Kategoria: Yhteiskunta

Terrorismista

Breivik on julistettu mielisairaaksi monin sanakääntein.

Sairaus on ilmaus sille, mistä naiivissa tieteellis-medikalisoituneessa puheessa ei enää voida puhua pahuutena, koska luonto on vain arvovapaata fysiikkaa ja kemiaa. (Painotan sanaa ”naiivi”, sillä tieteellis-medikalisoitunut maailmankuva voi olla paljon sofistikoituneempikin.) Tässä ajattelutavassa ihmisen kyky kauheuksiin on häiriö tai vika hänen biologisessa tasapainossaan (paitsi jos kauheuksia toteutetaan järjestelmän osana, kuten ylhäältä käsin ohjattuna sotilaana), jotakin, mikä ei ei ole osa meidän normaalien, terveiden ihmisten maailmaa. Breivikin olisi pitänyt saada oikeaa hoitoa ja lääkkeet kohdalleen, tai jos kyseessä on persoonallisuushäiriö, hänet olisi pitänyt saada suljetulle osastolle.

Breivikin nimeäminen hulluksi ajaa toki sitäkin agendaa, että hänen tekemisiltään viedään pohjaa pois. Aivan kuten koulukiusaamisen selittäminen sillä että kiusaaja itse on niin onneton surkimus, kaikkein säälittävin tapaus, pyrkii vähentämään kiusaajan nauttimaa kunnioitusta, vie hulluksi nimeäminen ihmiseltä kaiken uskottavuuden. Näin käytettynä hulluksi nimeämisellä on moraaliset tavoitteet, mutta kuten koulukiusaajien kohdalta jo tiedetään, nämä tavoitteet eivät takaa väitteen totuudellisuutta.

Yksi Breivikin hulluksijulistajista on hänen asianajajansa: ”Breivik on erittäin kylmä ihminen, joka vihaa kaikkia, jotka uskovat länsimaiseen demokratiaan eivätkä näin jaa hänen näkemyksiään.” Tällä saattaa olla puolustusstrategiaa pohjustava tavoite. Kyky ja halu uhrata ihmishenkiä kylmästi on kuitenkin sitä, mitä erinäisten sotaa käyvien valtioiden johtajat tekevät jatkuvasti. Breivik itse kokee tekemisensä olevan sodankäyntiä.

Psykopaatti Breivik tuskin kuitenkaan oli. Psykopaatit eivät aja elämäänsä karille poliittisten tai muidenkaan ulkoisten päämäärien vuoksi, uhrautuminen on heille ylipäätään vierasta, ja sen vuoksi heitä onkin terroristien joukossa jopa suhteellisesti vähemmän kuin muussa väestössä. Muitakaan vakavia mielenterveysongelmia terroristeilla ei ole enempää kuin tavallisilla ihmisillä.* Todettakoon vielä, että valtaosa psykopaateista, narsisteista ja ”hulluista” ei ole massamurhaajia eivätkä mielenterveysongelmat yksinään selitä oikein mitään.

* * *

Markus Määttäsen Aamulehdessä puhuttanut kirjoitus Tytön puute sairastuttaa miehenalun, vaikka onkin yksinkertaistuksessaan hassu, saattaa selitysyrityksenä sivuuttaa jotakin todellisempaa. Länsimaisten terroristien profilointi (tosin 30 vuotta sitten) osoitti, että tyypillisin terroristi on urbaanissa ympäristössä asuva naimaton mies, keski- tai ylemmän luokan kasvatti, jolla on todennäköisesti hieman äärimmäisiä poliittisia ajatuksia.

Olisiko kaikki pillun puutteessa elävät ATM:t siis asetettava erityisen tarkkailun alaisiksi? Suposta tulisi näin merkittävä (täys)työllistäjä, mutta pelkäänpä, että saavutetut edut olisivat pieniä verrattuna siihen mitä samalla menetettäisiin.

