Vyöhyke

Ydinkaupunki on rakennettu tehokkaasti. Lähes jokainen neliömetri palvelee jotakin tarkoitusta. Maa on valjastettu kuluttamiseen, tuottamiseen, virkistäytymiseen tai palvelemiseen. Siellä täällä systeemissä on kuitenkin aukkoja, joutomaita. Yllättävän keskellä kaupunkia on pitkä valjastamaton repeämä: entinen ratakuilu, joka johtaa Kiasman nurkalta Ruoholahteen. Liikenteen melu kuuluu rotkon pohjalle vain vaimeana, ja kontrasti ympäröivään yhteiskuntaan on melkoinen.

P7090002

Toisessa todellisuudessa elää toisenlaisia olentoja. Ne ovat jättäneet merkkejä olemassaolostaan:

P7090004

P7090007

Portti maanaliseen, portaat ei-mihinkään:

P7090010

P7090016

P7090019

Näin paljon tyhjää tilaa:

P7090020

Jotain ne ovat varmasti siihen jo kaavoittaneet. Mutta mitä?

Stalkerit tuovat vyöhykkeeltä jotakin viehättävää mutta käyttökelvotonta:

P7120002

Muotiblogaus

Kaapelitehtaalla on nyt Finn- ja Animecon meneillään, ja paikalle on kertynyt tuhansittain sarjakuva- ja videopelihahmoiksi pukeutuneita ihmisiä. Animeharrastajat muodostavat nuorisoalakulttuurin, jolla on yhteistä perinteisten alakulttuurien kanssa univormupukeutuminen ja yhteishenkeä luova vaikutus. Se eroaa kuitenkin sellaisista alakulttuureista kuin punkista, hippiliikkeestä ja skineistä puuttuvan kapinansa vuoksi. Se ei ole samassa mielessä vastakulttuuria – vaan ennemminkin kilttiä harrastamista kulutusyhteiskunnan säännöillä – paitsi tietenkin siinä määrin kuin iloinen karnevalismi yleensä, muodostaahan se toki jonkinlaisen vaihtoehdon arkiselle jurottamiselle ja hyödyllisyysvaatimuksille.

Joka tapauksessa Animecon on spektaakkeli. Cosplay on muuttanut tilapäisesti kokonaisen kaupunginosan joksikin muuksi, ja muutaman päivän ajaksi Ruoholahden rumat lasitornit Nokioineen kaikkineen jäävät kirkkaiden värien, naamioiden ja pitsiröyhelöiden varjoon.

P7100001P7100003P7100008P7100021P7100018P1010023

Kamerassa taitaa olla vikaa. Punasilmäisyyden poisto ei toimi kunnolla.

Surrealismin portinvartija

Tennispalatsin taidemuseossa on nyt meneillään Suuntana surrealismi -näyttely, jossa riittää ihmeteltävää muutamaksikin käyntikerraksi. Jerusalemin Israel-museosta on tuotu runsain mitoin klassikkomateriaalia. Hyvin edustettuina ovat esimerkiksi  Joan Miró, René Magritte, Kurt Schwitters, Paul Klee, Man Ray, Max Ernst jne. jne. Inspiroivien teosten lisäksi näyttelyyn on järjestetty omatoimitila, jossa suurikokoiset jääkaappirunomagneetit, frottaasityöpaja, siirreltävät lonkerokarvat ja säkkituolit antavat virikkeitä puuhasteluun. Syntyy kaikenlaista, kuten ihmissyöjäsäkkituoli:

P7090025

Pian kuvan napattuani huoneeseen käveli yksi vahtimestareista ja häiriintyi installaatiostamme: ”Hmh. Taas niillä on pelattu. Onpas kummallinen asetelma.” Näin valittaen hän purki hirviömme, levitteli lonkerot ja säkkituolit vähemmän häiritseviin positioihin pitkin lattiaa.

Niinpä niin.

