Kategoria: Ihmiset

Quattro stagioni

Välillä kuulee tällaistakin puhetta: ”Se on sitten iiiihanaa, kun meillä täällä Suomessa on oikeasti kaikki neljä vuodenaikaa! Ne eivät tuolla Keski-Euroopassa, saatika Afrikassa, voi ymmärtää, mitä kaikkea ne menettävät!”

 

Juupa. Siihen on kuitenkin vissit syyt, ettei näin pohjoisessa asu oikeastaan ketään. Eihän täällä edes kasva viini. Vaihtaisin neljä vuodenaikaamme milloin tahansa vaikka Bulgarian neljään vuodenaikaan, vaikkeivät ne siellä pimeydestä ja todellisesta synkkyydestä mitään tiedäkään.

 

Siis kello on neljä, ja aurinko paistaa vaakasuoraan!

 

Suomen vuodenaikojen kehuminen kuulostaa korvissani suunnilleen samalta, kuin joku suolakaivoksiin suljettu rangaistusvanki tulisi kehuskelemaan, että suurin osa ihmisistä on ihan ressukoita, mitä kaikkea ne menettävätkään siellä maan päällä valossa ja lämmössä, eivät voi ymmärtää, miten kauniita ovat kylmät ja kosteat kiviseinät ja miten mukavaa on, kun koskaan ei häikäise.

 

Mutta luulenpa noiden puheiden jo viime vuosikymmeninä vähenneen, kun ihmiset ovat päässeet liikkumaan ja näkemään, mitä ne todelliset vaihtoehdot ovat.

 

Silmien aukominen on vähentänyt varmaan näitäkin puheita:

”Kyllä meillä on sitten upeasti järjestetty hyvinvointivaltio! Täällä kenenkään ei tarvitse pelätä, että jäisi ilman apua, vaikka sairastuisi kuinka pahasti. Toisin se on siellä Amerikassa…”

”Me ollaan sitten rehellistä kansaa! Siellä muualla sen sijaan lahjonta rehottaa, eikä varmaan missään muussa maassa saa kulkea kadulla yhtä turvassa kuin täällä.”

Leikin hinta

Kun luin, että kiireiset länsimaalaiset palkkaavat kiinalaisia pelaamaan videopelejä puolestaan, olin hetken aikaa innosta äimänä. Ehkä minäkin voisin palkata kiinalaisen, vaikkapa katsomaan niitä elokuvia, jotka haluaisin nähdä mutten ehdi. Ja ehkä joku suomalainenkin opiskelija voisi lukea puolestani kiinnostavia kirjoja, joihin aikani ei riitä – luultavasti jopa kohtuuhintaan.

Seuraavaksi tajusin, ettei uutisoitu ilmiö ole niin uusi, kuin miltä näyttää. Kun penkkiurheilija maksaa pääsystään jalkapalloareenan laidalle, tekee hän samaa: maksaa toisille siitä, että nämä leikkivät pallolla hänen puolestaan.

Yhteys saattaa näyttää pinnalliselta: penkkiurheilija maksaa jännittävistä hetkistä, kun taas tietokonepelihahmon omistaja maksaa statuksesta, voittamisen riemusta. Mutta yhteys ulottuu syvemmälle. Ajatellaan vaikka tietyn joukkueen fania. Hänellä on pelihahmonsa, jonka voiton eteen hän on valmis panostamaan. Ajatellaan sponsoria, joka hakee näkyvyyttä ja statusta tiettyä pelihahmoa tukemalla. Tai ajatellaan jonkin pelin kansallista edustajaa, jonka valmentamista tuetaan verovaroin (vai tuetaanko?)…

Me maksamme siitä, että toiset leikkisivät puolestamme.

Puhdas mieli puhtaassa ruumiissa

Kulttuurimme ihmiskuva näyttää sisältävän jonkinlaisen normatiivisen toiveen lapsenkaltaisuudesta, muokkaamattomuudesta ja sörkkimättömyydestä.

Yksinkertaisimmillaan ajatus ilmenee esimerkiksi siinä, miten jotkut edelleen vastustavat ja paheksuvat esimerkiksi tatuointeja ja lävistyksiä. Sellaiset kun tärvelevät ihmisruumiin sellaisena, kuin miksi luonto tai luoja sen on luonut.

