Alku on melkein okei. Se vanha tarina: siinä on tämä perheellinen mies, joka on kuitenkin naisille perso, ja jonka kaksi rakastajarta ikään kuin herättävät henkiin, saavat hänet havahtumaan siihen, ettei hän viime aikoina oikeastaan edes elänyt.
Aika pian kaikki kuitenkin kusahtaa pahan kerran.
Tavasta, jolla Carroll varsin holtittomasti vaihtaa näkökulmahenkilöä, tulee vaikutelma, että kirjailija on lukenut enemmän sarjakuvia ja katsellut elokuvia kuin tutustunut hyvään kirjallisuuteen. Eikä pelkästään siitä. Kirja tuntuu kaiken kaikkiaan rakennetun sen mukaan, miltä se näyttäisi valkokankaalla – tai kuvaruudulla. ”Hei, tietokoneilla voi tehdä nykyään vaikka miten hienoja juttuja. Aatteles vaikka sellaista leijailevaa mosaiikkia. Tää varmaan näyttäisi mageelta:”
Coco osoitti keskeneräistä mosaiikkia. Kaksi uutta palasta putosi siitä.
Turhautuneena Ettrich poimi toisen niistä ja paiskasi sen seinään niin lujaa kuin pystyi. Se pysähtyi ja putosi kauan ennen kuin osui maaliinsa.
Ei näyttäisi. Se olisi valkokankaallakin jotakin niin kulunutta, ja kun kyseessä on kirjallisuus, se on pelkästään jotakin toivottoman turhaa ja ikävää. Valkoiset omenat on sikäli jotakin erityisen surkeaa, että jos nyt elokuvat ovatkin jo suurelta osin latistuneet sisällöttömiksi erikoisefektidemonstraatioiksi, en olisi ikinä toivonut saman tapahtuvan kirjallisuudelle.
Ja pahemmaksi menee, mitä pidemmälle tarina etenee. On antropomorfisoituja universumin voimia. On viiden vuoden säät 20 minuutissa. On norsunmurhaajalapsukaisia. On niinku vähän ideoitu. ”Hanat kaakkoon vaan, pistetään oikein hypereeppiset volkkarit! Hyvältä se silloin kuulostaa, vaikkei osaisikaan soittaa.” Mutta kun ei kuulosta.
Toki Valkoiset omenat voidaan lukea ihmisen kamppailuna identiteetin pirstovaa järjettömyyttä vastaan, minuuden ja jatkuvuuden etsimisenä muist(o)ista ja niin edelleen. Ja toki siellä täällä oli joitain ihan kivoja oivalluksiakin kaiken liibalaaban seassa. Mutta kun homma on toteutettu näemmä jokseenkin vailla tyyli- tai rakennetajua, niin en tykkää. Iso pettymys kaikkien ylistävien lievesitaattien jälkeen.
Jukka Laajarinne 
Olen hämmästynyt, miksi Carrollilta on suomennettu (käsittääkseni) vain Naurujen maa ja sitten tämä Valkoiset omenat, koska eka oli vielä hapuilevaa ja Omput silkkaa laskukiitoa. Vaikkapa Bones of the Moon on mielestäni erinomaisen käyttis, ja muutenkin miehen keskiuran teokset ovat varsin varteenotettavaa luettavaa: fantsuaines on kudottu tarkkanäköiseen ihmiskuvaukseen ja uskottaviin miljöisiin.
Ok. Pitääpä pistää Bones silmän taakse, jos vaikka joskus antaisin kirjailijalle toisen mahdollisuuden.
Olen muuten nykyään kovin armoton noiden uusien mahdollisuuksien suhteen. Yksikin huono teos, etenkin jos se on tuore, saattaa hyllyttää tekijän ”Älä lue” -listalle. Tavallaan sitä näin toimiessaan tuntee itsensä epäreiluksi, mutta toisaalta on vain tämä yksi elämä ja kovin paljon tarjokkaita luettavaksi.
Mielestäni Carrollille kannattaa antaa se toinen mahis. Noita miehen keskituotannon teoksia muistan lukeneeni joskus sellaisella(kin) mielellä, että tässä on kaveri jota voisi vallan ihailla.
Tähtivaeltajassa on ollut muutama vuosi sitten varsin kattava Carroll-esittely, jota myös suosittelen lämpimästi; hyvin kauniisti ja asiantuntevasti kirjoitettu laaja artikkeli, jonka takia itsekin intouduin aikoinaan tilailemaan herran tuotoksia Amazonista. ”Bones of the Moon” on teos, josta Neil Gaiman on aikoinaan ammentanut suurta innoitusta (ihan luvan kanssa, käsittääkseni, tai ainakin vaikutteensa mainiten), Sandman-sarjan hienoon ” A Game of You” -voluumiin.