Valmiustila

Aikaansaamaton kesälomailu alkaa ottaa voimille. Kun lapsikin on lomalla (mutta vaimo ei), on oltava jatkuvasti käytettävissä, valmiustilassa. Vanhempana oleminen on jonkinlaista päivystysvuoroa vielä silloinkin, kun lapsi ei välttämättä tapa itseään, vaikka isi sattuisikin vilkaisemaan jonnekin muualle.

Haluaisin jo tehdä töitä mutten voi. En yksinkertaisesti osaa keskittyä, jos milloin tahansa joku saattaa vaatia jotakin. Siispä pelaan jotakin idioottimaista tietokonepeliä kuin Tetristä ja puudun. Noin suurimmaksi osaksi.

Hän sai muuten lopulta pitkään kinuamansa kännykän, kun Tele teki tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. On hassua seurata kapistuksen käyttöä. 7-vuotias käyttää puhelinta ensisijaisesti multimedialeluna ja tekee sillä omaan kokeelliseen ja anarkistiseen tyyliinsä hyvin kummallisia juttuja.

Tässä jotakin helpoimmasta päästä, lyhyt dokumentti ihmisestä:

Oma puhelimeni on muuttunut useiden kastumisten ja putoilemisten seurauksena epävakaaksi, joten ensimmäistä kertaa eläessäni ostin itselleni kännykän. Ohjekirjassa on helmensä, kuten tämä:

Vähennä toistuvien liikkeiden aiheuttamien henkilövahinkojen riskiä

Kun lähetät tekstiviestejä tai pelaat pelejä, pitele puhelinta rennosti, paina näppäimiä kevyesti, käytä erikoistoimintoja (…) ja pidä usein taukoja.

Toistaiseksi uudenjähmeistä näppäimistä ei ole koitunut henkilövahinkoja.

Lopuksi vähän kitsch kuvapari.

P7050018
P7060053

Islamin paratiisi

Vielä hieman edellisestä aiheesta.

Kun profeetan seuraaja kuolee, hän herää puutarhassa, jonka alta purot virtaavat, ja jossa hänellä on seuranaan viehkeitä suurisilmäisiä kaunottaria, jotka eivät häntä ennen ole olleet kenenkään kanssa sillä lailla.

Koraanin paratiisikuvauksessa on mielestäni sitä jotakin, joka Raamatun tuonpuoleisesta puuttuu. Jos kerran luvataan ikuinen elämä, on painoa oltava myös sanalla elämä, se sijaan että lupailtaisiin jotakin epämääräisen ylistävää ties mitä Jumalan yhteydessä. Profeetta Muhammed on osunut asiain ytimeen, kun on halunnut pitää joukkonsa ruodussa. Kun hän ja muut rikkaat ovat vieneet kaikki naiset, jopa 14 naamaa kohden, on muille uskollisille pitänyt taata kompensaatio. Ja kun pimpin saaminen kerran on useimpien miesten elämän tarkoitus, on sen oltava olennainen osa myös paratiisin elämää. Se on itse asiassa kaikkein keskeisin Koraanin antama lupaus sen ohella, ettei paratiisissa tarvitse kärsiä janoa.

Sen edestä moni on valmis jokseenkin mihin tahansa, kuten historia osoittaa. On se vähän toista kuin abstraktihko ylistyselämä ja jumalyhteys uudessa Jerusalemissa, tai se epämääräisen perinteen välittämä kuva harpun rämpyttämisestä pilven longalla, joita kotoisa kristinuskomme tarjoilee.

Islamissa, kuten freudilaisuudessa, on tanatoksen vastavoimana juurikin eros eikä mikään agape. Se on murrosikäisten ja sitä vanhempien, ei lasten kaltaisten uskonto.

Meren kauhut

Klo 10.49 Saavun rantakahvilaan ja paikannan Ossi Eskolan melkein heti. Hän on juuri sellainen voimakasrakenteinen karpaasi, josta on varmasti hyötyä suunnittelemallani matkalla. Juttelemme niitä näitä, ja pahaa aavistamatta hän mutustelee sokeripullaansa.

