Kategoria: Psykomaantiede

Lounas

Kun kävelee meiltä ensin Isolle Omenalle ja siitä sitten Länsiväylän reunaa pitkin Hankoa kohti, alkaa vastaan tulla vesakkoa ja vähän isompaakin puuta kasvavia kivijalkoja ja kivimuureja. Lehtipuupainotteinen kasvillisuus tuo mieleen Keski-Euroopan, mikä täyttää sydämen nostalgialla.

(Klikkaa kuvat isommiksi.)

Voisi kuvitella, että kun jälleen näkee luonnon valtaamia entisiä ihmisrakenteita, tulisi hyvä ja toiveikas mieli, samanlainen kuin vuosi sitten Keimolassa, mutta ei, tunnelma on jokseenkin tismalleen päinvastainen. Keimolassa luonto oli vallannut tilaa autoilulta. Länsiväylän (ja muidenkin Helsingin ulosmenoväylien) ympäristön on sen sijaan vallannut autoilu, ja kasvillisuus on vain löytänyt siitä kupeesta pienen reservaatin.

Nämä maisemat ovat tragedia. Maataloja, kesäpaikkoja, omakotitaloja on jäänyt nopeuden alle. Täällä on asunut ihmisiä, täällä on eletty. Nämä ovat olleet koteja. Jotka kaikki ovat muuttuneet asuinkelvottomiksi, lahonneet, tuhoutuneet hylättyinä. Raunioiden ja autiotalojen vyöhyke väylän varrella jatkuu ties mihin asti.

Visuaalisen ja akustisen maiseman välinen kontrasti on jyrkkä, suorastaan ristiriitainen. Silmin katsottuna maisema näyttää surumielisyydessäänkin idylliseltä, siinä on suorastaan fantastista rauhaa, mutta muutaman kymmenen metrin päästä ohi jyrisevät 50 000 autoa vuorokaudessa tuottavat sietämättömän pauhun. Tämä on kaikessa kauneudessaan luotaantyöntävää seutua.

Kuin saastaisen viemärin vihreää levää kasvavat seinät.

Pelon maantiede, arki ja arkkitehtuuri

Hille Koskelan Pelkokierre (Gaudeamus, 2009) on erinomaisen mielenkiintoinen teos pelkokulttuurin ja turvayhteiskunnan kehittymisestä läntisessä maailmassa.

Kaupunkimaantieteen dosentti Koskela käsittelee aihettaan monipuolisesti ja vastahankaisesti. Kirja sisältää pelon olemusta, maantiedettä, arkea, arkkitehtuuria, politiikkaa ja taloutta. Erityisen painon saa se, miten turvattomuus näkyy kadulla: vartijoina, kameroina, antigraffitikampanjoina, julkisen tilan kutistumisena, nuoruuden kriminalisointina ja kontrollin kiristymisenä.

Suomen tilanne vertautuu pelkokulttuurin edelläkävijöihin Yhdysvaltoihin ja Isoon Britanniaan. Niihin verrattuna meillä on vielä monessa suhteessa leppoisaa. Eräs koomisimmista esimerkeistä löytyy Britannian järjestyslaista, jolla yritettiin saada teknomusiikki aisoihin. Lakitekstissä kielletään ulkoilmatapahtumat, joissa soitettavaa musiikkia määrittää toistuva rytmi. Laki kieltää myös menemästä viittä mailia lähemmäs rave-tapahtumaa. (Koskela, s. 239-240)

Tämä vain tämmöisenä kirjavinkkinä ja suosituksena kaikille psykomaantieteilijöille ja muillekin.

No control!

Maan alla taas

Lauantaina kävimme Lohjalla Niemisillä ja Niemisten kanssa luolastamassa. Myös Torholan luola on hauska vierailukohde ja vieläpä kauniissa lehtomaisemassa.

Tuonne!

Luolan etuosa on täälläkin varsin avara.

Luonnonkohteiden tuhrimista en oikein osaa arvostaa, mutta tämä graffiti sopi paikan tyyliin juuri ja juuri.

Kotimaista kalkkikiveä.

Jyrkkä hormi alimpaan kerrokseen. Tästä eteenpäin menivät vain miehet ja lapset.

Ja takaisin maan pinnalle!

Luolan ehkä kiehtovin yksityiskohta jäi kuvaamatta. Torholassa, aivan kuten Luolavuoressa pari viikkoa sitten, oli runsaat määrät yöperhosia, joilla oli kullanväriset silmät. Ja hämähäkkejä. Ja sitten siinä lattialla oli paikka, johon oli kasaantunut kymmeniä perhosen siipiä. Ehkä jossain siinä yläpuolella oli hyvä saalistuspaikka.

