Houellebecqin Mahdollinen saari lakkasi pian alkunsa jälkeen vaikuttamasta ”hyvinkin hauskalta”. Itse asiassa se oli yksi masentavimpia kirjoja pitkiin aikoihin. Sen tematiikka alkaa olla omaani: tulevaisuus on jo pitkään näyttänyt viheliäiseltä toivottomalta kamppailulta tuhoa ja rappiota vastaan, jotka käyvät päälle kaikilta rintamilta.
Miksi ylipäätään jatkaa? Mitä ovat ne arvot, jotka tuottavat valoisia vanhuksia? Miten saada niistä osansa?
Osin teos on nähtävissä jonkinlaisena Schopenhauerin ajattelun romaanisovituksena, paitsi että Schopenhauerin tulevaisuusvisio, maailma jossa tahdosta on lopulta kollektiivisesti onnistuttu luopumaan, ei sekään oikein näytä toteutuvan.
Jukka Laajarinne 