Huomattakoon, että pillun puute on kuitenkin sosiaalisen integroitumattomuuden muoto yhteiskunnassa, joka on perinteisesti tulkittuna rakentunut perheinstituution varaan. Traditionalisti tai konservatiivi, joka ei ole parisuhteessa, ei ole aivan löytänyt paikkaansa yhteisössä, vaan on enemmän tai vähemmän ulkopuolinen. Ulkopuolisuuden muodot voivat olla muitakin. Yhteenkuuluvuuden tarve on kuitenkin eräs terroristeja yleisesti yhdistävä tekijä.

Vapaamuuraripyssymiehen elämä erilaisiin järjestöihin hakeutuvana mutta niihin sopeutumattomana sekä miehen tuhatvuotiseen Pyhän Sodan historiaan liittävä manifesti korostavat tätä puolta. Breivik haluaa olla osa jotakin itseään suurempaa ja tärkeämpää.

Eräs terroristien vaalimista yhteenkuuluvuuden muodoista on nationalismi. Kaikki eurooppalaiset nationalistit eivät ole terroristeja, mutta suurin osa Euroopan terroristeista on eurooppalaisia nationalisteja (ja tämä, toisin kuin Halla-ahonkin allekirjoittama hokema muslimeista ja terroristeista, on totta). Tähän nationalistien joukkoon kuuluu myös Breivik.

* * *

Oliko Breivikin teon todella tarkoitus teollaan puolustaa eurooppalaista ylivertaisuutta? Tekemällä juuri sitä, mistä islamia syyttää?

Islamistit ja halla-aholaiset ovat kyllä monessa suhteessa samasta puusta veistettyjä. Molemmat konservatiiviryhmät ovat (joissain suhteissa aiheellisestikin) kauhuissaan siitä, ettei maailma pysy ennallaan. Kummatkin taistelevat pohjimmaltaan samaa vihollista, globalisaation kiihdyttämää relativistisen arvotyhjiön kasvua vastaan. Rusinat, pullat, lapset ja pesuvedet ovat monella arvokonservatiivilla sekaisin tai väärissä paikoissa. Molemmat ryhmät kokevat, että juuri heidän arvonsa ovat ylenkatsottuja, vaikka tosiasiassa relativistisessa, postmodernissa maailmassa ylenkatsottuja ovat arvot ylipäätään. Ryhmät myös elävät toisistaan, sillä ne ovat pelon lisäksi pitkälti viholliskuvien varaan rakennettuja. Niiden taustalla olevat aatemaailmat ovat niin samankaltaisia, ettei ole ihme, että kummastakin ryhmästä nousee myös samanlaisia keinoja käyttäviä ihmisiä (lasken samaan joukkoon myös taannoiset pride-kulkueen kaasuttajat). Tällä en tietenkään tarkoita, että kaikki islamistit, nationalistit tai monokulturalistit kannattaisivat terrorismia. Varmaankaan suurin osa ei kannata.

Olen sananvapauden vankka puolustaja. Sanat (myös Jussi ”Väkivalta on nykyään aliarvostettu ongelmanratkaisukeino” Halla-ahon aina asiayhteydestään irrotetut) ovat kuitenkin tekoja, ja jokaisen meistä tulisi kantaa tekemisistään vastuuta. Ilman ympärillä supateltavaa tai joskus ääneen huudettuakin vihapuhetta terroriteko ei synnytä sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, jota terroristi hakee. Jos ymmärrämme terroristia ja sanomme: ”Itsekin oikeastaan haluaisin tehdä noin, mutta…”, olemme jo sanoneet huonoja sanoja ja antaneet tukemme seuraavalle saman aiheen puolesta pommittajalle. Samaan syyllistymme, jos väitämme, että syyllinen on joku muu, kuin terroristi itse (esimerkiksi uhrien edustaja tai poliitikko). Poliitikot vastaavat monesta asiasta, mutta terroristin ja sanoja suustaan päästelevien ihmisten on vastattava omistaan. Ristiretkistä ja jihadeista on sanouduttava selkeästi irti jo ennen niiden aktualisoitumista, ei vasta ruumiiden keskellä.

