Kategoria: Työpöytä

Pieni siankasvatusopas

Syksyllä ilmestyvän romaanini tematiikka käsittelee kehää ja syklejä erilaisissa inhimillisissä ja epäinhimillisissä yhteyksissä. Kehä on äärimmäisen universaali käsiteluokka. Tästä johtuen Kehys on juuri niitä sikamaisia romaaneja, jotka nielevät lähes mitä tahansa.

Vaan kuinka Sika kasvatetaan?

Aluksi Sika kuuluu olemattomiin, siis epäolioihin. Se kyyhöttää määrättömänä ja muodottomana työpöydän alla, ja tästä syystä kirjailijan lasta onkin kielletty leikkimästä työpöydän tavaroilla – myös tietokoneella – ellei jompi kumpi vanhemmista ole paikalla.

Jossakin vaiheesa tuo thing that should not be alkaa niellä ympäristöstään ajatuksia, ideoita, synoptisia katkelmia. Tuosta materiaalista alkaa muodostua sen luusto.

Aikanaan olennon luuranko on kasassa. Kirjailija vahvistaa sitä näpyttelemällä.

Luusto on kuitenkin eloton. Olio tarvitsee lihaa luidensa ylle, suonet, verta, häijyn sielun ja lopuksi nahat ylleen. Oikeaa ruokaa oikeisiin paikkoihin. Ruokinnassa vaaditaan jonkin verran taitoa ja harkintaa, sillä muuten Sika saattaa hajota omaan mahdottomuuteensa: palat eivät pysy yhdessä ja raskas ruho sortuu oman taakkansa alla. Jäänteet lakaistaan pöytälaatikkoon. Auttaako lihaliima? Joskus.

Jos tuo olento alkaa koristen hengittää kutsutaan paikalle Tarkastaja. Tarkastaja arvioi, voiko Sian käyttää ihmisravinnoksi. Tarkastaja ehdottaa joko käsittämättömän eläimen lopettamista ja sitten polttamista roviolla, tai sitten Tarkastaja käskee ruokkia Sikaa lisää.

Joskus Sika on jo teurasvalmis.

Juuri nyt olen teurastuspuuhissa. Olen iskenyt Sikaa lekalla päähän, murskannut sen luita, tuhonnut kokonaisia tarinoita. Olen typistänyt sen raajoja. Laskenut verta, kaltannut elävältä, silponut ja suolistanut. Ravinnoksi kelpaamattomat osat on poistettava ja syntyneet aukot tikattava yhteen. Kosmeettista kirurgiaa kaikkialle!

Kun tämä kauhea paini aikanaan on lopussa, ei sika enää elä samassa mielessä kuin tähän asti. Se on lakannut syömästä ja kasvamasta. Mutta on tärkeää, että se yhä hengittää.

Kun asiakas ostaa sen kelmuun pakattuna lihatiskiltä ja alkaa syödä – kaikkisyöpä on kasvatettu syötäväksi – täytyy useimpien suupalojen maistua hyvältä. Mutta niiden on oltava sitkeitä, niissä on oltava pureskeltavaa. Mukana on myös paljon vaikeasti nieltävää. Ja jos Sika on yhä elossa, on siinä hieman outo sivumaku. Joku lukija purskahtaa syödessään itkuun, toinen siirtää annoksensa syrjään, ja kolmas…

Kolmannen vatsassa kouristelee. Jokin on alkanut liikkua siellä.

Nyt tuli kiire!

Uutta kirjaani myydään jo, ja vieläpä 3-10 päivän toimitusajalla. Kässärissä on kuitenkin vaikka kuinka paljon hiomista ja jopa uudelleenkirjoitettavia episodeja. Ei kai tässä muu auta kuin pistää näppäimistö laulamaan. Paineessa timantit syntyvät!

No joo… Älkää vielä ensi viikolla kauppaan rynnistäkö.

Syksyllä vasta.