Tuntuu erityisen merkitykselliseltä jakaa näitä paikkoja ja kokemuksia lapsen kanssa. Ne ovat yksi niistä yhteisistä jutuista, jotka me koemme luullakseni suhteellisen samalla tavoin: jännää ja seikkailullista. Konttaamisessa ja ryömimisessä on jotakin ilahduttavan tasa-arvoista, ja ahtaimmissa paikoissa etu on lapsen puolella.

Turun Luolavuoressa

Messut ovat messuja, ei niistä sen enempää. Mutta voi Turussa tehdä paljon muutakin.

Kävimme lauantaina perheen voimin Luolavuoressa. Sisäänkäynti oli avara ja itse luola paljon kompleksisempi kuin osasin odottaa. Tekemistä riitti noin puoleksi tunniksi: pitkiä käytäviä kontattaviksi, ryömimällä saavutettavia kammioita, suuntatajun sekoittavaa geometriaa ja luolastamiseen vihkiytymättömälle mattimeikäläiselle ihan riittämiin jännitystä. Aivan upea kohde! Kotimainen graniitti yllätti jälleen!

Suuaukko löytyi ihmeemmin etsimättä.

Konttauskäytävän päässä valtaisa katinkulta-aarre!

Paikoitellen oli vähän ahdasta.

Tätä vaakahalkeamaa en uskaltanut tutkia loppuun asti, kun tuli niin tiukka ja klaustrofobinen olo.

Aurinkoisia hymyjä maan päällä.

Katutaidetta

Muutamia nostoja kesän ja syksyn ajalta. (Klikkaamalla isommaksi!)

1. Oli jotenkin elähdyttävää juhannuksena huomata, että Ranskasta tuttu Space Invader oli käynyt myös Visbyssä. Ymmärtää, että tuo mosaiikkitaiteilija on kulkenut samoja katuja ja samoja kaupunkeja. Nähnyt samoja maisemia. Yllättävä yhteyden kokemus. Ehkä sitä tagien piirrustelua ja siihen luultavasti liittyvää kavereiden jälkien tunnistamista on myös helpompi ymmärtää sitä kautta.

Vasta seuraavaksi huomasin syynätä tuota ajokieltomerkkiä vähän tarkemmin.

2. Rautatien aitaan Tokoinrantaan (kahvila Pirittan lähelle) oli kesällä ilmestynyt pupuja ja sydämiä. Oivaltava uusi tekniikka: teräslankainen ruudukko oli muutettu pikseleiksi käärimällä osa aukoista muovilla umpeen. Myöhemmin luulen nähneeni raitiovaunulla ohi huristaessani samalla tekniikalla toteutetun suuren kukan tai tähden Hämeentiellä, Hakaniemen lähellä.

3. Kävin tänään saattamassa lapseni kouluun, ja paluumatkalla huomasin, että alikulkutunnelista oli tehty galleria: seinälle oli ripustettu neljä taulua: kolme pientä miniatyyrimaalausta ja yksi papyruskotka. Karuun teräsbetoniympäristöön siirrettynä halpa kitsch teki suorastaan juhlavan vaikutelman.

Manalaiset virtaukset

Maasta kohoavat ilmanvaihtotorvet ja vastaavat putket kiehtovat mieltäni. Ne muistuttavat siitä, ettei maa ole pelkkää maata, vaan ihmisten rakentama Koneisto ulottaa lonkeronsa myös jalkojemme alle. Siellä kulkee informaatio. Siellä kulkee paska. Siellä kulkee vesi ja sähkö ja lämpö, autoja ja junia. Jossain niistä vallitsee polttava kuumuus, jossain kauhea paine, mutta pinta on tyyni.

Siellä on myös tyhjyyttä. Joskus kadulla, kun bussi kulkee ohi, huomaa kamaran notkuvan ja tajuaa, miten ohuella kuorella kävelee.

Tunnelityömaa

Kävimme viime viikolla Leppävaarassa katsomassa, miten suuri tunnelityömaa etenee. Saimme nauhalle hyvää äänimaisemaa ja huonoa runoutta, mutta tunnustan suoraan, että sinänsä harmittoman tutkimusmatkamme luvattomuus oli matkamme merkittävin anti. (Emme siihen hätään löytäneet työmaatoimistoa, josta luvan olisi voinut pyytää.) Sääntöjen rikkominen on subjektiviteetin osoitus ja rakennusaine, mikä ajatus Raskolnikovinkin mielessä pyöri Rikoksen ja rangaistuksen alussa. Kiellot itsessään vaativat tulla arvioiduiksi ja koetelluiksi. Raskolnikovin virhe oli, ettei hän tuntenut itseään, vaan rikkoi sääntöä, jonka olisi voinut itsekin allekirjoittaa: hänen toteuttamansa murha oli reaktio moraalisääntöihin, ja siten moraalisäännöt itse asiassa ohjailivat häntä. Subjektiviteetin osoittamiseksi ja rakentamiseksi suunniteltu teko epäonnistui.

