolme muuta tarinaa, mikä kertoo paljon tekstien yleisestä tasosta. Menkää ja omaksukaa uusälyttömyys!”

Mukava juttu. Hinkkasen antamassa lukuohjeessa on sitä paitsi pointtinsa. Samoin kuin on pointtinsa siinä, että esiin olisi voinut vaihtoehtoisesti nostaa joitain muitakin tarinoita. Olen nimittäin törmännyt pariin lyhyeeseen Kertomuksia pimeestä -merkintään blogosfäärissäkin, ja toden totta, toistaiseksi lukijat ovat ilmoittaneet suosikeikseen aivan eri novelleja – yhtään päällekkäisyyksiä ei ole esiintynyt.

Jälkiseurantaa

Julkaisuajankohdaksi näkyy merkityn jo huhtikuu. Jännittävää. Janina Orlovin ruotsintama Mumin och tillvarons gåta ilmestyy yhtaikaa Suomessa Schildtsin ja Ruotsissa Alfabetan kustantamana.

Käännöstyön edetessä olemme Janinan kanssa vaihtaneet aiheesta muutaman sähköpostin, ja oikeastaan vasta niiden myötä olen tajunnut, miten tolkuttoman suuritöinen käännettävä tällainen ihan pienikin kirja voi olla. Ajatellaan vaikkapa lukujen alussa olevia kirjallisuussitaatteja – ilman täsmällisiä viitetietoja, tietenkin! – jotka on etsittävä vastaavista ruotsinnoksista, tai sitä miten joitakin ymmärtämisen ja käsittämisen suomenkielisiä etymologioita ruotsinnetaan. Ja olenpa joutunut kohtaamaan jonkun nolon virheenkin, joka nyt korjataan ruotsinkieliseen laitokseen. Myös lähdeluettelosta tulee entistä tarkempi. Kunnioitukseni kääntäjien ammattikuntaa kohtaan on prosessin myötä kohonnut melkoisesti.

***

 

Ja niinhän siinä sitten lopulta kävi, että kolmen kauhistuttavan hiljaisuuden kuukauden jälkeen Kehyksestä tuli melkoinen arvostelumenestys. Fokukseni on jo pitkään ollut tulevissa teoksissani, mutta tässä nyt vielä jonkinlainen kooste siitä, mitä kirjasta on kirjoitettu (jos tämmöinen egodumppi nyt ketään kiinnostaa):

 

”Kehys on kuin elokuva, jatkuva kuvien virta elämästä, unelmista.” (Hymyilevä eläkeläinen)

“Olisi sääli, jos Kehys jäisi vähälle huomiolle. […] Laajarinne on selkeästi oloissamme harvinainen tarinaniskijä, ja taitava sellainen. Hänessä on parhaimmillaan Singeriä, Canettia, Paul Austeria.” (Juha Seppälä, Aamulehti)

“Laajarinne osaa ilmaista ajatuksensa samaan aikaan sekä selkeästi että taidokkaasti. Kehyksessä tyylin ja rytmin vaihdokset pääsevät oikeuksiinsa ja tukevat kunkin kertomuksen sisällöllisiä ominaisuuksia.” (Soili Hämäläinen, Kymen sanomat)

“Teoksen sisältö ja muoto rikkovat useita rajoja, mutta silti kokonaisuus on hätkähdyttävän ehyt. Tämä kirja on syvällinen ja hieno, ja se tarjoaa runsaasti mukaansatempaavaa kerrontaa sekä antaa eväitä ajattelemista varten.” (Pekka Jaatinen, Kaleva)

“Kehys on viitteiden kirja.” (Teppo Kulmala, Keskisuomalainen)

“Kehys on paitsi pilkun rehvakas esiinmarssi myös assosiaatioiden temmellyskenttä.” (Helena Rintala, Kiiltomato)

”Ylipäätään Kehyksen riemastuttavimpia piirteitä on sen virtaavuus ja sulkeutumattomuus. Se ei ole muotoonsa pakotettu ja harmoniaansa tuomittu.” (Tommi Melender, Antiaikalainen)

“Onko Kehys hyvä kirja? Jos on, se on sitä eri tavalla kuin muut.” (Tiina Raevaara, Tähtivaeltaja)

“Tyylilaji mahdollistaisi pahanlaatuisen sekavuuden, mutta siihen Kehys ei sorru. Päinvastoin. Laajarinne osaa todella kuljettaa tarinaansa.” (Esa Mäkinen, Helsingin sanomat)

“Romaanissa viehättävät sen sujuva nokkeluus ja näppäryys. Tarinat jäävät kesken, niin kuin kaikki jää, kun kaikki virtaa. Laajarinteen teos on tiheä, eikä viitteiden tynnyri tyhjentyisi varmasti kolmannellakaan lukukerralla” (Karo Hämäläinen, Suomen kuvalehti)