Klo 11:07 Shanghaijaus onnistui ongelmitta. Kun hän havahtui tajuihinsa, tappeli hän vastaan vain vähän, ja on omaksunut tehtävänsä nopeasti. Keulat ovat suunnatut kohti aurinkoa, siellä meitä odottaa myyttinen etelä!

Klo 11:31 Ankara vastatuuli pullistaa lihaksemme pinkeiksi. Natisemme ja narahtelemme verkkaisesti vellovassa aallokossa.

Klo 11:49 Auringon paahde on sietämätön. Juomanamme pelkkää suolavettä, ruokaa emme ole saaneet melkein tuntiin. Miehistön moraali alkaa murentua: en tiedä harittavatko enemmän hänen silmänsä vai ruokkoamaton partansa.

Klo 12:02 Hän vilkuilee minua syrjäsilmin ja hänen halkeilleiden huuliensa välistä kuuluu kähinää. Tunnistan sanan: ”vihollinen”.

P6240001

Klo 12:09 Maata näkyvissä!

Klo 12:15 Saari on täysin autio. Ei edes minkäänlainen kasvillisuus ole juurtunut tähän kiviseen hedelmättömään maaperään, paitsi yksittäinen appelsiini, joka ei myöskään ole juurtunut. Onko se kellunut tänne haaksirikkoutuneesta laivasta, vai onko se viimeinen muistuma täällä joskus kasvaneesta appelsiinipuusta?

Miehistö heittää appelsiinin mereen ja selittää, että se on pilalla, että siihen on imeytynyt suolavettä. Tarraan hänen kurkkuunsa koko nälkiintyneellä raivollani, taistelemme kuin eläimet, kunnes emme enää jaksa.

P6240007

Klo 12:20 Rannassa kasvaa sentään rakkolevää.

Klo 12:45 Olemme jo tottuneet tähän luotoon, mutta emme voi jäädä. Autiolle saarelle olemme kumpikin saaneet aivan väärää seuraa.

P6240010

Klo 13:26 Voimani alkavat olla lopuillaan. Rakkolevästä ei lopulta saanut kovinkaan paljon vitamiineja. Kuulen meriraukkojen kuiskeen korvissani, ja välillä kuvittelen näkeväni niiden niljaiset kourat kapuamassa partaan yli. Toistaiseksi ne ovat kuitenkin olleet pelkkiä harhoja. Tämä kirottu meri!

P6240017

Klo 13:45 Laskemme maihin idyllisellä hiekkarannalla, jossa vähäisiin lannevaatteisiin pukeutuneet alkuasukkaat palvovat Aurinkoa. Saamme kuulla, että läheinen asutus on nimeltään Matin Kylä. Kuka tai mikä on tuo Matti? Nektareiden vahvistamina päätämme ottaa asiasta selvän.

(Käsikirjoituksen loppu puuttuu.)

Jonathan Carroll: Valkoiset omenat

Alku on melkein okei. Se vanha tarina: siinä on tämä perheellinen mies, joka on kuitenkin naisille perso, ja jonka kaksi rakastajarta ikään kuin herättävät henkiin, saavat hänet havahtumaan siihen, ettei hän viime aikoina oikeastaan edes elänyt.

Aika pian kaikki kuitenkin kusahtaa pahan kerran.

Tavasta, jolla Carroll varsin holtittomasti vaihtaa näkökulmahenkilöä, tulee vaikutelma, että kirjailija on lukenut enemmän sarjakuvia ja katsellut elokuvia kuin tutustunut hyvään kirjallisuuteen. Eikä pelkästään siitä. Kirja tuntuu kaiken kaikkiaan rakennetun sen mukaan, miltä se näyttäisi valkokankaalla – tai kuvaruudulla. ”Hei, tietokoneilla voi tehdä nykyään vaikka miten hienoja juttuja. Aatteles vaikka sellaista leijailevaa mosaiikkia. Tää varmaan näyttäisi mageelta:”

Coco osoitti keskeneräistä mosaiikkia. Kaksi uutta palasta putosi siitä.