Sääntöjen rikkomisen ei tarvitse olla pahaa tai vahingollista. Se voi olla moraalisesti myös yhdentekevää, kuten oma työmaaseikkailumme. Tämän blogauksen mietteetkin ovat vain sivutuotteita siitä miellyttävästä jännityksestä, jota henkilönostureiden takana piilottelu ja tunnelirakennusmiesten välttely synnyttivät.

Sääntöjen rikkominen voi olla myös kiitettävää toimintaa, kuten vaikkapa Gandhin kansalaistottelemattomuuden tapauksessa.

Ennen suunnitellun rikkomuksen tekemistä sen vaikutusten ja omien motiiviensa tarkasteluun kannattaa joka tapauksessa uhrata ajatus jos toinenkin.

Sivupolut, derivointi, atopos

Sivupoluille hakeutumisen suurin vaara on, että siitä muodostuu rutinoitunut tapa. Silloin sivupolut lakkaavat olemasta sivupolkuja ja ajelehtiminen (ransk. dérive) muuttuu urautuneeksi toiminnaksi. Tärkeämpää on tavoittaa tutkimusmatkoilla mielentila, joka paljastaa arjen pääväylien outouden, vierauden ja kyseenalaisuuden. Pidänkin derivoinnin tärkeimpänä päämääränä – sikäli kuin derivoinnilla voi sellainen olla – sokrateen tapaan atooppisen (kreik. ἄτοπος; sijoittumaton, outo) ihmisen havahtumista. Näin derivointi voidaan oikeinymmärtää sosiaalisen integroinnin käänteistoimituksena.

Kuvissa olarilaista autiorakennuskantaa.

P.S. Surffatkaa myös Maanmittauslaitos!

Luolastamisen ilo

Vaikka maanalaiset tilat ovat kiehtoneet minua aina, on erityisesti luonnonluolien tonkiminen jäänyt elämässäni marginaaliseksi toiminnaksi. Syyt ovat olleet sosiaalisia, maantieteellisiä ja kronologisia.

Sveitsin-jaksollani pääsin tutustumaan Parmelan-vuoren sisuskaluihin. Mäntymetsän alta löytyi oikea jäätikkö, mikä teki minuun melkoisen vaikutuksen. Paljon eksoottisempaa jääkiipeilypaikkaa ei ihan heti tule mieleen.


Le Parmelan. 45 metriä pinnan alla. Tästä jatketaan vielä parikymmentä metriä alemmas.

Jäätä ja otsalamppuja.

Ulos luolasta pääsi nelosen jäätä yläköysittelemällä (olettaen, että oli tajunnut jättää matkan varrelle köyden). Ensimmäisellä Parmelanin-visiitilläni olin liikenteessä Rouhiaisen Jukan kanssa kahdestaan. Jälkikäteen ajateltuna se oli vähän höpsö ratkaisu: jos jotain olisi mennyt mönkään, olisi kulunut kohtalainen tovi, ennen kuin toinen olisi päässyt edes kännykkäkenttään käsiksi.

Suomeen palattuani olenkin sitten käynyt pelkästään ihmisvalmisteisissa bunkkereissa ja tunneleissa. Viimeisen viikon kuluessa tapahtumahorisonttiin on kuitenkin kasaantunut jotain luomumpaa.

Kun Gotlannissa juhannuksena vierailimme Lummelundan luolastossa, en voinut kuin kadehtia niitä nuorukaisia, jotka 50-luvulla olivat kynttilänvalossa ryömineet ja meloneet kartoittamassa seutua. Se vasta on ollut seikkailua! Olisi ollut vähintäänkin oikeus ja kohtuus, että olisin ollut yksi heistä.

Itse emme päässeet sisään samaa kautta, sillä kaikki hauska on aina kiellettyä. Sen sijaan turistit ohjattiin maan sisään keinotekoista tunnelia pitkin.


Löysimme saarelta omatoimisesti muutamia pieniä ja hauskoja luolia. Liian pieniä.

Melkein heti kotiin palattuani sain tietää, että maahan on perustettu Suomen luolaseura. Toissailtana sitten Oden kanssa satuimme katsomaan pöhkön gore-leffan Descent, part 2 (ekaa osaa voin tietyin varauksin suositella, tätä en) ja päätimme, että kun kerran olemme muutenkin menossa Olhavanvuorelle kiipeilemään, voisimme tällä kertaa ottaa myös otsalamput mukaan.

Tuumasta toimeen.

Ööö… Tuonneko pitäisi laskeutua?

Loistoidea!

