Kategoria: Kirjat

Kirjallisia rientoja

Aika haipakkaa. Syksyn kirja on nyt taittovaiheessa. Niinpä ennätinkin toissailtana WSOY:n lasten- ja nuortenkirjallisuusosaston kesäkekkereille Villa Kiveen. Jossa oli ihan kivaa. Kustantamo on siirtymässä perinteisestä kaksikausijärjestelmästä kolmeen julkaisukauteen vuodessa. Pieni askel kohti kvartaaliajattelua. Oikeasti ihan hyvä juttu, luulen. Käytäntö näyttää.

Mutta mitä nuo kolmannesvuodet nyt sitten ovat? Tribaaleja?

Juhlissa kuljeskeli joku huijari. Se käänsi ihmisten silmät ja pisti pakan ihan sekaisin ja silti tiesi, mikä kortti. Kerroin järjestäjille ja pyysin heitä poistamaan tyypin paikalta, mutta se sai jatkaa toimintaansa kaikessa rauhassa. Taikuri, muka.

Huijari!

Onginnassa oli kivat palkinnot. En ole vielä korkannut.

Eilen oli sitten Kirjailijaliiton seminaari sekä kokous sekä päivällinen. Edellisen päivän kemuista oli vielä nähtävissä jälkiä, esimerkiksi Karjalaisen Jussin nimilappu verannan tolpassa. Paneelikeskustelussa Tuula-Liina Varis, Saara Kesävuori, Jukka Petäjä ja Putte Wilhelmsson keskustelivat kulttuurijournalismin ja aivan erityisesti kirjakritiikkien tilasta.

Pari kiinnostavaa pointtia pitää mainita. Esimerkiksi Variksen huomio siitä, että kritiikki oli aikoinaan osa kirjallisuusinstituutiota, josta se luisui journalismin osaksi, joka taas on muuttunut uutisoinniksi. Ajatusta tuki myöhemmin, taisi olla Eeva Kilpi, joka kertoi, miten ennen vanhaan yliopiston professorit kirjoittivat arvioita, jotka olivat samalla kunnollista kirjallisuusesseistiikkaa.

Missä sellaista enää näkee?

Ei missään. Koetapa mahduttaa kunnollista esseistiikkaa 1500 tai 2000 merkin mittaan, mikä saattaa useinkin olla lehden asettama kvantitatiivinen rajoitus.

Miksi nykykritiikki sitten on muodoltaan noin lyhyt?

Jos tilanne on se, minkä Petäjä väittää olevan, että esimerkiksi Hesarin kritiikit kattavat 75% kotimaisesta aikuisten kaunokirjallisuudesta (lasten- ja nuortenkirjallisuuden kattavuus on yllättäen paljon heikompi) voisi selitys löytyä osin siitäkin. Kirjallisuuden kenttä on laajentunut ja fragmentoitunut. Kirjoja julkaistaan jotain… kymmenen?… kertaa enemmän kuin 80-luvulla. Ei niistä kaikista esseitä voi kirjoittaa. Paitsi tietenkin, jos kulttuurisivut kasvatettaisiin ihan toiseen mittaan kuin mitä ne nyt ovat. Tai jotain.

Tänään on vuorossa välipäivä. Huomenna esiinnyn Vastarannan kiiskessä (ks. Keikkakalenteri).

Kirja-arvio: HS 31.05.09

Teos alkaa kielipoliittisella pohdinnalla: ei ole realistista taistella kieleen tunkeutuvia vieraskielisiä ilmaisuja vastaan, mutta silti kieltä tulisi yrittää vaalia. Kieli nähdään paikallista kulttuuria ylläpitävänä voimana, jota on syytä vaalia, jos oma kulttuuri halutaan säilyttää. Mutta ihmiset ovat eriarvoisessa asemassa: vain harvat lukevat kirjallisuutta äidinkielellään, ja niinpä, jo ensimmäisellä sivulla siirrytään pohtimaan painetun sanan selviytymismahdollisuuksia.

Suurin osa HS 31.05.09:n tapahtumista sijoittuu Suomeen, jonka kulttuuri, teoksen avaussanoihin peilaten, nähdään ilmeisesti katoamisuhkan alaisena.

Päähenkilöinä ovat nuoret. Onko HS 31.05.09 siis nuorisokirjallisuutta? Jos on, niin ainakaan se ei aliarvioi nuorisoa: kerronta on kokeellisella tavalla fragmentaarista, kokonaisuus hankalasti hahmotettava. Juoni vahvasti tulkinnanvarainen. Nämä eivät ole perinteisen nuortenkirjallisuuden tuntomerkkejä, jos kohta eivät aikuistenkaan. Ehkä kohderyhmän pohtiminen on tässä tarpeetonta, kuten se mielestäni hyvän kirjallisuuden kohdalla usein on.