“Laajarinteellä on kyky käsitellä ihmisyyden ikuisuuskysymyksiä tuoreesti, havainnollisesti ja innostavasti.” (Tuomas Juntunen, Parnasso)

“Tyyliä voisi pitää erikoisuuden tavoitteluna, mutta se toimii. Eikä sitä ole yhtään vaikea seurata.” (Rakkaus on koira helvetistä)

 

Arabimaailma Emmanuel Toddin mukaan

Kaikki varmaan muistavat Emmanuel Toddin, antropologin ja historioitsijan, joka vuonna 1976 ennakoi Neuvostoliiton hajoamisen ja vuonna 2002 ilmestyneessä Imperiumin jälkeen -kirjassaan arvioi Yhdysvaltain johtoaseman rapautuvan aivan lähiaikoina.

Imperiumin jälkeen avasi silloin joskus minulle uuden, mielenkiintoisen tulkinnan jihadismista. Todd ei nähnyt radikaalia islamia todellisena uhkana demokratialle vaan oireiluna arabimaailman demokratisoitumisesta. Väkivaltaiset levottomuudet ovat miltei aina olleet osa demokratiaan siirtymistä: tyypillisinä esimerkkeinä mainittakoon Ranskan vallankumous ja Suomen sisällissota. Demokratisoitumiskriisi on puhjennut lukutaidon yleistyessä, ja sitä on kiihdyttänyt nuorten aikuisten suhteellisen osuuden kasvaminen. Toddin mukaan islamilainen maailma on siis ollut jo jonkin aikaa demoktratiaa enteilevässä tilassa: demokratiaa ei siis oikeastaan tarvitse viedä lännestä sinne, missä se on muutenkin sikiämässä. Fundamentalistinen liikehdintä on tässä tulkinnassa muutosvastarintaa, vanhan järjestyksen kuolinkouristuksia.

Toddin analyysi on viime päivinä muistunut mieleeni, ja se näyttää innostavalla tavalla osuneen oikeaan. Jatkan tilanteen seuraamista uteliaana. Miten tilanne etenee? Kuinka käy Yhdysvaltain imperiumin?

Ei ainoastaan lapsille

Varoitus: Kaupallinen tiedote.

Iloksemme voimme todeta, että WSOY:n kirjakauppa Bulevardilla myy nyt Martti Ruokosen kuvittamaa ja Jukka Laajarinteen kirjoittamaa tarinakokoelmaa

Ruoalla ei saa leikkiä

3 € hintaan!

Tämän halvemmalla ei näin hyvää kirjallisuutta myydä kuin kirpputorilla.

Huom! Kannattaa ehkä varmista hyllytilanne etukäteen. Ostin nimittäin hyllyn tyhjäksi. Vastaus kysymykseeni, saako näitä tähän hintaan lisääkin, oli joka tapauksessa: ”Ihan niin paljon kuin haluat.”

Saattaa sisältää pähkinää.

Kuinka käy, jos nukahtaa kaupan lihatiskille?

Millainen murkina saa lapsen kasvamaan hetkessä jättikokoon?

Mitä tapahtui Mufffslurpfille, joka puhui ruoka suussa?

Saako sinappia sotkea ympäriinsä?

Kahdelle. Älä niele purematta.

Kuvitus: Martti Ruokonen. WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35040-9

.

“Aikuisiakin naurattaa vallan vietävästi, joten Ruoalla ei saa leikkiä on selvä täysosuma.” (Mikko, Kirjavinkit)

“Tää kirja ois kyllä mun kaa, vaikka se olis niinku lastenkirja.” (Marko Ikävalko, Kirjatyö)

“Nimestään huolimatta opus ei ole mikään käytöksen kultainen kirja – pikemminkin päinvastoin.” (Marika Laijärvi, Keskisuomalainen)

“Tässä on juuri sellainen kirja, joka lapsiperheissä tarvitaan.” (Hymyilevä eläkeläinen)

“Se, joka ei tunne entuudestaan Jukka Laajarinteen moniaalle rönsyilevää ja lukijan ajatuspiintymiä verryttelevää tuotantoa, voi hämääntyä tästä kirjasta.” (Päivi Heikkilä-Halttunen, Lastenkirjahylly)

Kiinalaisessa puutarhassa

Markus Nummen Kiinalainen puutarha on vaikuttava teos. Mannerheimin vuonna 1906 Turkestanissa ottaman valokuvan ympärille rakennettu romaani kertoo ruotsalaisen lähetysaseman vaikutuspiirissä kasvaneiden lasten elämistä ja kohtaloista 500 sivun ja 40 vuoden pituisen, jopa eeppiseen mittakaavaan kasvavan tarinan.

