Haarautuvien polkujen Neuromaani

neu (uusi, germ.) romaani (laaja sepitteellinen teos)
vrt. nouvelle romaine (ransk.)

ks. myös neu romancer (Gibson) sekä uusromantiikka

* * *

Kirjoittaminen on valintojen tekemistä, sanotaan. Joskus osan valinnoista voi sälyttää lukijallekin. Muistatteko vielä roolipelikirjat 80-luvulta, sellaiset, joissa pääsi valitsemaan: ”Taisteletko? Mene sivulle 89. Jos pakenet, jatka seuraavalle sivulle”?

Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani toimii samalla tavalla, mutta valintojen määrä on tolkuton: kertomus on jokaisella lukukerralla erilainen. Vanhan ajan tekstiseikkailupelit ovat myös hakematta mieleen tunkeva vertailukohta. Ja Cortázarin Ruutuhyppelyä.

Lukemista aloitellessani yritin jonkin aikaa pysyä jyvällä, mihin suuntaan mistäkin olin lähtenyt, ja lukea eri vaihtoehdot – mitä siinä toisessa haarassa tapahtuukaan? – mutta huomasin nopeasti suunnitelmani jokseenkin toivottomaksi. Ehkä näin oli käynyt Hesarin kriitikollekin, joka oli sitten tehnyt radikaalin ratkaisun ja lukenut 600-sivuisen teoksen fragmenttikasana kannesta kanteen juonenkuljetuksista viis veisaten. Kriitikon ratkaisu tuntuu äkkisiltään pöhköltä, mutta ymmärrän häntä: risteyskohdissa valitsemaan joutuessaan lukija (lue: minä) on piinallisen tietoinen menettämistään mahdollisuuksista, ja toisinaan kirja soimaa huonoista ratkaisuista suorin sanoin. Neuromaani herättää eksistentiaalista hätää, ja valitsematta jättämisen houkutus on suuri, vaikka se olisikin valinta hukata kerronnan punaiset langat (tarinan ulkopuolelle siirtyminen on näkökulmasta riippuen joko tappion myöntämistä tai stoalaisen nihilismin valitsemista: narratiivin hukkaaminen on minuuden hukkaamista).

Mutta mistä Neuromaani sitten kertoo?

Olen lukenut kirjan nyt muutamaan otteeseen erilaisiin loppuihin, enkä osaa vielä varmaksi sanoa. Jakautuneen persoonan Näre/Geregin mielentilatutkimuksista, rikollisista neurologeista, psykopatologiasta ja keskushermostosta. Kokonaisuus hahmottuu hitaasti uudelleenlukemisten myötä – lukematta lienee edelleen satoja sivuja.

Kuulostaako rasittavalta?

Siltä se aluksi myös tuntui. Neuromaanin (eräs) oikea hyllypaikka on kuitenkin huumori. Olettehan huomanneet ilmiön, että huumorintaju tarvitsee aikaa virittyäkseen lähettäjän kanssa oikealle aallonpituudelle? Esimerkiksi Max Cannonin Raakaa lihaa tai Gary Larsonin Far Side Gallery eivät paljon naurata, jos niistä näkee vain yhden stripin tai kuvan, mutta kun niitä on nauttinut kymmenen, aivot vinksahtavat oikeaan asentoon, ja sen jälkeen ne ovatkin parasta, mitä on. Yli-Juonikkaan opiskelijamainen huumori alkoi purra toisena lukuiltana, ja huomasin hytkyväni lukiessani (hauskimpen yksityiskohtien muisteleminen virnistyttää tuntikausia).

Jatkan lukemista. Palaan asiaan, mikäli tapaus poikii uutta sanottavaa.

* * *

Uusälyttömän internationaalin Ylä-Olarin osasto suosittelee Neuromaania!