Vietetään kirjan nimen mukaista päivämäärää: nuoriso karkaa kesälaitumelle. Kaikkialla juhlitaan: lakkiaisia, loman alkua. Elämäänsä aloittelevan nuoren kannalta ylioppilastutkinto on tärkeä asia, ja niin myös koululaitoksen: rehtoria epäillään vilpistä, mikä kenties kytkeytyy toiseen juonenkäänteeseen, siihen, että kouluihin on palkattu epäpäteviä opettajia.

Jossakin kaavaillaan oppivelvollisuuden pidentämistä, mikä tuo mieleen Joseph Hellerin teoksen Catch-22 ja herättää kysymyksen: ovatko nämä nuoret sittenkään koskaan pääsemässä vapaiksi?

Hiekkarannat täyttyvät mutta eriarvoisuuden teema näkyy. Osa nuorista ei nimittäin juhli kesäloman alkua. Joitakuita hoidetaan laitoksissa, joissa heidän seksuaalisuuttaankin pyritään kontrolloimaan. On helluntai mutta rakastuminen kielletty. Ja vain jotkut löytävät kesätyöpaikan. Tarjolla on enimmäkseen vaativia johtotehtäviä korkeasti koulutetulle eliitille.

Kesähuuman yllä roikkuu myös tuhon enteitä: helleaalto rinnastetaan ilmastosovun ponnettomaan etsintään. Salaiset agentit vartioivat aurinkovoimaloita, kenties öljy-yhtiöiden sabotaasilta. Itämainen diktaattori on valmis käyttämään ydinasetta. Kaiken kaikkiaan HS 31.05.09 ammentaa paljon kyberpunk-kirjallisuudesta.

Tarinan nuoria ei kiinnosta politiikka sen enempää kuin heidän vanhempiaankaan. Vain harva äänestää lähestyvissä vaaleissa, joissa etsitään johtajia Euroopalle. Johtajien tekemää työtä ei ymmärretä. Käyttävätkö he edes valtaa? HS 31.05.09 vihjaa suuntaan, että ainakin taloudellinen valta olisi liukunut Kiinaan. Kiina on tosiasiallisesti jo vallannut maailman talouden, ja kohta myös kulttuurin: ala-asteella opiskellaan kiinaa jo ensimmäisestä luokasta lähtien. Lapsia kasvatetaan tulevaisuuteen, tai siis nykyisyyteen, jossa hikipajamainen työskentely on jo tullut länteen: työajalla ei saa käydä vessassa, syömisestä puhumattakaan. Toisinajattelijat viruvat kiinalaisissa vankiloissa.

Tätä kaikkea  kansalaiset eivät kuitenkaan ajattele, kun heille tarjoillaan sirkushuveja: tatuoidut nyrkkeilijät takovat toisiaan suonet pullistellen ja pikaluistelijat riimittelevät rap-musiikkia. Jossakin alitajunnassa tuntuu kuitenkin olevan kaipuu, kaipuu johonkin parempaan, jota matkatoimistot tarjoavat: lentoja kaikkialle, mihin tahansa, pois. Ne, joilla ei ole varaa, pakenevat nostalgiaan, vanhoihin lauluihin, jotka tarjoavat kuvitelman onnesta.

C-osassa kuoleman ja syntymän luettelot muistuttavat meitä siitä, että tämä kaikki on vain tilapäistä. Kuolinilmoitusten asettaminen kerronnallisesti vauvakuvien edelle on luettavissa niin, että vanhan tuhoutuminen on tarpeen, jotta jotain uutta voisi tulla tilalle.

Kirjan ihmiskuvaus jää latteaksi ja kerronta on monin paikoin puisevaa. Enemmän kuin mielenkiintoisen rakenteensa vuoksi HS 31.05.09 on kuitenkin ilmeistä klassikkoainesta. Irrallisenkin näköiset rönsyt ja kerrontapirstaleet liittyvät lopulta eheäksi kokonaisuudeksi. Luetusta jää hämmentynyt, ehkä vähän murheellinenkin tunnelma, ja teoksen tarjoama ajankuva jää mietityttämään pitkäksi aikaa.

Substanssia vailla

Välillä on tuntunut siltä, että kaikki aina viittaavat Mestari Eckhartiin. Olinkin aika innoissani, kun kuulin, että tuolta saksalaisen idealismin isältä ja eksistentialismin harmaalta eminenssiltä oli suomennettu kokonainen kirjoituskokoelma, Sielun syvyys.

Luinkin sen.

Vähänkö hyvä!