Erityisen kunnioitusta herättävää kirjassa on valtava taustatyön määrä, jonka Nummi on sen eteen tehnyt. Fiktiiviset hahmot rakentuvat todellisille ihmisille, todellisiin maailmantilanteisiin, aikaan ja paikkaan. Suuret, mutta pieniinkin koloihin ulottuvat taustat ovat asettaneet kerronnalle rajat ja ohjanneet sen kulkua hyvinkin tiukasti, mutta jäljelle jääneet vapaudet kirjailija on käyttänyt hyvin. Näin tarkkaan tehty historiallinen romaani lähestyy oulipolaisten pakotteiden ohjailemaa romaanitaidetta: ainoana erona on, että pakotteita ei oteta matematiikasta tai loogisista algoritmeista vaan historian tutkimuksesta.

Kiinalaisessa puutarhassa käydään uskontojen välistä dialogia. Kamil-nimisen kertojan Jumala ei ole kolmepäinen eikä inhimillinen, vaan käsittämätön ja suuri kuin luonto. Jumala on armollinen, ja Jumala on epäinhimillinen ja arvaamaton. Uskontoa enemmän maailmassa vaikuttaa kuitenkin ihminen kaikessa kyvyssään sekä rakastaa että tehdä julmuuksia. Ja kun politiikka muuttuu teurastuksiksi, ovat ihmisten muodostamat sotajoukot samanlaisia kuin Jumalakin: yksittäisen ihmisen osa on niiden säälimättömissä ja arvaamattomissa jaloissa kuin hyönteisen. Kovin usein inhimillisyys on silkkaa epäinhimillisyyttä.

Romaanin tapahtumat ovat täynnä lohduttomuutta, raakuutta, toivottomuutta – ja välittämistä, huolenpitoa, rakkautta. Romantiikka ja inhorealismi ruokkivat toisiaan, Kiinalainen puutarha täyttää Waltarin aikoinaan romaanitaiteelle esittämän aihevaatimuksen: ainoat romaanin mittaiset aiheet ovat rakkaus ja kuolema. Ja tottahan se on, että juuri tuosta eroksen ja tanatoksen jännitteestä ne kaikkein riipaisevimmat kettomukset kirjoitetaan. Siihen väliin virittyy toivo.

Kiinalaisen puutarhan kielenkäyttö kallistuu enemmän kertovaan kuin kuvailevan näyttämisen suuntaan, mikä selittyy sillä, että suurin osa tarinasta tapahtuu kehyskertomuksen sisällä, suullisessa esityksessä. Samalla se kirjoittaa auki kertomisen ja kertomatta jättämisten valintoja, jättää raaimmat yksityiskohdat kuvailematta ja toisaalta lukijan mielikuvitukselle tilaa. Pieniä ihmisiä kuvatessaan Nummi on ymmärtävä, sanoisin että jopa rakastava.

Tekipä hyvää lukea pitkästä aikaa suuri tarina.

Kustantamoiden laatuindeksit

Helsingin sanomat pisti kustantamot järjestykseen. Perusteina käytettiin kaunokirjallisuuden myyntiä, käännöksiä ulkomaille sekä tietenkin erilaisia palkintoja. Kukin miettiköön itse, miten relevantteja laatutakuita mikäkin indikaattori antaa. Kertooko Finlandia-voitto esimerkiksi tuplaten enemmän enemmän kustantajan laadusta kuin Finlandia ehdokkuus? Älkäämme kuitenkaan takertuko pikkuseikkoihin. Sen sijaan silmiinpistävä piirre vertailussa on, että lasten- ja nuortenkirjallisuus ei ole Hesarin silmissä kaunokirjallisuutta. LasNu-kirjallisuuden käännökset, palkinnot ja myynti on jätetty huomiotta. TIETYIN POIKKEUKSIN. Remeksen ja Hotakaisen nuortenkirjat on kuitenkin jostakin hämärästä syystä poimittu listalle… Eikö, jos tällaisia listoja kerran aletaan laatia, voisi edes yrittää toimia jotenkin johdonmukaisesti?

* * *

Todettakoon vielä, että kommentoimani laatuvertailu vertaa laadun lisäksi hyvin paljon määrää. Kyseessä on ennen kaikkea kilpailumenestys-, ei niinkään laatuvertailu. Jos kustannettavien nimekkeiden määrä on pieni, ei kustantaja menesty laatukilpailussa, vaikka sen kaikki kirjat olisivat palkintoehdokkaita. Vertailussa saadut pisteet olisikin kenties syytä suhteuttaa julkaistujen nimikkeiden määrään.

Sopertelua: Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa

Aluksi juonireferaatti:

viaton, puhdas, puhas, puh, pyh, pyhä pyhä pyhä pyhä pyhä! pyh äh pyhä pyhä pyhä pyhä pyhä pyhä py pypy hä hä hä py hä py hä nietshe py hä py häpy häpy häpy häpy häpeä HÄPEÄ

Ja sitten se arvottava osuus:

Huh. Huhhuh.