* * *

* * *

* Tämän blogauksen profilointiviitteet ovat tutkimusyhteenvedosta Randy Borum: Psychology of Terrorism.

Metaa: Sosiaalinen? Media?

Joskus aikoinaan nettikeskustelut käytiin keskusteluryhmissä. Sitten tulivat blogit. Muistan viitisen vuotta sitten lukeneeni joitakin hieman harmitteleviakin kirjoituksia siitä, miten ainakin jotkut keskustelufoorumit näivettyivät julkisen keskustelun hajotessa yksittäisten kirjoittajien omille sivuille. Kuin suuret torikokoukset olisivat hajautuneet hieman pienempien piirien kansoittamiin pieniin kuppiloihin.

Niihin aikoihin blogeissa muuten kirjoitettiin aika paljon blogaamisesta. Siinä mielessä tämä kirjoitus edustaakin mitä juurevinta blogikirjoittelun perinnettä.

No, nettikeskustelu kehittyy edelleen. Oma näppituntumani on, että keskustelu on siirtynyt blogeista edelleen facebookiin. Kuppiloista yksityisiin koteihin, joihin kaikki eivät enää olekaan kutsuttuja. Siellä, aiempaa turvallisemman tuntuisessa ympäristössä ja valikoituneemmassa seurassa painitaan, heitetään läppää ja höpötetään kaikenlaista kivaa. Jaetaan linkkivinkkejä jne. Vaikka turha tätä on tässä selittää, kyllä te tiedätte.

Samansuuntainen kehityskulku tapahtui nuorison sosiaaliselle käyttäytymiselle, kun kännykät yleistyivät. Muistan Lahden keskustan omasta nuoruudestani. Se oli viikonloppuisin juurikin valtava torikokous. Tuhannet nuoret kiersivät parin korttelin ympäri ja tapailivat toisiaan. Mobiiliyhteyksien myötä kavereiden bongaaminen onnistui ilman keskeisille paikoille jalkautumistakin, ja nuorisomassat hajaantuivat en tiedä minne. Lahden keskusta – aivan kuten internet – näyttää joka tapauksessa nykyään aivan toiselta kuin reilut 20 vuotta sitten.

Pitäisikö tästä sitten ajatella jotain? Missä määrin voidaan esimerkiksi pitää myönteisenä sitä, että ihmiset valitsevat seuransa yhä tarkemmin? On kieltämättä mukavaa ja jopa aidosti onnellistuttavaa, ettei ääliöiden kanssa tarvitse olla niin paljon tekemisissä kuin entisinä aikoina. Toisaalta ilmiö saattaa aiheuttaa ghettoutumista myös kielteisessä mielessä: maailma näyttäytyy samanmielisten seurassa polarisoituneena ja suodattuneena, mikä luultavimmin ainakin jossain määrin vääristää kuvaamme todellisuudesta. Ilmiöhän ei sinänsä ole uusi, mutta onko esimerkiksi myös internet hukkaamassa sen potentiaalinsa, mikä sillä ehkä olisi ollut erilaisten näkökulmien välittäjänä ja tajuntaa laajentavana ajatusten sekoittajana?

Loppukevennyksenä jotakin aivan muuta: http://www.youtube.com/watch?v=3eZBevXohCI&feature=player_embedded

Fragmentteja

Uusälytön ilta oli ja meni, omasta mielestäni sangen onnistuneesti. Pidin itse asiassa jokaisesta esityksestä ja viihdyin. Kiitos kaikille, olitte upeita! Jos jollakulla sattui olemaan kamera mukana, ja jos haluaa ilahduttaa minua ja muita esiintyjiä, niin… foto olisi kiva ylläri!

* * *

Leikkiminen kielletty on jo finaalissaan. Muutama pikku juttu vielä, ja sitten se on valmis painoon. Tuntuu hyvältä saada taas yksi projekti pakettiin ja päästä kohta keskittymään kokonaan seuraavaan. Julkaiseminen myös pelottaa. Aihe tuntuu joiltain osin tulevan lähemmäksi kuin työtä aloittaessani osasin aavistaa.