Näkymä suoraan alaspäin. Kuiluhan on pohjaton.

Viitisentoista metriä pinnan alla. Luola on paljon isompi kuin osasin odottaa. Ilman salamavaloa ja otsalamppua on jopa melko pimeää. Maan pinnalle joutuu chimney-pönkeilemään, ja jos valitsee reittinsä niin kuin me, saa vähän ähkiäkin.

Oden vuoro. Siellä se otsalamppu pilkottaa.

Kylläpä oli innostava ja jännittävä kokemus!

Olhavanvuoren luolaan pääsee myös myös alakautta, veneestä kalliojyrkänteen kautta sisään. Luulen kuitenkin, että ylhäältä alas oli se parempi ja jännittävämpi suunta: se synnytti menomatkalla vähäistä epävarmuutta siitä, mihin on joutumassa ja miten hankalaa sieltä on päästä taas pois. Epävarmuus tekee seikkailun!

Geologinen juhannus

Vähän aikaa sitten katsoin tyttäreni kanssa Planet Earth -luontodokkarin. Havupuuvyöhykkeestä todettiin jotain sen suuntaista kuin että siellä ei ole ihmeemmin syötävää eikä sen takia eläimiäkään. Seuraavaksi siirryttiin etelämmäksi, ja juttu kulki suunnilleen näin: ”Meille (kaikille maailman ihmisille, joille tämä kansainvälinen elokuvaproduktio on suunnattu) tutummassa lehtimetsävyyöhykkeessä sen sijaan piisaa sapuskaa ja elukkaa, ja viini kasvaa ja muutenkin on lämmintä ja kivaa.”

Se oli taas yksi niitä hetkiä, jolloin jo pitkään mieltäni kalvanut ajatus nousi taas pintaan: olen syntynyt väärään paikkaan.

Tunne ei koske pelkästään ilmastoa vaan myös sen seurannaisilmiöitä, kuten että heti Suomenlahden eteläpuolella on eletty Eurooppalaisessa kulttuuriympäristössä, jossa on palelemisen ja pettuleivän asemesta päästy tekemään myös historiaa. Historian näkee arkkitehtuurissa ja vähän kaikessa. Täällä meillä sen sijaan on siirrytty suoraan savupirtistä Nokia-aikaan, ja pesäeroa pettuleipään on tehty purkamalla jokseenkin jokikinen 1800-luvulla rakennettu talo. Historiattomuus ja perustattomuus näkyy myös ihmisissä: täkäläiset eivät osaa arvostaa omaa taustaansa vaan hakevat identiteettiään milloin mistäkin.

Viro näyttää nykyään jo kauniilta, mutta en halua edes kuvitella, miltä Suomessa näyttäisi, jos Neuvostoliitto olisi aikanaan vallannut maamme.

Niin, kovin kauas ei tosiaan tarvitse mennä vertailemaan. Jotain vikaa tuossa meressä on (muutakin kuin että se on ihan helkkarin saastainen), minkä vuoksi parempi väki ei ole koskaan viitsinyt tulla tälle puolelle. Ruotsalaisilla on kaikki paremmin. Niillä on demokratiaa, niillä on historiaa, niillä oli Descartes, niillä on kuninkaallisia ja kuningas pitää kipparinlakkia, ja suurin osa ruotsalaisista asuu – yllätys, yllätys! – Helsinkiä etelämpänä. Luen paraikaa yhtä Mark Levengoodin kirjaa, ja vaikka Levengood onkin saanut Suomesta itseensä ison kasan negatiivisuutta, niin jollain ihmeen tempulla se kääntää senkin jotenkin sympaattiseksi myönteisyydeksi – siellä Ruotsissa.

Ilmaston ja kulttuurin lisäksi Ruotsilla on geologiaa. Ruotsalaisilla on vuoria. Ja niillä on Gotlanti. Saari on entinen päiväntasaajan tienoolla kehittynyt koralliriutta, eli sen kamara koostuu lähinnä kuolleista ötököistä. Kuvassa ruotsalaista peruskalliota (klikkaa isommaksi):

Kuolleet ötökät taas ovat eroosiolle alttiita ja muodostavat paaaaljon hauskempia juttuja kuin jääkauden hinkkaama graniitti. Esimerkiksi luolia, jyrkänteitä ja raukkeja.

Viikonloppumme kului nenä kivikunnassa (vaikka – ah! – karhunlaukan tuoksultakaan emme joka pusikossa voineet välttyä), mutta siinä sivussa saimme huomata että oli myös juhannus. Kuvassa juhannussalko:

Gootit eivät kuulemma identifioidu kauhean vahvasti ruotsalaisiksi. Eivätkä ahvenanmaalaiset suomalaisiksi. Minulla olisi rakentava ehdotus: vaihdetaan saaria!