Kategoria: Kirjat

Kun 16 vuotta sitten muutimme nykyisen vaimoni kanssa yhteen, kaikki tavaramme taisivat mahtua yhteen pakettiautoon. Aika pian sen jälkeen muistan alkaneeni ahdistua turhan tavaran määrästä. Muistan, miten Henry Thoreaun Elämää metsässä sai minut kiemurtelemaan. Tähän kohtaan olen palannut sittemmin monen monituista kertaa:

”Taloni sisustus, jonka olin osittain tehnyt itse – ja jonka kustannukset olen ottanut tarkoin huomioon laskuissani – käsitti vuoteen, pöydän, kirjoituspöydän, kolme tuolia, kolmen tuuman läpimittaisen peilin, hiilipihdit ja tulisijan ristikon, kattilan, pienen jalallisen padan, paistinpannun, kauhan, pesuvadin, kaksi veistä ja kaksi haarukkaa, kolme lautasta, yhden lusikan, kannun öljyä ja toisen melassia varten, sekä mustaksi kiillotetun lampun.”

Ahdistukseni ja yhteen muuttamisen välillä saattoi hyvinkin olla syy-yhteys, sillä kovin moni erityisesti vaimoni esineistä on ilmeisen hyödytön tai jopa haitallinen, kun taas kaikki omat tavarani ovat tietenkin tuiki tarpeellisia, hyvänä esimerkkinä edellä mainittu teos, jonka joudun avaamaan aina silloin tällöin.

Muuton yhteydessä joutuu kuitenkin kohtaamaan todellisuuden: tavaroidemme määrä on yhteisten vuosiemme aikana ainakin kolminkertaistunut, ja melkoinen osa myös omista esineistäni on tarpeettomia mutta mutta jostain syystä sellaisia, etten ole voinut luopua niistä.

Muutto pakotti miettimään, mistä käytöttä jäävän tavaran tunnearvo muodostuu. Miksi säilytän esimerkiksi kirjoja, joita en enää koskaan aio lukea?

Koska jo kirjan selän näkeminen palauttaa jotakin mieleen siitä, mitä kansien välissä on tai jotakin siitä ajasta, jolloin sen luin, tai jotakin siitä ihmisestä jolta sen sain tai joka on sitä suositellut tai…

Esimerkkejä:

Isäni kuoleman jälkeen useat häneen viittaavat esineet ovat muuttuneet muistoesineiksi. John Brunner: Parantaja. Sain tämän kaukaisessa nuoruudessani toiveeni mukaisena joululahjana. Se muistuttaa minua siitä, miten isä välitti siitä, mistä minä olin kiinnostunut. Muisto isän rakkaudesta.
Jari tervo: Minun sukuni tarina. Tämän ostin itse isälleni syntymäpäivälahjaksi. Se oli viimeisiä tai kenties viimeinen kirja, jonka hän luki ennen kuolemaansa. Tai jos rehellisiä ollaan, en ole varma, ennättikö ja jaksoiko hän enää lukea sitä. Muisto hänen viimeisistä kuukausistaan.

Piers Anthony: Auringon lapsi. Tätä luin lukioikäisenä Lahdessa uimarannalla ja olin pohjattoman rakastunut erääseen Hannaan. Muisto väkevien tunteiden hallitsemasta nuoruudestani. Samoihin aikoihin johtaa myös Princen Batman-soundtrack.

Bengt Jangfeldt: Panoksena elämä. Vladimir Majakovski ja hänen piirinsä. Kytkentä Janne Viertiöön ja kaikkiin menneisiin ja tuleviin taideprojekteihimme.

Laatikollinen vuoristokarttoja ja kiipeilytopoja. Matkamuistoja. Osaa tosin käyttänen vielä.

Mike Oldfield: Ommadawn. Riku-koiramme ensimmäinen epilepsiakohtaus ja sen synnyttämä syvä huoli noin 25 vuotta sitten. Luin sinä päivänä Marion Zimmer Bradleyta. Sama äänite löytyy Complete-kokoelmasta, mutta esineeseen kytkeytyvästä muistosta johtuen erillinen levy ei ole poistettavissa. Oldfieldin ääreen minut oli johdattanut ystäväni Janne Salmi, joka avasi mylös laulun sanoitusta: täyttä siansaksaa, ensimmäinen kosketukseni zaumin kaltaisen foneettisesti hyvän kuuloisen mutta merkityksettömän kielen kanssa. (Olen kuullut myös toisenlaisen esityksen siitä, mitä laulussa sanotaan, mutta ei nyt takerruta siihen.)

Tomi Kontion Austraasia-trilogia. Upeita yhteisiä iltasatuhetkiä tyttäreni kanssa. ”Tämä on paras kirja, mitä minulle on koskaan luettu.”

Puhki kulunut ja siksi käyttöarvoltaan kehno pyyhe, jonka pitsireunuksen mummoni on nyplännyt.

Villakankainen kaapu, jonka äitini teki minulle penkkareita varten, ja jota käytin myös liveroolipeleissä.

Sami Kaarlan jousiteräksestä valmistama puolentoista käden miekka. Minussa ei ollut riittävästi käsityöläistä – eikä hallussani oikeita työkaluja –, jotta olisin viimeistellyt kapistuksen ihan täydelliseksi, mutta käyttöä aseella oli. Kaksikymmentä vuotta sitten.

Fossiileja 26 vuoden takaa Saksasta, jossa olin kesää viettämässä Binkerteillä. Einhorn Apotheken puinen logo viittaa samoihin muistoihin.

Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Suuri osa esineistäni on siis hallussani siksi, että ne muodostavat menneisyyteen osoittavan viiteapparaatin. Jonka siirtämiseen tarvitaan kymmenen ystävää ja asianmukaiseen installoimiseen kolme viikkoa. Sama pätee myös vaimoni ja tyttäreni tavaroihin. Tehtäköön siis myönnytys joillekin poststrukturalisteille tai mitä ne nyt ovat: melkoisen suuri osa aineellisesta todellisuudesta on kuin onkin ensisijaisesti tekstiä. Mutta – kysykää vaikka muuttotalkoisiin osallistujilta, kiitos heille! – se on kyllä painavaa sanaa. Aine ja henki ovat erottamattomia myös kuolleissa esineissä: ne herättävät jotakin eloon aina, kun kiinnitämme niihin huomiota.

Tavaran kertyminen näyttäisi liittyvän kiinteästi elämän ajallisuuteen: takerrumme menneisyyteen ja kannamme sitä kasvavana taakkana mukanamme. Muutto on yksi tilinteon hetkistä. Viimeinen on se, kun perikunta siivoaa jäämistön – enimmäkseen todennäköisesti kaatopaikalle. Olisiko tässä paralleeli viimeisen tuomion kanssa, jossa eletty elämä lopulta punnitaan?

Tavarat ovat muisti. Mutta miksi pelkäämme unohtaa?