Avainsana: Psykomaantiede

Lähiseutumatkailu laajentaa tajuntaa

Miksi hienoimmat paikat sijaitsevat aina jossakin kaukana? Luultavasti vain siksi, että emme tavallisesti liiku omassa lähiympäristössämme turistina vaan paikallisena. Aamuvarhainen taksimatka lentokentälle tai satamaan virittää aivomme uuteen, valppaampaan tilaan, ja vasta turistina alamme todella nähdä ympärillemme.

En muista, olenko kirjoittanut asiasta aiemmin, mutta teoksessaan Filosofinen vauva Alison Gopnick vertaa matkailua meditaatioon ja lapsuuteen: tuntemattomilla seuduilla, kuten tietyissä meditaatiolajeissa, tietoisuutemme valpastuu. Turismi palauttaa meidät lapsuuden laaja-alaiseen uteliaisuuteen, jolloin oivallamme tavallista herkemmin uusia asioita itsestämme ja muista. Gopnikin mukaan tämä johtuu siitä, että tuntemattoman keskellä emme pienen lapsen tavoin tiedä, mikä informaatio on meille tarpeeellista tai jopa välttämätöntä, mikä ei. Niinpä me turisteina ahmimme ympäristöämme, rakentelemme analogioita, vertailemme ja yritämme käsitellä mahdollisimman paljon. Ja koemme valaistumisen hetkiä.

Oma asuinseutumme ei tavallisesti herätä samanlaista mielenkiintoa tai väkevämpää tietoisuuden tilaa, paitsi tietenkin heti muuton jälkeen, tai matkalta palatessa, mikäli turistivire on jäänyt päälle.

Aivot voi kuitenkin säätää isommalle, luovemmalle ja elähdyttävämmälle vaihteelle myös ilman laivaa tai lentokonetta. On vain ryhdyttävä turistiksi.

Asiaa auttaa, jos tiedossa on matkakohde tai nähtävyys. Luontokohteet ovat parhaita: metsän teho ADHD-oireisiin esimerkiksi perustunee siihen, että tavallinenkin luonto tarjoaa aivoille monin verroin enemmän virikkeitä ja käsiteltävää informaatiota kuin kaupunkiympäristö (Kysy lisää neurotieteilijöiltä. En tiedä tästä enempää. Asia tuntuu kuitenkin uskottavalta, kun vertaa ihan vain kävelyä metsässä tai asfaltilla toisiinsa.). Ei myöskään haittaa, jos kohde on joltisenkin vaivannäön ja suunnistamisen takana. Itse olen sitä mieltä, että turistin kannattaa liikkua mahdollisimman paljon omin lihaksin, mieluiten jalkaisin, jolloin a) ympäristöä ennättää havainnoida ja b) suunnistamiseen ja ympäristöön myös haluaa kiinnittää huomiota. Jos valittu nähtävyys esimerkiksi sijaitsee kovin helpon reitin päässä, kannattaa valita vieraampi kiertotie: taivaltaminen lisää päämäärään merkityksellisyyttä.

Mistä kiinnostavia  kohteita sitten löytää? Turistioppaista. Internetistä. Luonto-oppaista. Aivan vastaavista paikoista, joita selaamme ulkomaille lähtiessämme. Hyvää ja tajuntaa laajentavaa matkaa!

Kuva 1: Tiistilän pirunpelto. 12 kilometriä pitkä polkuni näyttävälle muinaisrannalle vei metsien, peltojen, kallioiden ja lampien kautta, kun taas paluumatka oli vain kahden kilometrin mittainen. Kohde löytyi oivallisen Kotinurkilta kallioille – Espoon luontokohteet -kirjan perusteella.

Kuvat 2-3: Högbergetin luola Kirkkonummella. Kilometri kävelyä, 20 minuuttia bussissa, sitten vielä pari kilometriä kävelyä (aikuisten kesken tämä voisi olla yhtä hyvin pyörämatka). Lisäarvoa tälle pimppimäiselle onkalolle antoi sen etsimiseen käyttämämme aika ja rinteissä kolutessamme vuodattamamme hiki. Kansalaisen karttapaikka ”Hei, täällähän on ihan hyvä kenttä!” auttoi lopulta tarkasti kohdalle.

Oikeaan aikaan oikeassa paikassa

Kun näin syyspäiväntasauksen seutuvilla auringonlaskun aikaan osuu Helsingin keskustaan, näkee näyn, jonka seurauksena ymmärtää äkkiä Stonehengen rakentajia ja sitä, että myös Helsinki on valtava planetaario, jonka avulla voi ennustaa episyklejä ja planeettojen konstellaatoita. Miten paljon ne entisinä aikoina ymmärsivätkään!

