Tämä liittyy vähän tuohon edelliseen, Houellebecqin kautta Schopenhaueriin ja siitä mutkan kautta vaikkapa zen-buddhismiin.
En nimittäin ole lainkaan vakuuttunut siitä, että liiallinen ajatteleminen olisi hyväksi ihmiselle. Ja nyky-yhteiskunnassamme, jossa joka toinen tekee päätoimisesti itseohjautuvaa ajatustyötä, ja jossa jo koululaitos rakentuu kriittisyyden indoktrinaatiolle, ajatellaan kenties aivan liikaa. Sen sijaan että eläisimme, me käsitteellistämme elämää.
Liekö mikään ihme, että kaiken maailman ”äärimmäisyys”lajit ovat nykyään niin suosittuja? Tilanteet, joissa haastajana on todellinen kuoleman mahdollisuus, pakottavat keskittyneeseen toimintaan, jossa mielen painopiste siirtyy käsitteellisestä ja alati reflektoivasta ajattelusta siihen, mitä on tekemässä. Luulen, että jostakin samantapaisesta on ollut kysymys japanilaisessa samurai-touhussa.
Se on pakoa, mutta onko se pakoa todellisuudesta vai todellisuuteen? Ainakin kiilaa paikoilleen näpertävä kiipeilijä tekee jotakin syvästi mielekästä ja merkityksellistä, aivan toisessa mielessä kuin esimerkiksi blogiinsa kirjoittava kirjailija.
Joltain menneiden aikojen zen-mestarilta kysyttiin, mikä hänen elämässään oli erilaista, kun sitä vertasi hänen aiempaan elämäänsä tai tavallisten ihmisten elämään. Vastaus oli jotain tämän tapaista: ”Kun hakkaan halkoja, hakkaan halkoja. Kun kävelen, kävelen. Ja kun syön, syön.” Tämä eroaa kieltämättä melkoisesti siitä tavasta, jolla olen arjessa. Pidän tuota mielentilaa kuitenkin äärimmäisen tavoiteltavana. Tahtoisin kyetä arkisissa toimissa samaan intensiteettiin kuin kiipeillessä. En kuitenkaan kykene, sillä arkiset toimet vain harvoin uhkaavat tappaa minut.
(Tähän kohtaan lukija saa rakentaa aasinsillan ihan itse.)
Asetan nyt itselleni pitkän aikajänteen tavoitteen. Voi olla, että se on mahdoton toteutettavaksi, ja varmaa on, että vielä en ole valmis edes yrittämään. Mutta joskus. Aion kirjoittaa kirjan, joka ei herätä lainkaan ajatuksia.
Jukka Laajarinne 
Vau! Tuollainen tavoite panee tosiaan miettimään. Onhan niitä monenlaisia kirjoja tehty, tyhjiäkin (siis kirjaimellisesti). Vähintäänkin sellaisia ajatuksia ne herättävät, että mitä varten tämä on sitten tehty?
”Tuollainen tavoite panee tosiaan miettimään.”
Jep. Siinä onkin se isoin sudenkuoppa. Pitää luultavasti tutustua viihteen keinoihin oikein kunnolla, luoda sellaista kirjallista muzakia, joka ei häiritse, mutta jossa kuitenkin ehkä pitäisi olla kiva ja vetävä juoni, niin hyvä, ettei kukaan pysähdy miettimään tuota kaikkein pahinta kysymystä: ”Miksi tämä on kirjoitettu?”
”Aion kirjoittaa kirjan, joka ei herätä lainkaan ajatuksia.”
Et sitten vähään tyydy?
Siinä onkin se isoin sudenkuoppa. Pitää luultavasti tutustua viihteen keinoihin oikein kunnolla, luoda sellaista kirjallista muzakia, joka ei häiritse, mutta jossa kuitenkin ehkä pitäisi olla kiva ja vetävä juoni,
Alkaa kovasti kuulostaa Dan Brownelta.
”niin hyvä, ettei kukaan pysähdy miettimään tuota kaikkein pahinta kysymystä: “Miksi tämä on kirjoitettu?””
Ai ei kuulostakaan, Brownen kirjoista tietää että ne on kirjoitettu rahast… tai no, enpäs haukukaan häntä, ehkä Danilla on ollut jokin suuri kirjallinen pyrkimyskin, mistä minä tiedän.
Tuli mieleen yksi hyvä vastaus tuohon ”miksi tämä on kirjoitettu” kysymykseen:
– No multa jäi edellisestä kirjasta ylimääräisiä sanoja, välimerkkejä ja sijamuotoja pöytälaatikkoon ja eihän niitä viittinyt poiskaan heittää, joten tälläsen niistä sitten koostin…
Dan Brown kävi kieltämättä mielessäni, mutta tosiasiassahan se vaikuttaa herättäneen ihmisissä hyvinkin paljon ajatuksia.
Yksi metodinen ratkaisu olisi tietenkin kaikessa hiljaisuudessa kirjoittaa viisain ja syvällisin teos, mitä on ikinä tehty, ja sitten polttaa se julkaisematta.