* * *

Tämä on ollut hyvä ulkoiluviikko.

Kävin melontakurssilla ja opin aiheesta aika paljon uutta. Kuten että vesi on vielä kylmää enkä osaa eskimokäännöstä. Espoon eskimoiden kerhotilakin tuntuu kotoisalta paikalta. Ei mitään purjehdustunnelmaa, vaan samanlaista retkeilyatmosfääriä kuin vuoristomajoissa.

Eilen tapasimme Ossin kanssa Salmisaaren kiipeilyhallilla ja totesimme, että aurinko alkoikin paistaa. Menimmekin sitten Nuuksioon. Kiipeily sujui, ja olin paremmassa vedossa kuin koskaan aiempina vuosina. Niinpä uskalsinkin tänään Oden ja Niinan kanssa Kvarnbyssä yrittää dementia-flashia Lepakkomieheen. Sateessa. Sekvenssit menivät pieleen jo ensimmäisillä metreillä. Erinäisten vastoinkäymisten ja räpistelyiden ja kauhusta kangistumisten jälkeen päädyin lopulta kuitenkin sinne katon yläpuolelle, jossa olikin märkää ja liukasta, ja otin viiden metrin pannut – pää edellä. (I love my helmet!) Kun sitten vähän myöhemmin laskeuduin putsaamaan reittiä, huomasin unohtaneeni prusik-narun alas. Köysi saatiin kuralutakkoon. Autoa lähestyessämme tajusin jättäneeni varmistuslasit kallion juurelle. Loistokeikka!

* * *

Ihmetyttää vähän tuo enemmistöhallituksen väkisin vääntäminen. Eivätkö enemmistöhallitukset osaltaan ole vallan kolmijakoa vaarantava tekijä? Enemmistöhallituksen kaatava välikysymys esimerkiksi lienee lähes mahdoton ilmiö, vaikka vallan huipulla kuuluisi tuulla.

* * *

Tähän loppuun minun piti laittaa jokin niistä hienoista runollisista sanaleikeistä, joita aina silloin tällöin keksin. Kun en kirjoita niitä muistiin, ei niitä kuitenkaan enää ole. Kuvitelkaa siis ihan itse jotakin henkevästi nenäkästä – vaikkapa ajatuksen katoavaisuudesta.

Politiikka ja stoalaisuus

Lueskelen Uschanovin Suurta kaalihuijausta, ja mielenkiintoinen assosiaatio pääsi syntymään.

Uschanov: ”[…]useissa tapauksissa todettu selkeä tilastollisesti merkitsevä ero […]: ne, jotka nostavat tietyn yksittäisen poliittisen kysymyksen tärkeysjärjestyksessä korkealle, tietävät siitä vähemmän kuin ne, joiden mielestä se ei ole poikkeuksellisen tärkeä.” (s.51)

”Eräs masentavimmista poliittisen psykologian tutkimustuloksista on, että ne, joiden uskomukset pitävät kaikkein huonoimmin paikkansa, ovat niiden paikkansapitävyydestä usein kaikkein varmimpia.” (emt. s. 81)

Eli mitä vähemmän tietoa, sen vahvempia mielipiteitä ja uskomuksia. Tämähän näkyy kirkkaasti esimerkiksi siinä, että maahanmuuttokriittisten ja persulaisten tiedot politiikan todellisuudesta ovat selvästi keskivertosuomalaista huonommat (emt. s. 83, Ulu & Rapeli, s.7).

Stoalaisuus puolestaan oli helleeninen filosofiakoulukunta, jonka mukaan tunteet ovat vääriä arvostelmia. Stoalaiset tavoittelivat apatiaa, joka taas oli saavutettavissa oikealla tiedolla. Koska kaikki vaikuttaa kaikkeen, on oikeastaan tiedettävä kaikki, jotta olisi viisas. Ja kun on viisas, ei sekoile tunteidensa kanssa, koska niitä ei liiemmälti ole.