Jos maailma on luotu ex nihilo, on kaikki luotu tietenkin ei-mitään. Ihmisen onnettomuus johtuu siitä, että hän harhaisesti takertuu siihen, minkä hän luulee olevan jotakin, mutta joka ei ole. Kuten nyt vaikka itseensä. Harhaluulosta pääseminen merkitsee ei-miksikään tulemista. Zen-mestari Eckhartin lukeminen avaa silmät sille, mistä vaikkapa eksistentialismin samankaltaisuus buddhismin kanssa on peräisin.

Täytyy vähän siteerata.

.

Minuudesta luopumisesta:

”Katso tarkasti sisimpääsi, ja kun löydät itsesi, päästä siitä irti. Tämä on paras tie.” (s.34)

.

Mielen kategoriat vankilana:

”… he ovat sidottuja: he ovat esteellisiä itsensä takia, ajassa ja tilassa…” (s.112)

.

Aineen ja hengen suhteesta:

”He kutsuvat sitä sieluksi, koska se antaa ruumiille olemisen.” (s. 129)

.

Kategorisen imperatiivin esi-isä, vastalause instrumentalismille:

”Oikeamielinen ei tavoittele teoillaan mitään, sillä teoillaan jotakin tavoittelevat tai jonkin syyn vuoksi toimivat ovat renkejä ja palkollisia.” (s.258)

Miksi naisten kirjoittamat kirjat eivät kiinnosta

Viime elokuussa kiinnitin huomiota siihen, että luin miesten kirjoittamaa kirjallisuutta yli kolme kertaa niin paljon kuin naisten kirjoittamaa. Vääristymän korjaamiseksi asetin lukemisilleni sukupuolikiintiöt: lukisin jatkossa korkeintaan kaksi kertaa niin paljon miesten kirjoittamaa kuin naisten kirjoittamaa kirjallisuutta.

Kiintiösäännössä pysyminen on osoittautunut vaikeaksi. Asiaan on pitänyt kiinnittää huomiota, sillä naisten kirjoittama kirjallisuus ei jostain syystä näytä herättävän spontaania kiinnostustani. Lukulistalle on pitänyt ottaa kiintiönaisia.

Luulen, että se oli Kirsti Ellilä, joka kertoi mittailleensa Hesarin kulttuurisivuilla kirjallisuusarvostelujen palstamillimetrejä ja huomanneensa, että asiassa vallitsee epätasa-arvo. En nyt löydä tuota kirjoitusta, mutta päätin tehdä pistokokeen.

Paperikorimme on nimittäin täynnä, siinä on suunnilleen kuukauden viikonloppuhesarit. On mahdollista, että otokseni rajoittuminen juuri viikonloppujen lehtiin aiheuttaa jonkin kummallisen vääristymän, mutta vähän epäilen.

Mittasin palstamillimetrit kirjallisuusartikkeleista, C-osan kulttuurisivuilta ainoastaan, siitä otoksesta, mikä paperikorissa sattui olemaan. Juttujen kuvitukset ovat mittauksessa mukana. Tietokirjallisuutta ei ole eroteltu kaunokirjallisuudesta, joten mukana on joku tutkimuskin. Yhden joukkoarvostelun skippasin, kun siinä ei ollut helppo tehdä rajanvetoa siihen, milloin kirjoitettiin kenestäkin. Samoin ja samasta syystä sivuutin erään palkintoehdokkuusasettelun. Palstojen korkeudet mittasin 10 mm tarkkuudella.

Mittatulos näyttää tältä (pyöristetty kahden merkitsevän numeron tarkkuuteen):

Naiskirjailijat: 2530 mm

Mieskirjailijat: 22050 mm

Näyttää siis siltä, että Hesarin kirjallisuuskirjoittelusta yksi kymmenesosa käsittelee naisten kirjoittamisia. Kaksi rajanveto-ongelmien vuoksi hylkäämääni kirjoitusta olisivat voineet kohottaa naisten osuutta melkoisesti (n. 1000 mm lisää naisille, 2000 miehille), jolloin naisten osuus olisi kohonnut peräti kahdeksasosaan kaikesta kirjallisuuskirjoittelusta.

Sain kuitenkin suuntaa antavan vastauksen alkuperäiseen, tämän kirjoituksen otsikossa esittämääni kysymykseen: en yksinkertaisesti osaa olla kiinnostunut asioista, joista en ole edes kuullut.

En tietenkään ole pelkästään Hesarin tiedonvälityksen varassa. Lienee kuitenkin ihan uskottava hypoteesi, että vääristymä vallitsee myös muissa medioissa.

Huh

Sain kirjastoapurahapäätöksen. Olo on huomattavasti kevyempi nyt, kun tiedän pärjääväni kesän yli.