Kosmeettisia amputaatioitakin pahemmalta tuntuu ajatus aivojen ja psyyken rukaamisesta vaikkapa kemiallisin tai kirurgisin keinoin. Siellä jossakinhan sijaitsee minuus, se olennainen ja pyhä osa ihmisestä sellaisena, kuin millainen sen kuuluukin olla.

En minäkään olisi valmis lobotomiaa ottamaan, vaikka siitä tulisi kuinka hyvä mieli. Ajattelen, että se tuhoaisi jotakin minusta itsestäni sekä kirkaasta ja aidosta suhteestani todellisuuteen.

Olen jopa kuullut syöpäpotilaiden morfiinihoitoa vastustettavan sillä perusteella, ettei kuoleva saa elää loppuun asti todellisuudessa, vaan lääkitään johonkin muualle, harhaisempaan olemisen tapaan. Ehkä jokin tämäntapainen mörkö liihottelee piilotettuna osana myös sitä keskustelua, jossa ikäihmisten alkoholinkäyttöä yritetään saada aisoihin. (Kontrollin on pidettävä loppuun asti, eikä kuoleman lähestyessäkään ole lupa lopettaa pingottamista.)

Tämäntapaisen ajattelun ongelmana on huonosti perusteltu olettamus jostakin oikeasta ja aidosta minästä, jonka vaikkapa ne aineet sitten tärvelevät. Mikä tuo aito, oikea minuus olisi, kun psyyke joka tapauksessa näyttää muuttuilevan elämän myötä? Ja mikä olisi se ihmisen aito ja oikea kemiallinen tila, kun nuo kemialliset tilatkin näyttävät olevan varsin monenlaisia ja vaihtelevia? Mihin aikaan päivästä/kuusta/vuodesta/elämänkaarestaan ihminen on sellainen kuin olla pitää? Ennen vai jälkeen yhdynnän?

Entä mihin voisi perustua käsitys siitä, että käsittelemätön mieli kohtaa todellisuuden jotenkin todellisemmin kuin käsitelty? Kun kerran käsittelemättömätkin todellisuudet kuuluvat olevan aika erilaisia. Mikä se todellisuus siellä jossakin oikein on, ja miten oman suhteen siihen voi tarkistaa?

Mielenkiintoisia ovat myös rajanvetokysymykset. Eikö toiseen vaikuttaminen esimerkiksi paheksumalla ja kieltämällä ole juuri samaa mielenrukausta, jota häneltä yritetään kieltää? Miksi keskustelu tavallisesti mielletään vaarattomaksi, psyykelääke vaaralliseksi?

MUOKS: Osa huumeista on tietenkin ihan aikuisten oikeasti vaarallisia. En suosittele, niihin voi esimerkiksi kuolla. Pohdintani lähti liikkeelle siitä, että esimerkiksi suippumadonlakin poimiminen on laissa kiellettyä, vaikka se ei luullakseni vaikuta muuhun kuin psyykeen ja siihenkin ilmeisesti ennemminkin kivasti kuin pahasti. Kyselen vain ääneen. Yritän ymmärtää, en yllyttää.

Koiruuksia

Leena Krohn vastaili Kirsi Pihan Lukupiirissä Valeikkunaa koskeviin kysymyksiin. Erääksi kysymykseksi nousi, mitä on pitänyt tapahtua henkilölle, joka harrastaa seksiä julkisella paikalla (eräs kirjan aiheista) toisten katsellessa. Kysymyksenasettelu oli psykologinen, mutta filosofisesta kirjasta puhuttaessa olisi voitu esittää myös toisenlainen kysymys: mistä doggailussa on kysymys?

Ja heti ensimmäiseksi tulee mieleen nimityksellisestikin kiinnostava tapaus: kyynikkofilosofit Krates ja Hipparkhia, joiden kerrotaan harjoittaneen sukupuoliyhteyttä julkisesti. Sana ”kyynikko” tullee kreikan koiraa merkitsevästä sanasta κύων, jolla näitä eläimellisesti käyttäytyviä viisaita ja aivan erityisesti Diogenesta pilkattiin.

Mitä dogging heille merkitsi?