Se, mikä asiassa on kiinnostavaa, on, että stoalaisuus näyttää likimäärin pätevän politiikan alueella: tunne-elämöinti ja asioihin takertuminen todella vähenevät tiedon lisääntyessä. Ikävää tässä tietysti on, että ne, jotka oikeasti olisi valta muuttaa asioita – tieto on valtaa, kuten Francis Bacon (fennomaanikon käännöksessä Pekoni) joskus totesi – ovat muutosten suhteen apaattisempia. Mielen tyyneys on tietenkin hyvä asia heille, mutta onko se sitä muulle maailmalle? Tämä on vain kysymys, itse en tiedä mistään mitään ja olenkin vallaton.

Pääsiäiskirjoitus: Uskonto ja väkivalta

Uskontoja kritisoidaan usein niiden nimissä tehtävän väkivallan vuoksi. Ajatellaan, että uskonto on väkivallan syy. Kristinuskon pahuudesta todistavat esimerkiksi ristiretket, noitavainot, kerettiläisten ja vääräuskoisten murhaamiset. Islam on yhtälailla väkivaltaisesti levittäytynyt sotaisa järjestelmä, joka tuottaa liipasinherkkiä mujahideja ja terroristeja kaikkialla maailmassa. Zen-buddhalaisuus on ollut kunniamurhaajasamuraiden verileikkien ydinideologiaa. Ja niin edelleen.

Väitän, että uskonnon syyttäminen väkivallasta on tavallisimmin ohilaukaus. Vieraskammon ja -vihan, sekä niihin liittyvän väkivallan syyt ovat syvemmällä ja laajemmalla, ja uskonnon kytkeytyminen niihin johtuu ainoastaan siitä, että uskonnot kytkeytyvät kaikkiin muihinkin inhimillisiin elämänalueisiin.

Laumahenkisyyden ja sotaisuuden perustat näyttäisivät olevan biologisia. Evoluutiopsykologian näkökulmasta sukulaissuosinta on odotettavissa oleva ilmiö, ja lajin sisäisten ryhmien välinen kilpailu itsestäänselvää. Havainnot tukevat oletusta On jokseenkin mielenkiintoista, että lähisukulaisemme simpanssien on dokumentoitu harjoittavat systemaattiseen kansanmurhaan rinnastettavaa toimintaa: läheisen lauman yksilöitä tapetaan, kunnes lauma on kokonaan tuhottu. Niin arkeologit kuin antropologitkin osaavat kertoa, että elämä alkukantaisimmissa ihmisyhteisöissä on tyypillisesti ollut ja edelleen on monin verroin väkivaltaisempaa kuin moderneissa yhteiskunnissa. Murhatuksi tuleminen näyttäisi olevan keräilijä-metsästäjämiesten tavallisin kuolinsyy, ja sotia käydään hyvinkin pienten ihmisyhteisöjen välillä. Etiikan säännöt eivät mitenkään yksinkertaisesti ulotu lähisukulaisia kauemmas.

Nurkkakuntaisuuden perimä tuottaa muuten koejärjestelyissä hyvin hassua käyttäytymistä: pikkulapsi, jolla on punainen paita, pitää punapaitaisista pikkulapsista enemmän kuin muista. Oman paidan vaihtuessa myös muut lapset muuttavat asemaansa lapsen silmissä. Opiskelijat, joita pyydetään pitämään vaatteissaan näkyvää merkkiä, alkavat sosialisoitua keskenään, ja merkillisten ja merkittömien joukot alkavat eriytyä toisistaan ja hyljeksiä toisiaan.

Kansalaisuusaate, samoin kuin uskonnot, ovat osa Peter Singerin kuvaaman eettisten kehien laajentumista. Yhteistyön ja rauhanomaisuuden ulottaminen perhettä ja lähisukulaisia kauemmas on ollut monin tavoin hyödyllistä ja mahdollistanut yhteiskuntien kehittymisen edelleen. Suvut ovat kytkeytyneet heimoiksi ja klaaneiksi, heimot ja klaanit kansoiksi. Kansalaisuusaate on ollut ja edelleen on ilmiö, jonka vuoksi entistä useammat ihmiset saavat elää sotimatta, naapurien hyökkäyksistä kärsimättä. Ylikansalliset uskonnot ovat olleet kohennus tilanteeseen: etiikan piirit ovat levinneet entistä laajemmalle.