Työskentelyraportti

Työt ovat nyt sellaisessa välivaiheessa, että teen enimmäkseen taustatutkimusta kahta melkein-seuraavaa kirjaani varten. Yksi käsikirjoitus taas on kustantajan suopeassa käsittelyssä ja muuttunee kirjaksi syksyllä. Niin, ja lisäksi freelance-toimitan yhtä kirjaa, joka ilmestynee myös syksyllä.

Mutta näistä taustatöistä piti sanomani.

Olen ennenkin kertonut, että kunnon taustatutkimus on kirjoittamisen ehkä antoisin osa. Siinä ei pelkästään opi kaikkea uutta ja jännää, vaan opiskellessaan myös joutuu kyseenalaistamaan alkuperäisen juonisuunnitelmansa ja omat ajatuksensa. Tematiikka kiertyy, ymmärrys valitusta aiheesta syvenee. Parhaassa tapauksessa näkökulma saattaa muuttua täysin.

On varmaa, että kirja, jonka eteen hieman tutkittu, on aivan erilainen kuin kirja, jonka eteen ei ole tutkittu.

Suuressa osassa erityisesti aloittelevien kirjoittajien tekstejä taustatöiden puute näkyy yksiulotteisuutena. On kovasti haluttu sanoa ja kertoa mutta ei ole vaivauduttu todella ottamaan selvää siitä, mistä kirjoitetaan. Useimmiten tämä johtaa tendenssimäisyyteen, epäuskottavuuteen tai mitäänsanomattomuuteen.

Muistan nuoruudessani jopa joutuneeni väkisin kehittämään tarinaa. Mitä tähänkin kohtaan keksisi?

Nyt, lähteiden äärellä inspiraatiota ammentaessani en voi kuin ihmetellä sitä pyörteilevää runsautta, virtausten moninaisuutta, joista tuleva kirjani saa valita kulkureittinsä.

Juuri nyt en kuitenkaan kirjoita, vaan patoan. Se kustantajan käsissä oleva työ on saatava ensin pois alta. Sen jälkeen vasta avaan sulkuportit.

Työelämässä tapahtuu

Muumit ja olemisen arvoitus kääntyy melko luultavasti ainakin puolaksi ja ruotsiksi. Myös englanninnoksesta on käyty kesksustelua. (Ja minä jo kertaalleen luulin korjanneeni ”kesksustelua” muotoon ”keskustelua”! Ilmeisesti se ei kuitenkaan halua tulla oikaistuksi.)

Akuutisti minua työllistää Uusälyttömyyttä III -happeningin järjestely ja ohjelmasuunnittelu ja aiheeseen liittyvä kirjoittaminen. Lopputulemia aistittavissa lauantai-iltana galleria Jangvassa klo 19-22. Vapaa pääsy.

Pidempää aikajännettä vaatii nyt romaani, jota kirjoitan yhteistyössä vanhan ystäväni kanssa. Kirjan liikkeelle paneva idea oli hänen. Rakentelemme nyt runkoa ja teemme pohjatöitä. On tutustuttava laveasti kristilliseen martyrologiaan ja syvästi terrorismin psykologiaan. Jos suunnitelmamme toteutuu suunnilleen sen tapaisena, kuin millaisena teos nyt häämöttelee mielessäni, tulee siitä kerrassaan upea ja sen vaikutus elämääni saattaa olla jopa tuhoisa.

Rouva Huun varjolista

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkija, kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen tutkailee blogissaan lasten- ja nuortenkirjapalkintojen anatomiaa ja julkistaa oman Finlandia Junior -varjolistansa. Riemuni oli suuri, kun löysin listalta myös Martti Ruokosen kanssa tekemämme kirjan Ruoalla ei saa leikkiä.

Jokainen yksittäinen palaute ja maininta merkitsevät paljon, sillä kirjoittaminen on lopulta yritys kommunikoida toisen ihmisen tai toisten ihmisten kanssa. Jos lukijoiden reaktiot jäävät kovin vähäisiksi, saattaa joskus tuntua, kuin puhuisi yksikseen. Olisi hauskaa olla niin vahva yksilö, että viis veisaa tällaisista asioista, mutta en ole.