Se oli irtisanoutumista ihmisyhteisöstä ja sen normien alistavuudesta. Kyynikot pitivät esikuvinaan eläimiä ja lapsia ja pyrkivät saavuttamaan mielentyyneyden itseään karaisemalla sekä harjoittelemalla riippumattomuutta muiden mielipiteistä. Yrityksenä oli päästä jonkinlaiseen henkiseen luonnontilaan, vapaaksi toisten asettamista konventioista ja ulkokultaisuudesta. Olisikohan ollut Diogenes tai ehkä Antisthenes, joka totesi myös jotakin sen suuntaista, että se, mikä on hyvää, on hyvää kaikkialla. Jos seksi kerran on hyväksyttyä ja tunnustettua toimintaa, miksi se tulisi kätkeä makuuhuoneisiin?

Myös nykyaikainen doggaaja saattaa ajatella hieman edellä mainittuun tapaan, mutta luulen, että kyse on kuitenkin jostakin muusta. Valeikkunassaan Krohn yhdistää doggailuun sadomasokismin. Voisin kuvitella, että koiruuksien harrastajat saavat julkisuudesta lisäkiihoketta. Tekemällä itsestään julkisen eläimen he masokistin tavoin esineellistävät itseään. He tekevät itsestään yleisönsä objektin, yrittävät melkoisen äärimmäisellä vapaudenilmaisulla tehdä itsestään epävapaan, jotakin, joka nimenomaan määrittyy siitä, että toiset katsovat. Kysymys on vapaudesta vapautumisesta, siis sartrelaisittain tarkasteltuna eräästä huonon uskon ilmenemistavasta (kuten on lähes kaikessa muussakin itsereflektion tuottamassa käyttäytymisessä).

Hipparchia_of_Maroneia_Villa_Farnesina

Kuvassa Hipparkhia

Raha ja asiakaspalvelun laatu

Aina välillä meilläkin käy erilaisia työmiehiä, milloin korjaamassa lukkoa, milloin kylppäriä, milloin asentamassa uunia tai tiskikonetta. He ovat tyypillisesti olemukseltaan rentoja ja juttelevat asiakkaan (minun) kanssa hyväntuulisesti. Heistä saa sympaattisen vaikutelman.

Tilanne on muodollisempi, jäykempi ja epäaidompi esimerkiksi Stockan vaateosastolla tai lähestulkoon missä tahansa, missä kommunikaatio muodostaa palvelun ytimen. Mukaan tulee teitittelyä, pakotettuja hymyjä, varuillaan ja valppaana olemista. Myymistä.

Luullakseni tilanteiden välinen ero johtuu juuri siitä, että putkimieheltä ei odoteta ihmiskontaktia vaan laadukasta asennustyötä. Suhteessa asiakkaaseen hän saa olla oma itsensä, eikä kotikäyntitilanteessa myy tälle yhtään mitään muuta kuin ammattitaitonsa.

Myyjä tai muu vastaava asiakaspalvelija sen sijaan myy itsensä. Hänen hymynsä, kysymyksensä ja eleensä ovat tuote, josta hänelle maksetaan, ja jota hänen on myös tarjottava. Kaupankäynnin vaatimus ja siihen liittyvä reflektointi tärvelevät ihmisten kohtaamisen ja synnyttävät tilanteeseen epäaitoutta. Kauppojen asiakaspalvelu onkin lähes poikkeuksetta huonolaatuista – väärennös! – verrattuna niihin palveluihin, joissa asiakkaan kohtaamiselta ei mitään odoteta.

Muotiblogaus

Kaapelitehtaalla on nyt Finn- ja Animecon meneillään, ja paikalle on kertynyt tuhansittain sarjakuva- ja videopelihahmoiksi pukeutuneita ihmisiä. Animeharrastajat muodostavat nuorisoalakulttuurin, jolla on yhteistä perinteisten alakulttuurien kanssa univormupukeutuminen ja yhteishenkeä luova vaikutus. Se eroaa kuitenkin sellaisista alakulttuureista kuin punkista, hippiliikkeestä ja skineistä puuttuvan kapinansa vuoksi. Se ei ole samassa mielessä vastakulttuuria – vaan ennemminkin kilttiä harrastamista kulutusyhteiskunnan säännöillä – paitsi tietenkin siinä määrin kuin iloinen karnevalismi yleensä, muodostaahan se toki jonkinlaisen vaihtoehdon arkiselle jurottamiselle ja hyödyllisyysvaatimuksille.

