Antisankarit vuorilla

Toteuttamisen arvoinen suunnitelma muodostui kevään ja alkukesän mittaan. Lähdemme 16.7. junalla Kolariin, huristamme sieltä Narvikin kautta Stetindin juurelle ja kiipeämme Norjan kansallisvuoren huipulle eteläpilaria pitkin. Yli 600 metrin mittainen reitti alkaisi helppona nelosena ja vaikeutuisi 14 köydenpituuden kuluessa hankaluusasteelle 6-.

Seuraavaksi siirtyisimme Lofooteille, jossa kiipeäisimme pari päivää jotain kevyttä ja huipentaisimme lopulta retken Prestenin länsipilariin, jolla on mittaa 13 köydenpituutta ja  vaikeutta norjalaisen kutosen verran.

Kumpikin tavoitteistamme tarjoaisivat varmasti jännitystä ja haasteita yllin kyllin, mutta asiasta ei ollut epäilystäkään: reitit olisivat trimmatun lähetystömme kiivettävissä.

Ensimmäinen luku: Stetind vs. Me pojat

Perjantai, 16. päivä.
Ode, Ossi ja minä istumme ravintolavaunussa ja yritämme pysyä säätiedotusten tasalla. Tähän mennessä on näyttänyt pahalta: sadetta tiedossa huomisesta ainakin keskiviikkoon. Saattaisi olla järkevää skipata koko Stetind ja painella suoraan Lofooteille.

Lähetystömme neljäs jäsen, Jeppe, on jo Narvikissa ja kertoo puhelimitse uusinta säädataa: sateet alkavatkin vasta aamukuudelta sunnuntaina. Jos haluamme yrittää, on yritettävä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Selvä juttu. Hidastamme siemailua ja junan seisahdellessa käymme ulkona venyttelemässä. Paitsi Ode. Se on kostautuva hänelle myöhemmin.

Lauantai, 17. päivä.
Olen valvonut yön katkonaisesti, eivätkä muutkaan kai ole nukkuneet parhaita mahdollisia yöunia.

Säätiedotteet sen kun paranevat: sateiden alku on viivästymässä kello yhteentoista. Meillä on ruhtinaallisesti kiipeilyaikaa, ja kaikki epäilykset karisevat harteiltamme kuin menneen talven hilseet. Hieno nousu tiedossa!

Saavumme Narvikiin neljän aikoihin Suomen aikaa, johon täytyy lisäksi tehdä junan myöhästymisestä aiheutuva tunnin korjaus, ja poimimme Jepen perheensä huomasta harmin teille.

Parkkipaikalta, jolta Stetindin lähestymismarssi alkaa, vuori näyttää aivan järjettömän upealta ja houkuttelevalta! Kaikki muuttuu koko ajan paremmaksi! Välppäämme varusteet, ja luultavasti kuudelta jotakin aikaa aloitamme innokkaan tarpomisen kohti reitin alkua.

Puolitoista tuntia ja 700 korkeusmetriä myöhemmin sataa jo ihan kunnolla. Ensin se oli pelkkää pientä tihkua, mutta sitten ei enää ollutkaan. Seinämältä kohisee puroja ja putouksia. Se siitä sitten. Käännymme takaisin kohti autoa.

Jonkin aikaa alas kiiruhdettuamme sade taukoaa. Olikohan se pelkkä kuuro, vai onko saderintama iskemässä päällemme etuajassa? Ihmettelemme tilanteen kehittymistä ja kuulostelemme vastaantulijoiden kertomuksia: ylempää rinteiltä katsottuna näyttää kuulemma siltä, ettei vettä tule lisää ainakaan pariin tuntiin.

Jeppe ja Ossi päättävät lähteä yrittämään: ”Tommoset seinät kuivuu tosi nopeasti, kun vain vähän aurinko osuu…”

Oden ja minun päätös on vaikeampi: lyhyen alamäkiperääntymisen aikana Oden polvi on alkanut protestoida ja on nyt ilmeisen kipeä. Puolitoista grammaa ibuprofeenia ei aiheuta ihmeparantumisia eikä Oden jalka yksinkertaisesti ole siinä kunnossa, että sen kanssa voisi lähteä elämänsä toistaiseksi tiukimmalle reitille.

Muodostan varasuunnitelman: lähtetään ylös helpompaa perusreittiä pitkin. Minä voin kantaa mukanani yhden köyden, kiilanipun ja pari liikkuvaleukaista odotettavissa olevia vaikeita kohtia varten. Perusreitiltä meidän on joka tapauksessa helppo perääntyä, jos rupeaa siltä näyttämään.

Nousu on mainio, maisemat valloittavia. Jo pitkään hiukonut alppinälkäni saa väliaikaisen tyydytyksen. Tällaista vuorilla pitääkin olla.