Esplanadi.

Aleksanterinkatu.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Muutama sananen kirjasta.

Harjukaupungin salakäytävät muistuttaa keskeiseltä juonikuvioltaan kirjailijansa esikoisromaania, Lumikkoa ja yhdeksää muuta. Kummassakin teoksessa tongitaan aikuisten henkilöiden, joista useat työskentelevät kirjallisuuden parissa, salaseuramaiseen lapsuuteen kytkeytyviä mysteerejä. Jääskeläisen suurimpina vahvuuksina pidän ennen kaikkea hänen kykyään luoda outoa, tummaa ja ennen kaikkea salaperäistä tunnelmaa, sekä myös sujuvaa, hyvin rytmitettyä kerrontaa.

Harjukaupungin salakäytävät on mielenkiintoinen yhdistelmä surrealismia (miten hämmästyttävällä tavalla Jyväskylän maaperässä ryömittävät tunnelit tuntuvatkin uskottavilta!), psykomaantieteellistä kokemuksellisuutta (Toiset paikat ovat merkityksellisempiä kuin toiset, ja Jyväskylässä on järjestetty myös opastettuja kävelyretkiä kirjan kohteisiin), absurdia scifiä (m-hiukkasia), trillerin tai rikosromaanin aineksia, kokeellisuutta ja vaikka mitä. Teos on mitä osuvin reaalifantastisen kirjallisuuskäsityksen demonstraatio: se on kirjoitettu keinoja kaihtamatta ja lajityyppejä säästämättä.

Olen aina viihtynyt Jääskeläisen proosan – kaikkein eniten hänen novelliensa – parissa oikein hyvin. Nautin tämänkin kirjan ilokseni. Kummassakin hänen romaanissaan minua on kuitenkin hieman häirinnyt taipumus selittää, ei läheskään kaikkea mutta minun makuuni liikaa. Olen nimittäin niitä ihmisiä, jotka pitävät mysteereistä (ja taikatempuista) enemmän kuin siitä, että ne selitetään, ja Salakäytävien voimakas salaisuuksien tuntu alkaa rikkoutua jo kirjan puolivälistä alkaen. (Tilalle tulee tietenkin kaikenlaista muuta, mutta kun häviölle joutuu juuri se minun eniten ihailemani ominaisuus!)

Salakäytävien myötä Jääskeläinen on alkanut näyttää silmissäni kirjailijalta, joka ei ainoastaan kirjoita kirjoja vaan ennen kaikkea tuotantoa. Romaani täydentää ja vahvistaa kirjoittajansa profiilia, se on hänen aiempien teostensa yhteydessä selkeästi enemmän, omaperäisempi ja jotakin parempaa kuin yksinään. Odotan jatkoa mielenkiinnolla.

Autoilusta

Olimme perheen Islannissa harrastamassa turismia. Vuokrasimme pienen auton, jolla ei saanut mennä sisämaan nelivetoautoille varatuille kärrypoluille. Säännön rikkomisesta oli tarjolla sakkoja tai jopa vankeutta, joten eräänä päivänä jouduimme jättämään auton risteykseen ja jatkamaan 4W-tietä jalkaisin. Aivan kuten viime kesänä Lofooteilla, isossa kartassa lyhyeltä näyttävä matka luolalle oli 7 kilometrin pituinen.

Laavakentällä meitä vaivasivat pienet kärpäset, jotka menivät silmiin ja hengityselimiin, mutta jopa 9-vuotias tyttäremme pärjäsi aika hyvin. Tällä kertaa luola, Surtshellaren, oli kaiken kävelemisen arvoinen: lähimmältä sisäänkäynniltä pääsi puolen kilometrin päähän (se on jo melko jännittävä etäisyys maan pinnalle), ja paikka oli muutenkin aika iso. Tällainen:

Paluumatkalla liftasimme kuitenkin maasturin kyytiin, jolloin huomasin jotakin kiinnostavaa: Auton kyydissä matka tuntui paljon pidemmältä! Noinko pitkän matkan me kävelimme?! Luultavasti matkan piteneminen johtui siitä, että auton kyydissä matkan taittumisen huomaa silmissä. Lapsen kanssa jalkaisin etenemistä ei sen sijaan lainkaan tapahdu –jotenkin sitä vain siirtyy paikasta toiseen.