Kuten Steven Pinker on huomannut, suurten yhteisöllisten aatteiden perusta on edelleen sukulaisuudenkaltaisuudessa. Niiden kielenkäyttö, ”veli”, ”sisko”, ”aseveli”, ”isä”, ”Isä Aurinkoinen” on suoraa puhetta siitä, minkä tyyppistä yhteenkuuluvuuden tunnetta niissä haetaan.

Vasta nykyisen globaalin sekuläärin ihmisarvopuheen näkökulmasta uskonnot näyttäytyvät taantumuksellisina. (Eettisten kehien laajentuminen olisi toki voinut olla mahdollista myös sekuläärien ideologioiden kautta, mutta jostakin syystä, kenties käytännönläheisemmästä organisaatiosta, kenties opillisista seikoista johtuen, uskonnot ovat olleet tässä suhteessa tehokkaampia levittäytyjiä.) On kuitenkin huomattava, että varsin suuri osa ihmisistä ei ulota etiikkaansa edes kansallisvaltion tasolle. Väitänkin, että ilman suuria (rauhan) uskontoja ja jopa kansallisaatteita maailmassa menisi vielä huonommin, kuin mitä nyt menee. Liian harva ihminen on vielä kypsä globaaliksi humanistiksi.

Uskontokritiikille jää kuitenkin sijansa. Se, että nurkkakuntainen ja väkivaltainen ihmisluonto ei ole pohjimmiltaan muuttunut mihinkään minkään uskonnon vallitessa, voidaan katsoa uskontojen voimattomuudeksi biologian edessä. Ehkä se on juuri sitä, mistä perisyntioppi on kotoisin, samoin kuin Paavalin kokema lankeileva kyvyttömyys toimia hyväksi ymmärtämillään tavoilla. Uskonnot eivät siis näytä lunastavan lupauksiaan: ne eivät pelasta tai vapauta ihmiskuntaa. Sen sijaan ne ovat luoneet laajoja yhteisöjä, joiden sisällä väkivallan käyttöä rajoitetaan. Sellaisina ne ovat olleet hyvä asia.

Joitakin lähteitä:
Alison Gopnick: Filosofinen vauva
Steven Pinker: The Blank Slate
Jared Diamond: Kolmas Simpanssi
René Girard: Väkivalta ja pyhä

Demonkratiaa

Tahdon kiittää persuja: he palauttivat politiikan politiikkaan. Tai te palautitte, kuka tätä nyt sitten lukeekin. Nämä olivat ensimmäiset vaalit kahteenkymmeneen vuoteen, joissa äänestyskopissa käyminen tuntui millään tavalla merkitykselliseltä teolta, sellaiselta, että jumalauta, pakkohan tässä on jotain tehdä. Persujen ohjelmassa oli paljon sydäntäni lähellä olevia piirteitä: desentralisaatio- (punk!) ja demokratiamyönteisiä tendenssejä, pyrkimys saada talous taas siihen asemaan, missä sen olisi aina pitänyt pysyä: hyvinvoinnin välineeksi. Kolme tähän mennessä suurinta puolutetta ovat jo pitkään pyyhkineet persettään tuolla kaikella; niille olisin toivonut suuurempiakin tappioita. Toisin kuin monet ovat lausuneet, ei persuja voi pitää äärioikeistolaisena puolueena, ei edes kevyesti oikeistolaisena. Duunarihenkistä vasemmistoajatteluahan se ennemminkin on.