Muistuu mieleeni erään kollegani kanssa käymäni keskustelu, joka meni suunnilleen näin (jos kollega antaa suostumuksensa, nimikin voidaan paljastaa):

Minä: No, mitä mieltä itse olet uusimmastasi? Oletko tyytyväinen?

Kollega: Minun mielipiteeni? Se on lähinnä siitä kiinni, mitä muut siitä sanovat ja mitä siitä kirjoitetaan.

Niin. Jokainen yksittäinen, subjektiivinen lukukokemus on tärkeä. Tämän lisäksi Rouva Huun – asiantuntijan – listalle pääseminen on aivan erityinen kunnia. Se kannustaa taas tänäänkin jatkamaan, vaikka muuten tekisikin mieli heittää pensselit santaan.

Tämmöisiä me kirjailijat useimmiten olemme: samanlaisia pienisieluisia ihmisiä kuin muutkin. Se on varmasti monelle pettymys, mutta ainoastaan inhimillisinä ja heikkoina olentoina me voimme kirjoittaa inhimillisistä, heikoista olennoista.

Mutta ei ole ilmaista avautumista. Blogeja lukiessanne joudutte alttiiksi myös kaupallisille tyrkytteille.

Ruoalla ei saa leikkiä näyttää tältä:

t8a4hv

Sitä myydään kirjakaupoissa. Itse sitä ei hyllystä löydä, joten kannattaa kysyä myyjältä.

Työn kuva

Vaeltelua kirjailijan työn sivupoluilla: esiintymässä siellä sun täällä, vastaamassa haastatteluihin, laskuttamassa, kirjoittamassa sopimuksia, valokuvattavana. Olen nähnyt Pohjanmaan, olen käynyt Muumi-karaktäärien päämajassa, olen penkonut työpöydän uumenista matkalippuja, jotta voisin saada niistä korvauksia. Olen – pannahinen! – maatalousyrittäjäeläkevakuuttanut itseni.

Tämä kaikki – hyvässä seurassa vietettyine iltoineen – on tietenkin ollut mitä mainiointa vaihtelua siihen tavanomaiseen ei-tapahtumiseen, jolla yleensä päiväni täytän. Mutta kyllä tässä jo odottaa innolla, että saa kirjamessut ja vielä pari koulukeikkaa hoidettua, ja päsee taas keskittymään itse asiaan.

Näinä aikoina

Viime viikkoina olen uppoutunut varsin intensiivisesti kirjoittamaan runollista tutkielmaa Pyrrhonista. Työ on ollut yksi antoisimpiani. Olen oppinut yhtä sun toista, löytänyt ja hoksainnut. Pudistellut päätäni ja virnistellyt. Ymmärrän nyt olevani pyrrhonisti, tieni alussa tosin vasta.

Vaikka kyllä Diogeneskin oli aikamoinen tapaus.

Nämä antiikin filosofian valiohahmot (respect!) ovat aikaisemminkin pistäneet miettimään, miten erilainen henkinen ilmapiiri oli muinaisessa Kreikassa kuin mitä se on täällä ja nyt.

Silloin heille pystytettiin patsaita ja heidät kanonisoitiin historiaan niin, että heidän nimensä muistetaan vielä tuhansia vuosia myöhemmin.

Nykyään he luultavasti viettäisivät aikaansa erilaisille osastoille suljettuina tai kustannussyistä johtuen luultavasti sittenkin vahvan lääkinnän alaisina 3T-ratikassa.

Uusimmassa n&n:ssä oli tosin Marke Ahosen artikkeli mustasta sapesta sun muusta. Kyllä jotkut ovat silloin muinoinkin kehittäneet medikalistisia selityksiä sille, miksi toiset ajattelevat ja käyttäytyvät toisin kuin toiset.