Auton matkaa pidentävä vaikutus ei jäänyt kuitenkaan tähän. Jos vertaan tätä lomamatkaa (vuokra-autoilua jännästä paikasta toiseen) muihin lomamatkoihini tai -matkoihimme (noin yhden jännän paikan lähistöllä touhuamista), joudun toteamaan, että vietimme aikaa tien päällä ihan samperisti. Melkoinen osa hereilläoloajasta kului johonkin aivan muuhun kuin hauskuuteen. Autossa istumiseen. Auto ei pidentänyt ainoastaan kokemaamme vaan myös mitattavaa matkaa. Ehkä jopa näimme vähemmän auton kanssa kuin mitä olisimme nähneet ilman autoa.

Ja pistetään nyt samaan blogaukseen lisääkin luolakuvia, Leiđarendista. Täälläkin päästiin tekemään melkein kilometrin kävely- ja konttausmatka:

Välitila

Silta on kytkös kahden paikan välissä. Tarkoitetussa käytössään se on pelkkä välitila, siirtymän väline ja epäpaikka. Sellaisena silta on luonnollisesti täynnä symbolisia merkityksiä, joita vaikkapa sanonta ”polttaa sillat takanaan” tai sillan käyttäminen ymmärryksen tai ystävyyden vertauskuvana ilmentävät.

Kytkös voi kuitenkin muuttua paikaksi historian, arkkitehtuurinsa (esimerkiksi näköaloja avaavan korkeuden tai välitilassa oleskeluun pakottavan pituuden)… tai vaikkapa väärinkäytön tuloksena. Tällaisesta, paikan avaavaa väärinkäyttöä edustaa eilinen eväsretkemme. Tuuve ja minä emme menneet Toiselle Puolelle, vaan jäimme välitilaan, eväsretkelle. Hiljainen, yhtaikaa ahdas ja valtava paikka on rauhoittava, etäällä muusta maailmasta, lähes koskematon osa kaupunkia. Edes maalipurkkinuoriso ei ole löytänyt sinne.

Päällä jymisevä liikenne, kaikkea peittävä pöly, kätkettyyden riemu.

Lounas II

Samalla kävelyretkellä, jolla osuin Länsiväylän varren rauniovyöhykkeelle, löysin myös Finnoon lämpövoimalaitoksen ympäristön. Miten sekin oli jäänyt kokematta? Lämpövoimalaitoksen ja vedenpuhdistamon näyttävät putkistot ja suurikokoinen teknologia asettuvat jännittävään kontrastiin lintujen pesimäalueena toimivan ruovikkoisen altaan ja levollisten pajukkojen kanssa.

Avoin, miehen ryömittävä putki houkutteli, etenkin kun sen läpi näki vallin toiselle puolelle, mutta tällä kertaa minulla oli aivan liian siistit vaatteet päälläni:

Kaukolämpöputken betonisuojusta pitkin sai kävellä suoraan…

… ja suoran loppupäässä odotti Myst-esteeettinen ja muutenkin palkitseva näky. Saisikohan tästä säädettyä meidänkin kotimme lämmityksen?

Näihin uusiin ja kiehtoviin maisemiin on meiltä matkaa vaivaiset kolme kilometriä. Luulen, että moni muu elää aivan samoin kuin minä: urautuneesti, liian vähän sivupoluille harhautuen, näköaloja merta edempää kalastaen. Esitänkin blogi haasteen: etsi alle kolmen kilometrin päästä kotoasi uusi ja tuntematon seutu, ja kuvaa sen jännittävimmät tai kauneimmat kohteet blogiisi.

Lounas

Kun kävelee meiltä ensin Isolle Omenalle ja siitä sitten Länsiväylän reunaa pitkin Hankoa kohti, alkaa vastaan tulla vesakkoa ja vähän isompaakin puuta kasvavia kivijalkoja ja kivimuureja. Lehtipuupainotteinen kasvillisuus tuo mieleen Keski-Euroopan, mikä täyttää sydämen nostalgialla.

(Klikkaa kuvat isommiksi.)

Voisi kuvitella, että kun jälleen näkee luonnon valtaamia entisiä ihmisrakenteita, tulisi hyvä ja toiveikas mieli, samanlainen kuin vuosi sitten Keimolassa, mutta ei, tunnelma on jokseenkin tismalleen päinvastainen. Keimolassa luonto oli vallannut tilaa autoilulta. Länsiväylän (ja muidenkin Helsingin ulosmenoväylien) ympäristön on sen sijaan vallannut autoilu, ja kasvillisuus on vain löytänyt siitä kupeesta pienen reservaatin.