Turhautuneena Ettrich poimi toisen niistä ja paiskasi sen seinään niin lujaa kuin pystyi. Se pysähtyi ja putosi kauan ennen kuin osui maaliinsa.

Ei näyttäisi. Se olisi valkokankaallakin jotakin niin kulunutta, ja kun kyseessä on kirjallisuus, se on pelkästään jotakin toivottoman turhaa ja ikävää. Valkoiset omenat on sikäli jotakin erityisen surkeaa, että jos nyt elokuvat ovatkin jo suurelta osin latistuneet sisällöttömiksi erikoisefektidemonstraatioiksi, en olisi ikinä toivonut saman tapahtuvan kirjallisuudelle.

Ja pahemmaksi menee, mitä pidemmälle tarina etenee. On antropomorfisoituja universumin voimia. On viiden vuoden säät 20 minuutissa. On norsunmurhaajalapsukaisia. On niinku vähän ideoitu. ”Hanat kaakkoon vaan, pistetään oikein hypereeppiset volkkarit! Hyvältä se silloin kuulostaa, vaikkei osaisikaan soittaa.” Mutta kun ei kuulosta.

Toki Valkoiset omenat voidaan lukea ihmisen kamppailuna identiteetin pirstovaa järjettömyyttä vastaan, minuuden ja jatkuvuuden etsimisenä muist(o)ista ja niin edelleen. Ja toki siellä täällä oli joitain ihan kivoja oivalluksiakin kaiken liibalaaban seassa. Mutta kun homma on toteutettu näemmä jokseenkin vailla tyyli- tai rakennetajua, niin en tykkää. Iso pettymys kaikkien ylistävien lievesitaattien jälkeen.

Insalata di aringa

  • Muumit ja olemisen arvoitus lienee painossa ja tullee sieltä jo elokuussa. Ensimmäistä kertaa vuosiin olen antanut itselleni luvan löysäillä, siis ihan vain rentoutua lomatunnelmissa monta päivää peräkkäin ilman, että olen yrittänyt koko ajan kirjoittaa tai tehdä yhtään mitään.
  • Lomatunnelma särkyi, kun tajusin luvanneeni jutun filosofisesta praktiikkakoulutuksesta Kriittisen korkeakoulun lehteen. Sitä sitten tänään.
  • Eilen kävimme Reventeenvuoressa kiipeilemässä. Hieno paikka. Klassikkoainesta-sektori on kyllä nimensä veroinen; Matti Virtasen pilari esimerkiksi on omassa helppousluokassaan (5b) varmasti upein reitti, mitä olen ikinä tässä maassa kiivennyt. (Sain sitä vetäistyä paitsi kuusi onsaittia ja flashin samana päivänä. Moisia mahdollisuuksia avautuu näissä osissa Suomea aniharvoin, jos koskaan.)
  • Tuhdisti maustetut ruoat ovat lapsiperheissä usein hieman kortilla. Pikku hiljaa tilanteeseen tottuu, ja sitä rupeaa pitämään ihan normaalina, eikä kunnon potkua makuhermoihin osaa enää edes kaivata.  Kunnes eräänä päivänä yhtäkkiä mais- ja muistaa, että ai niin, tämmönen juttu! Kiitos vain, Johanna ja Hannu, sain Tampereelta chili-addiktion.
  • Koulun palaminen kuuluu sarjaan symboliset tapahtumat. Se vetoaa sisäisen pikkupoikani pimeään puoleen, siihen, jonka mielestä koulut noin ylipäätään pitäisi polttaa. Useat muut sisäiset ja ulkoiset puoleni ovat tietenkin eri syistä aivan eri mieltä. Sitä paitsi tyttäreni piti aloittaa tuossa koulussa ensi syksynä, ja osa oppilaista joutuu nyt varmaan parakkeihin ja tilanahtauteen tai jotain. Lisäksi palaneessa kohdassa oli kuulemma musiikkiluokka. Olisi nyt ollut vaikka matikan luokka mieluummin. No, näin kävi ja päässäni soi SIG.
  • P6210006