* * *

Yrittäisinköhän vielä sanoa kritiikin normaalikaavan ulkopuolellakin jotakin?

Janne Kortteisen esikoisteosta lukee ihan väkisinkin suorana ja avoimena purkautumisena, kirjallisena Art brutina, jossa kirjailija ilmaisee itseään karkeasti ja etäännyttämättä. En tunne Kortteista henkilökohtaisesti, joten en tiedä, missä määrin luentani tekee hänelle oikeutta, mutta en osaa olla samastamatta kertoja Janne Kortteista kirjailija Kortteiseen.

Minulla oli hyvä ystävä, joka eli aikanaan vähän samanlaisessa psykoottisessa hybriksessä: suolsi samantapaista tekstiä ja oli huonosti ymmärretty nero. Oriveden opistossa haudutettu ja kristillinen nietzscheläinen hänkin. Aikanaan hän muuttui puolimykäksi ja eristäytyi käytännössä kaikista ystävistään. Näen hänet edelleen silloin tällöin likaisena ja laihana kävelemässä kaupungilla ja tutkimassa roskia. Luulen hänen ja Kortteisen tapaisia nuorukaisia olevan maassamme paljon. Kortteista ei tästä joukosta erota niinkään ajattelun erinomaisuus tai tyylikäs ilmaisu: marginaalit kuohuvat ilmaisukanavaansa etsivää luovaa hulluutta.

Suurin ero Kortteisen ja ystäväni – silloin kun tämä vielä oli kunnianhimoisessa vaiheessaan – välillä on Kortteisen pitkäjänteisyydessä, kyvyssä hahmotella repaleistaan jotain suurempaa, kokonaisuus.

Teorian tasolla Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa ei ole mullistava teos. Se näyttää ennemminkin vain toteuttavan Surrealismin manifestin mukaista ideaalia sensuroimattomasta ja vastuuttomasta ilmaisusta (kuten kouluampujat toteuttavat surrealistista tekoa sellaisena jollaiseksi Breton sen joskus möläytti) yhdistettynä sieltä sun täältä poimittuihin runouden ja myös muiden kirjallisuudenlajien keinoihin. Tämähän keksitään aina välillä uudelleen.

Joskus sanat ovat kuitenkin myös konkreettisia tekoja. Mullistavaa Kortteisen tekstistä tekee sen käytäntö, runsas, märkivä rehellisyys. Kirjailija nylkee tekstissä itsensä kuin nahkiaisen. Sisäpuolen ja ulkopuolen välinen nahka ei suojellut häntä yhteen suuntaan, ja nyt se ei suojele häntä – tai lukijoita – toisinkaan päin. Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa on kommunikointia tavalla, jolla kivoihin rakenteisiin ja metaforiin piiloutuva ilmaisu ei ole.

Kortteisen teosta lukiessani olen iloinen siitä, että minun nuoruudessani pornon joutui nolostellen ostamaan kaupasta tai kioskista, ja sen kuvasto oli melkoisesti tiukemmin säädeltyä kuin nykyään. En voi kuin sääliä nykynuoria, jotka saavat ilmaiseksi klikkailla kaikenlaisilla päällekakkaamisväkivaltajutuilla itsensä turruksiin.

Kirja hymyilytti ja hyydytti hymyni. Se suretti. Tempaisi mukaansa, mitä en olisi etukäteen näkemieni katkelmien perusteella arvannut. Vyörytti. Ahdisti ja pelotti. Riemastutti ennennäkemättömyydellään. Keskenkasvuisimmissa paikoissaan ärsytti.

Ehkä se teki senkin, mitä oli tarkoitus. Tunnekylmiöihin, ihmisten väliseen tyhjyyteen ja turmeltuun viattomuuteen katsominen muistutti siitä, miten tärkeää rakkaus lopulta on.

Vuoden kirja?

* * *

Lisäys 19.1.

Koska Kortteisen kirja on mitä suurimmassa määrin teko, ei pelkkää puhetta, on sitä myös tekona tarkasteltava. Esteettisen hehkutuksen päälle eettinen varaus.  Lähimmäisiään ja tuttaviaan kohtaan Kortteinen näyttää suhtautuvan monin paikoin paskamaisesti, usein myös tavalla, joka osoittaa nietzscheläisittäin tarkasteltuna lähinnä reaktiivista ajattelua. Tarkoitukselliseen epäonnistumisen projektiin, jollaiseksi kirja julistautuu, tämä tietenkin sopii.

Saatan olla väärässä, mutta luulen, että tämä on kertoja Kortteisen lisäksi myös kirjailija Kortteisen ongelma.