Nämä maisemat ovat tragedia. Maataloja, kesäpaikkoja, omakotitaloja on jäänyt nopeuden alle. Täällä on asunut ihmisiä, täällä on eletty. Nämä ovat olleet koteja. Jotka kaikki ovat muuttuneet asuinkelvottomiksi, lahonneet, tuhoutuneet hylättyinä. Raunioiden ja autiotalojen vyöhyke väylän varrella jatkuu ties mihin asti.

Visuaalisen ja akustisen maiseman välinen kontrasti on jyrkkä, suorastaan ristiriitainen. Silmin katsottuna maisema näyttää surumielisyydessäänkin idylliseltä, siinä on suorastaan fantastista rauhaa, mutta muutaman kymmenen metrin päästä ohi jyrisevät 50 000 autoa vuorokaudessa tuottavat sietämättömän pauhun. Tämä on kaikessa kauneudessaan luotaantyöntävää seutua.

Kuin saastaisen viemärin vihreää levää kasvavat seinät.

Pelon maantiede, arki ja arkkitehtuuri

Hille Koskelan Pelkokierre (Gaudeamus, 2009) on erinomaisen mielenkiintoinen teos pelkokulttuurin ja turvayhteiskunnan kehittymisestä läntisessä maailmassa.

Kaupunkimaantieteen dosentti Koskela käsittelee aihettaan monipuolisesti ja vastahankaisesti. Kirja sisältää pelon olemusta, maantiedettä, arkea, arkkitehtuuria, politiikkaa ja taloutta. Erityisen painon saa se, miten turvattomuus näkyy kadulla: vartijoina, kameroina, antigraffitikampanjoina, julkisen tilan kutistumisena, nuoruuden kriminalisointina ja kontrollin kiristymisenä.

Suomen tilanne vertautuu pelkokulttuurin edelläkävijöihin Yhdysvaltoihin ja Isoon Britanniaan. Niihin verrattuna meillä on vielä monessa suhteessa leppoisaa. Eräs koomisimmista esimerkeistä löytyy Britannian järjestyslaista, jolla yritettiin saada teknomusiikki aisoihin. Lakitekstissä kielletään ulkoilmatapahtumat, joissa soitettavaa musiikkia määrittää toistuva rytmi. Laki kieltää myös menemästä viittä mailia lähemmäs rave-tapahtumaa. (Koskela, s. 239-240)

Tämä vain tämmöisenä kirjavinkkinä ja suosituksena kaikille psykomaantieteilijöille ja muillekin.

No control!

Turun Luolavuoressa

Messut ovat messuja, ei niistä sen enempää. Mutta voi Turussa tehdä paljon muutakin.

Kävimme lauantaina perheen voimin Luolavuoressa. Sisäänkäynti oli avara ja itse luola paljon kompleksisempi kuin osasin odottaa. Tekemistä riitti noin puoleksi tunniksi: pitkiä käytäviä kontattaviksi, ryömimällä saavutettavia kammioita, suuntatajun sekoittavaa geometriaa ja luolastamiseen vihkiytymättömälle mattimeikäläiselle ihan riittämiin jännitystä. Aivan upea kohde! Kotimainen graniitti yllätti jälleen!

Suuaukko löytyi ihmeemmin etsimättä.

Konttauskäytävän päässä valtaisa katinkulta-aarre!

Paikoitellen oli vähän ahdasta.

Tätä vaakahalkeamaa en uskaltanut tutkia loppuun asti, kun tuli niin tiukka ja klaustrofobinen olo.

Aurinkoisia hymyjä maan päällä.

Manalaiset virtaukset

Maasta kohoavat ilmanvaihtotorvet ja vastaavat putket kiehtovat mieltäni. Ne muistuttavat siitä, ettei maa ole pelkkää maata, vaan ihmisten rakentama Koneisto ulottaa lonkeronsa myös jalkojemme alle. Siellä kulkee informaatio. Siellä kulkee paska. Siellä kulkee vesi ja sähkö ja lämpö, autoja ja junia. Jossain niistä vallitsee polttava kuumuus, jossain kauhea paine, mutta pinta on tyyni.

Siellä on myös tyhjyyttä. Joskus kadulla, kun bussi kulkee ohi, huomaa kamaran notkuvan ja tajuaa, miten ohuella kuorella kävelee.