* * *

Jostain kuuluu kauhistuttavaa rääkymistä. Kuin jotakuta lasta ihan oikeasti kidutettaisiin. En ole koskaan ennen kuullut moista, mitä naapurissamme oikein tapahtuu? Vai mistä ääni oikein tulee? Kurkistan ikkunasta ja näen kaksi pikkupoikaa: toinen soittaa ilmakitaraa ja laulaa, death metallia vissiin.

* * *

Myös kirjapaketti (3,5 kg) tuli painosta. Täytyypä käydä noutamassa.

Mistä tulikin mieleeni, että jonkun mielestä lastenkirja on kallis, kun siinä on viitisenkymmentä sivua ja hintaa parikymppiä. Vertailukohteena joku käyttää aikuisten romaania.

On totta, että sisustuselementiksi lastenkirja on hintava, samoin kilohinnoin mitattuna. Ajassa mitattuna lastenkirja on kuitenkin usein hintansa väärti: se luetaan helposti monta kertaa, kun taas romaani tyypillisesti jokseenkin kerran.

Mahdollinen saari

Houellebecqin Mahdollinen saari lakkasi pian alkunsa jälkeen vaikuttamasta ”hyvinkin hauskalta”. Itse asiassa se oli yksi masentavimpia kirjoja pitkiin aikoihin. Sen tematiikka alkaa olla omaani: tulevaisuus on jo pitkään näyttänyt viheliäiseltä toivottomalta kamppailulta tuhoa ja rappiota vastaan, jotka käyvät päälle kaikilta rintamilta.

Miksi ylipäätään jatkaa? Mitä ovat ne arvot, jotka tuottavat valoisia vanhuksia? Miten saada niistä osansa?

Osin teos on nähtävissä jonkinlaisena Schopenhauerin ajattelun romaanisovituksena, paitsi että Schopenhauerin tulevaisuusvisio, maailma jossa tahdosta on lopulta kollektiivisesti onnistuttu luopumaan, ei sekään oikein näytä toteutuvan.

Vähän nolottaa

Vähän nolottaa lukea Houellebecqia juuri nyt, kun se on niin trendikästä. Vuonna 2000 luin Alkeishiukkaset, ja silloiseen, vielä turmeltumattomaan makuuni teos oli hivenen liian epämiellyttävä. Mahdollinen saari sen sijaan vaikuttaa nyt terävässä osuvuudessaan hyvinkin hauskalta.

Kaverini kuuli kaveriltaan hyvän määritelmän termille l’enfant terrible: ”middle-aged, self-centered, shouty man with a substance abuse problem”.

Eilen lopettelin Viivi Hyvösen Apinan ja uudenkuun. Tarina koostuu mm. sellaisista aineksista kuin kovaksi keitetty trenssitakkidekkari, toimintasarjakuvan kuviot ja (post)kyberpunk. Keitos on rikas, sävykäs ja omaperäinen, poikkeus siihen sääntöön, jonka mukaan en pidä dekkareista. Teoksen runsaus ja rönsyys tuntuivat joinakin päivinä huomattavan ilahduttavalta piirteeltä, joinakin päivinä pöhöltä ja liikakasvulta. Jälkimmäinen tulkinta jäi lopulta henkilökohtaisessa luennassani vallitsevaksi, tematiikka kerrontaan nähden lapsipuolen asemaan. Vuonna 2000, kun en vielä ollut näin paatunut, olisin varmasti ollut aivan myyty. Silloin Hyvösen moninaiset, kieltämättä mainiot oivallukset olisivat riittäneet hyvin. Nyt jäin kaipaamaan ajatusten kehittelyä ja syventämistä.

Tarkoitan sanoa, että Apina ja uusikuu on tarinavetoiseksi kirjaksi aivan erinomainen. En vain itse ole enää tarinavetoinen lukija.

Philip K. Dick sanoi joskus jotain sen suuntaista, kuin että scifissä on kysymys siitä, että voi hyvä tavaton, ajatella, jos olisi näin…!

Minä sanon nyt jotain sen suuntaista, kuin että hyvässä kirjallisuudessa on kysymys siitä, että voi hyvä tavaton, ajatella, jos näin todella on…!

Lopultakin se löytyi!

Kului seitsemän vuotta, ennen kuin löysin lastenkirjan, jota kuunnellessa lapseni nukahtaa. Iltasatu on ollut meillä pakollinen rituaali aina, mutta ikinä siihen ei ole nukahdettu. Tolkienin Lohikäärmevuori onnistui kuitenkin siinä, mitä olin jo alkanut pitää mahdottomana: kirja on tarpeeksi kiinnostava kelvatakseen iltasaduksi mutta samalla niin jaarittelevan tylsästi kirjoitettu, että jo neljä-viisi sivua riittää iskemään tyttäreni tajuttomaksi. Hieno juttu!

Kuva: Tove Jansson