Mutta nyt minä eksyin aiheesta. Piti vain kertoa, että olen kirjoitellut. Ja saanut jotain aikaiseksikin. Ja kiirettä on pitänyt, ja tänään pitää paneutua huomisen koitoksiin. Markkinoilla tavataan!

Sopertelua eetteriin

Kuten taannoin totesin, olen pariin otteeseen päätynyt radioon puhumaan. Enkä edes osannut olla hiljaa vaan vastailin harkitsematta kysymyksiin.

YleX:n Poptehtaassa haastateltiin Minttu Hapulia ja minua erilaisista elämäntulkintamenetelmistämme.

Kultakuumeessa jouduin vastaamaan Maria Ala-Kuhan kysymyksiin ihan yksin.

Tänään kuuluville tulee sitten Kirjakerho, jossa juttelemme Kaisa Pulakan ja Torsti Lehtisen kanssa ja minä pingotan ääntäni jotenkin ihan pieleen, menetän sen ja alan yskiä. Onneksi Torsti on kuitenkin nopeaälyinen, hyvin jäsennelty ja asiaan perehtynyt puhuja, ja siksi uskonkin, että ohjelma on kuuntelemisen arvoinen.

Yhden näistä ohjelmista olen kuunnellut, kahta muuta en uskalla.

Haastatteluista

Tämä muumikirja poikii nyt selvästi enemmän julkisuutta kuin aiemmat tekemiseni. Osin asiaan näyttäisi vaikuttavan sekin, että eri kustantajat hoitavat asioita – kuten markkinointia – hieman eri tavoin. Kirjan, kustantajan sekä kirjailijan uran kannalta näkyvyys on tietenkin loistojuttu.

Vaan entäpä kirjailijan itsensä kannalta?

Toistaiseksi homma on pysynyt ihan hanskassa. 7 päivää ei ole kiinnostunut vessakäyttäytymisestäni (johon sivumennen sanottuna kuuluu tänään tunnelmallinen kynttilänvalo), ja haastattelutkin ovat koskeneet muumeja ja kirjani sisältöä.

Haastatelluksi tulemisessa on joka kuitenkin jotakin kiusaannuttavaa. Haastateltuna ei ole aivan oma itsensä vaan esiintyy jonkinlaisessa asiantuntijaroolissa. Odottamattomia kysymyksiä tulee nurkan takaa, eikä niihin ei ole aina osannut valmistautua. Vähän niin kuin nyrkkeilykehässä. Huomaan toki asiantuntemusta kertyneen, niin että moniin yllätyksiin pystyy reagoimaan nopeasti ja hyvin. Mutta kaikkiin ei.

Normaalissa keskustelussahan tämä ei ole ongelma. Keskustelussa asiaa voidaan selvitellä jotenkin vuorovaikutuksellisesti, kunnes se on selvä. Haastattelussa sen sijaan vastausta seuraa uusi kysymys, joka ei aina liity edelliseen edes väljästi, ja niin jokaisen kysymyksen ensimmäinen vastausyritys jää käytännössä myös viimeiseksi. Tärkein jää aina sanomatta. Sitä suunnittelee sanovansa sen sitten, kun asiaa seuraavan kerran kysytään, mutta ei, sitä ei enää koskaan kysytä uudelleen.

Live-haastattelussa sanottu pysyy sentään esitystilanteessa. Yleisö on läsnä ja luultavasti unohtaa joka tapauksessa alle viidessä minuutissa, mitä se siellä höpötti. Radiohaastattelut ovat paljon pahempia. Minkä nauhalle puhuu, se nauhalle jää, ja jonkun ajan kuluttua kuka tahansa voi kuunnella sen podcastina. Itse sopertelemisen prosessi jähmettyy esineeksi. Pala elämää on sitten jokseenkin ikuisesti kenen tahansa klikkailtavana. Tämän tiedostaminen pitää haastateltavan varpaillaan, hyvin tietoisena ulosannistaan ja sen vaaroista, mikä hidastaa ajattelua ja tuo mukaan roppakaupalla ”tota, öö”-tyyppistä materiaalia.

Että semmoista.