Joka tapauksessa Animecon on spektaakkeli. Cosplay on muuttanut tilapäisesti kokonaisen kaupunginosan joksikin muuksi, ja muutaman päivän ajaksi Ruoholahden rumat lasitornit Nokioineen kaikkineen jäävät kirkkaiden värien, naamioiden ja pitsiröyhelöiden varjoon.

P7100001P7100003P7100008P7100021P7100018P1010023

Kamerassa taitaa olla vikaa. Punasilmäisyyden poisto ei toimi kunnolla.

Surrealismin portinvartija

Tennispalatsin taidemuseossa on nyt meneillään Suuntana surrealismi -näyttely, jossa riittää ihmeteltävää muutamaksikin käyntikerraksi. Jerusalemin Israel-museosta on tuotu runsain mitoin klassikkomateriaalia. Hyvin edustettuina ovat esimerkiksi  Joan Miró, René Magritte, Kurt Schwitters, Paul Klee, Man Ray, Max Ernst jne. jne. Inspiroivien teosten lisäksi näyttelyyn on järjestetty omatoimitila, jossa suurikokoiset jääkaappirunomagneetit, frottaasityöpaja, siirreltävät lonkerokarvat ja säkkituolit antavat virikkeitä puuhasteluun. Syntyy kaikenlaista, kuten ihmissyöjäsäkkituoli:

P7090025

Pian kuvan napattuani huoneeseen käveli yksi vahtimestareista ja häiriintyi installaatiostamme: ”Hmh. Taas niillä on pelattu. Onpas kummallinen asetelma.” Näin valittaen hän purki hirviömme, levitteli lonkerot ja säkkituolit vähemmän häiritseviin positioihin pitkin lattiaa.

Niinpä niin.

Vallan luovuttamisesta

Edellisen kirjoitukseni kommentti pisti miettimään. Luulen, että itse asiassa juuri instrumentaalisen hyödyn näkökulma on se seikka, jonka vuoksi todellisuuden määrittelyvalta on lähes kokonaan luovutettu sertifioiduille asiantuntijatahoille.

Kummituksiin tai vastaaviin ilmiöihin ei liity teollisesti tai sotilaallisesti sovellettavaa hyötynäkökulmaa. Siispä niitä ei ole, ja niitä havaitseva (ilmeisesti kuitenkin enemmistöön kuuluva) ihminen joutuu marginalisoimaan ja mitätöimään kokemuksensa. Tämä herättää kysymyksen: voisiko kummitteluun vakavasti tai ymmärtävästi suhtautumisella olla kuitenkin esimerkiksi vanhusten hyvinvointia lisäävä vaikutus?

Todellisuuden määrittelyvallasta luopumisesta saan aiheen siirtyä toiseen ajatukseen, jonka saatoin lukea Eero Riikosen (jonka romaania Pommetiikan perusteet ei voi koskaan liikaa kehua) & kumppaneiden kirjasta Hullun työn tauti tai sitten jostain muualta. Nimittäin että lannistettujen ihmisten ajattelu ei ulotu omaa hyötyä kauemmas. Väsytetty ja kesytetty ihminen supistaa näkökulmansa taktiselle tasolle, keskittyy kamppailemaan ulkoa asetetuissa puitteissa, toimii opportunistisesti ja yrittää yksinkertaisesti pärjätä mahdollisimman hyvin kussakin annetussa tilanteessa ja annetuilla säännöillä. Se on hyötyajattelua suppeimmasta päästä, tuota samaa määrittely- ja määräämisvallan luovuttamista jonnekin muualle, josta äsken mainitsin. Se on sellaisen ihmisen näkökulma, jolla ei oikein ole resursseja muuhun. Se on orjan tai häviäjän asenne (mikä ei tietenkään aina ole ihmisen oma vika).

Taktiseen verrattuna strateginen ajattelu on kauaskantoista ja suuria linjoja hahmottelevaa. Se ulottuu omaa napaa kauemmas niin ajassa kuin avaruudessakin. Strategikko ottaa toiminnassaan huomioon myös seuraavat sukupolvet ja tuhansien kilometrien päässä asuvat ihmiset. Strateginen ajattelu on vapaan yksilön ajattelutapa, sellaisen, joka yksinkertaisesti kykenee johonkin muuhunkin kuin syömään, kakkimaan ja tottelemaan.