Jos demokratian toteutumisen kannalta katsottuna persujen nousu onkin terve ilmiö, kantaa se mukanaan myös epätervettä ihmisvihamielisyyttä. Sillä persut eivät vastusta pelkästään muutosta – muutosvastarinta on usein hyvä asia – he vastustavat vierautta erilaisen seksuaalisuuden, ulkomaalaisuuden tai väärän kulttuurin perusteella. Varmaan moni heistä pyrkii tämän kiistämääkin (”Ei tää meidän moottöripyöräkerho mikään rikollisjengi ole. Jotkut yksittäiset jäsenet vain sattuvat tekemään rikoksia.”). Kuitenkin joku Halla-Aho oli Helsingin äänestetyimpiä poliitikkoja, mikä varsin selkeästi osoittaa, että erilaisuuden ja vierauden pelko on aivan persulaisuuden ydintä.

Erilaisuus on ihmisyyden tärkeimpiä piirteitä. Jos toiset ihmiset eivät olisi vähän kummallisia, niin että heidän kanssaan joutuu jopa keskustelemaan ymmärtääkseen, mitä heidän päässään liikkuu, olisi elämä henkisesti köyhää. (Ehkä kristillisiin arvoihin sitoutunut puolue on jotenkin jännästi tulkinnut Vuorisaarnaa: ”Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.”) Samanlaisuuden vaatimukset ovat burkhaan pukeutumisen vaatimuksia, halu häivyttää se, mikä toisesta tekee toisen, yksilön, persoonan. Tottahan on, että erilainen voi olla myös vaarallinen, ei siinä mitään, mutta vaarallista voi olla myös lampun vaihtaminen. Keskittyessään toisen ihmisen mahdolliseen vaarallisuuteen persulaisuus näyttäytyy jähmettymään tai väkivaltaan kannustavana ihmisyyden pelkona.

Äänestinkin persuja vastaan.

Näin lopuksi tahdon lähettää terveisiä. Eduskunnalle ja tulevalle hallitukselle. Hoitakaa, jumalauta, hommanne kunnolla! Te olette siellä kansan, ette itsenne vuoksi. Se on tainnut välillä vähän unohtua? Jos se pääsee taaskin heti vaalien jälkeen unohtumaan, niin hei, katsokaa, mihin suuntaan se tätä maata vie!

Arabimaailma Emmanuel Toddin mukaan

Kaikki varmaan muistavat Emmanuel Toddin, antropologin ja historioitsijan, joka vuonna 1976 ennakoi Neuvostoliiton hajoamisen ja vuonna 2002 ilmestyneessä Imperiumin jälkeen -kirjassaan arvioi Yhdysvaltain johtoaseman rapautuvan aivan lähiaikoina.

Imperiumin jälkeen avasi silloin joskus minulle uuden, mielenkiintoisen tulkinnan jihadismista. Todd ei nähnyt radikaalia islamia todellisena uhkana demokratialle vaan oireiluna arabimaailman demokratisoitumisesta. Väkivaltaiset levottomuudet ovat miltei aina olleet osa demokratiaan siirtymistä: tyypillisinä esimerkkeinä mainittakoon Ranskan vallankumous ja Suomen sisällissota. Demokratisoitumiskriisi on puhjennut lukutaidon yleistyessä, ja sitä on kiihdyttänyt nuorten aikuisten suhteellisen osuuden kasvaminen. Toddin mukaan islamilainen maailma on siis ollut jo jonkin aikaa demoktratiaa enteilevässä tilassa: demokratiaa ei siis oikeastaan tarvitse viedä lännestä sinne, missä se on muutenkin sikiämässä. Fundamentalistinen liikehdintä on tässä tulkinnassa muutosvastarintaa, vanhan järjestyksen kuolinkouristuksia.

Toddin analyysi on viime päivinä muistunut mieleeni, ja se näyttää innostavalla tavalla osuneen oikeaan. Jatkan tilanteen seuraamista uteliaana. Miten tilanne etenee? Kuinka käy Yhdysvaltain imperiumin?

Muijat, töihin sieltä?

Luin juuri Virpi Salmen pöllöpäisen kolumnin Hesarista.