Saavumme Hallin esihuipulle 1300 metriin joskus puolen yön hujakoilla, ja sitten näemme jotakin, mikä aiheuttaa meissä kateutta ja hyvää ja pahaa mieltä: Ossi ja Jeppe ovat jo kolmanneksi viimeisellä köydenpituudella:

Reitti on siis sadekuurosta huolimatta ollut ihan kohtuullisessa kunnossa ja pojat aivan erinomaisessa vedossa! Hieno suoritus. Vielä kun mekin olisimme tuolla seinällä…

Edessämme on vielä päätöstilanne: jatkammeko Hallin esihuipulta Stetindin päähuipulle? Välissä on ilmava märkä harjanne. Tutkailemme hieman maastoa ja toteamme, että olemme keventäneet räkkiä vähän liikaa: mukana on ihan vääriä paloja. Mutta toisaalta tuo harjanne on niin helppo, ettei sitä tarvitse ihan hirveästi raudoittaa. Mieli tekisi muttei toisaalta hirveästi houkuttele, joten langetan päätöksenteon Oden niskoille.

”Tuolta pitäisi vielä tulla alas. Ei tällä polvella.”

Ei siinä mitään. Hetken fiilisteltyämme lähdemme paluumatkalle, ja on heti ilmeistä, että kääntyminen oli viisasta. Rikki menneet jalat haittaavat menoa melkoisesti.

Saavumme autolle puoli kolmen aikoihin aamuyöllä, sihautamme oluttölkit auki ja jäämme odottelemaan voittajatiimiä.

Jeppe ja Ossi saapuvat paikalle klo 03:08 (junakorjattua Suomen aikaa). He ovat vetäisseet autolta Stetindille ja takaisin vain noin yhdeksässä tunnissa, kun topovihkon mukaan keskiarvo on siinä 12 tunnin hujakoilla. Respect!

Sitten alkaa raportointi: ”Eksyttiin reitiltä kahden köydenpituuden jälkeen. Kaikki halkeamat ihan märkiä, mihinkään ei päässyt. Otettiin siitä sitten pakit.”

Ne kiipeilijät, jotka näimme huipun tuntumassa, olivatkin sitten joitain ihan muita tyyppejä.

Jeppe lähtee takaisin Narvikiin. Ossi ja minä käärimme makuualustat ja -pussit pakkauksista ja käymme grillikatoksen alle nukkumaan. Ode asettuu autoon.

Saderintama vyöryy yllemme kaksi tuntia myöhemmin – eikä katos pidä vettä.

Stetind vs. me pojat: 6 – 0.

Seuraavaksi: Lofootit.

Meren kauhut

Klo 10.49 Saavun rantakahvilaan ja paikannan Ossi Eskolan melkein heti. Hän on juuri sellainen voimakasrakenteinen karpaasi, josta on varmasti hyötyä suunnittelemallani matkalla. Juttelemme niitä näitä, ja pahaa aavistamatta hän mutustelee sokeripullaansa.

Klo 11:07 Shanghaijaus onnistui ongelmitta. Kun hän havahtui tajuihinsa, tappeli hän vastaan vain vähän, ja on omaksunut tehtävänsä nopeasti. Keulat ovat suunnatut kohti aurinkoa, siellä meitä odottaa myyttinen etelä!

Klo 11:31 Ankara vastatuuli pullistaa lihaksemme pinkeiksi. Natisemme ja narahtelemme verkkaisesti vellovassa aallokossa.

Klo 11:49 Auringon paahde on sietämätön. Juomanamme pelkkää suolavettä, ruokaa emme ole saaneet melkein tuntiin. Miehistön moraali alkaa murentua: en tiedä harittavatko enemmän hänen silmänsä vai ruokkoamaton partansa.

Klo 12:02 Hän vilkuilee minua syrjäsilmin ja hänen halkeilleiden huuliensa välistä kuuluu kähinää. Tunnistan sanan: ”vihollinen”.

P6240001

Klo 12:09 Maata näkyvissä!

Klo 12:15 Saari on täysin autio. Ei edes minkäänlainen kasvillisuus ole juurtunut tähän kiviseen hedelmättömään maaperään, paitsi yksittäinen appelsiini, joka ei myöskään ole juurtunut. Onko se kellunut tänne haaksirikkoutuneesta laivasta, vai onko se viimeinen muistuma täällä joskus kasvaneesta appelsiinipuusta?

Miehistö heittää appelsiinin mereen ja selittää, että se on pilalla, että siihen on imeytynyt suolavettä. Tarraan hänen kurkkuunsa koko nälkiintyneellä raivollani, taistelemme kuin eläimet, kunnes emme enää jaksa.

P6240007

Klo 12:20 Rannassa kasvaa sentään rakkolevää.

Klo 12:45 Olemme jo tottuneet tähän luotoon, mutta emme voi jäädä. Autiolle saarelle olemme kumpikin saaneet aivan väärää seuraa.

P6240010

Klo 13:26 Voimani alkavat olla lopuillaan. Rakkolevästä ei lopulta saanut kovinkaan paljon vitamiineja. Kuulen meriraukkojen kuiskeen korvissani, ja välillä kuvittelen näkeväni niiden niljaiset kourat kapuamassa partaan yli. Toistaiseksi ne ovat kuitenkin olleet pelkkiä harhoja. Tämä kirottu meri!

P6240017

Klo 13:45 Laskemme maihin idyllisellä hiekkarannalla, jossa vähäisiin lannevaatteisiin pukeutuneet alkuasukkaat palvovat Aurinkoa. Saamme kuulla, että läheinen asutus on nimeltään Matin Kylä. Kuka tai mikä on tuo Matti? Nektareiden vahvistamina päätämme ottaa asiasta selvän.

(Käsikirjoituksen loppu puuttuu.)