Identiteetin tyrkyttämisestä

Olen niitä ihmisiä, joiden mielestä pikkulapsille aletaan tuputtaa sukupuoli-identiteettiä tarpeettoman aikaisin. Väitän että useimmille alle kaksi ja puolivuotiaille sanat ”tyttö” ja ”poika” eivät merkitse oikein yhtään mitään, mutta niihin laatikoihin, merkityksettömin sanoin ja aiheettomin pukeutumiskoodein heidät lokeroidaan. Tokihan ihminen sukupuolensa joskus keksii, eli en minä sitä tarkoita, että asiaa pitäisi väen vängällä kartella tai piilotella. Tuputtaminen on kuitenkin toinen juttu.

Mutta tuo nyt oli oikeastaan vain sellainen johdatus seuraavaan asiaan.

Minä kun nimittäin ihmettelen, että miten ihmeessä kaikista identtisistä kaksosista aina tiedetään, kumpi syntyi ensin. Eivätkö ne edes syntyessään ole sen verran samanlaisia, että helposti sekoittuisivat vaikka ensimmäisen yön aikana, ennen kuin niiden vanhemmat ovat ehtineet tutustua niihin kunnolla? Paitsi tietenkin, jos ne heti merkitään jollain värikoodeilla ja muilla kommervenkeilla ja aivan erityisesti pidetään huolta siitä, etteivät ne mene sekaisin.

Mutta minkä vuoksi? Miksei pienten kaksoslastenkaan voi antaa kehittyä kaikessa rauhassa ilman, että niitä heti ruvetaan erottelemaan yhdeksi ja toiseksi? Jos ostan kaupasta kaksi samanlaista, yhtä tuoretta maitotölkkiä, en minä niihinkään kirjoita eri nimiä. Tölkkien erottaminen toisistaan muuttuu tärkeäksi vasta, jos toinen tölkki on avattu vaikka pari päivää ennen toista. Tai unohdettu muutamaksi tunniksi huoneenlämpöön. Eikö niiden pikkuvauvojenkin erottelun voisi jättää siihen, että ne ovat oikeasti tulleet erilaisiksi?

Freud ja Jung

Olen tässä oman toimen ohella lueskellut Jungin omaelämäkertaa, ja jotenkin minua kyllä kiehtoo ja ilahduttaa tuo hänen touhunsa ja ajattelunsa. Paikoitellen hän osoittaa mitä hienoimpia selväjärkisyyden ja itsekriittisyyden taitoja esimerkiksi selvittäessään, että analyysissä olennaista on kahden ihmisen kohtaaminen eikä jokin taustateoria, johon potilas yritettaisiin runnoa.

Ja sitten toisaalla hän on ”katalyyttisine ulkoistamisilmiöineen” varsin sekaisin, omienkin sanojensa mukaan usein aivan psykoosin partaalla.

Erityisen viehättävä on jakso, jossa Jung kuvailee suhdettaan Freudiin. Freud pyörtyilee toistuvasti kuullessaan Jungin kiinnostuksesta vaikkapa suomuumioita kohtaan, tämä kun oli Freudin mielestä osoitus Jungin alitajuisesta, Freudiin kohdistuvasta isänmurhanhimosta.

Tiedostivatkohan nämä vekkulit itse, miten hienosti he toteuttivat hullun tiedemiehen myyttiä? Onnistuivat jopa luomaan hirviöitä.

Ei, älkää lukeko tätä niin, että heidän keksintönsä olisivat mielestäni pötyä. Ne olivat mitä upeimpia sekoituksia arvokkaita löydöksiä ja pötyä.

Olen joskus kuullun kansanomaisen väitteen, jonka mukaan psykiatrit ovat usein vähän hulluja itsekin. Ehkä niin pitääkin olla. Ehkäpä sellaiset psykiatrit ovat juuri oikealla alalla kyetäkseen toimimaan sillanrakentajina mielisairaan ja ”normaalin” maailman välillä.

Eturivin vasemmassa laidassa Freud, oikeassa laidassa Jung
Eturivin vasemmassa laidassa Freud, oikeassa laidassa Jung