Salmen lähtökohtana on, että kodinhoidontuki, antaessaan äideille mahdollisuuden jäädä pois töistä, aiheuttaa naisten työttömyyttä, ja on siksi järjetön. (Sivuutan tässä Mikkoloihin perustuvan ad hominem -retoriikan, vaikka aivan reilua olisi vastata Salmelle samalla mitalla: Keltikangas-Järvinen on alan tutkija, Salmi taas Nyt-liitteen entinen toimitussihteeri. Veto olisi kuitenkin yhtä halpamainen kuin Salmen, joten jätän sen tekemättä.)

Virpi Salmesta on vaikea löytää tutkimustuloksia, joihin keskustelussa viitataan. Vinkki: varteenotettavassa kirjallisuudessa on yleensä ns. lähdeluettelo – se löytyy tavallisesti sieltä aivan kirjan tai artikkelin lopusta. Toinen vinkki: liikkeelle voi lähteä vaikka Farquharin (2007) useasta eri maissa tehdystä tutkimuksesta tekemästä yhteenvedosta, johon voi tutustua tässä. Pari sanaa tutkimuksen tuloksista: Pienimuotoinen laitoshoito voi olla kognitiivisille taidoille edullinen juttu. Enemmän kuin 2,5 tuntia päivässä ei kuitenkaan tuo lisäetua, ja saavutetut edutkin kadotetaan ajan myötä, ellei jatkokoulutus huomioi riittävästi jo tehtyä työtä. Laitoshoito on haitaksi terveydelle ja mm. lisää antibioottien kulutusta. Liian intensiivinen päiväkotiosallistuminen saattaa aiheuttaa antisosiaalista käytöstä (asiasta kiinnostuneen kannattaa tutustua stressinsäätöjärjestelmän toimintaan ja kehitykseen) sekä heikentää vanhemman ja lapsen välistä vuorovaikutusta. Hyödyt ja haitat lienee syytä asettaa omia valintojaan punnitessaan vastakkain sen sijaan että väittäisi, että se toinen vaakakuppi on tyhjä – tai kadoksissa, kuten Salmelta.

Menen nyt suoraan Salmen loppupäätelmiin, koska niistä minulla on mielipide:

”Lapsen etu ei ole muuta kuin on epämääräinen tekosyy, jolla voi perustella mitä tahansa itselleen edullista lähtien siitä, että meillä on järjestelmä, jolla tuetaan maailman korkeimmin koulutettuja naisia jäämään työttömiksi.

Sen sijaan yhteiskunnan etu on paljon yksiselitteisempi. Sen mukaan aikuisen naisen paikka on töissä.”

Virpi Salmen mukaan yhteiskunnan etu on palkkatöissä. Yhteiskunnan etu on siis se, että jollekulle muulle kuin lapsen äidille maksetaan lapsen hoitamisesta. Vieraan lasta hoitava on yhteiskunnalle eduksi, omaa lastaan hoitava ei. Miksiköhän minulla on sellainen tunne, että jokin tässä haiskahtaa?

Virpi Salmen mukaan yhteiskunnan etu myös poikkeaa sen jäsenten eduista. Jos isän tai äidin etu on saada jäädä kotiin, on yhteiskunnan etu jotain aivan muuta. Ja minä kun olin kuvitellut, että yhteiskunta on ihmisiä varten. Ehkä olen myös ottanut liian tosissani sen retoriikan, jonka mukaan modernin yhteiskuntamme tärkeimpiä perusteita on se, että se mahdollistaa erilaisten elämänvalintojen tekemisen – sen sijaan, että vaikkapa pohjoiskorealaisten tavoin joutuisimme alistumaan diktatuurille. Juuri näitä valinnan mahdollisuuksia vastaan Salmi kirjoituksessaan hyökkää: ihmisten ei tule valita edullisimmaksi katsomaansa ratkaisua vaan se, jota Virpi Salmi pitää edullisimpana.

Jos minulta kysytään, elämme jo 2000-lukua, ja aikuisen ihmisen paikka on siellä, missä aikuinen ihminen itse pitää tärkeimpänä olla.