Avainsana: Zen

Substanssia vailla

Välillä on tuntunut siltä, että kaikki aina viittaavat Mestari Eckhartiin. Olinkin aika innoissani, kun kuulin, että tuolta saksalaisen idealismin isältä ja eksistentialismin harmaalta eminenssiltä oli suomennettu kokonainen kirjoituskokoelma, Sielun syvyys.

Luinkin sen.

Vähänkö hyvä!

Jos maailma on luotu ex nihilo, on kaikki luotu tietenkin ei-mitään. Ihmisen onnettomuus johtuu siitä, että hän harhaisesti takertuu siihen, minkä hän luulee olevan jotakin, mutta joka ei ole. Kuten nyt vaikka itseensä. Harhaluulosta pääseminen merkitsee ei-miksikään tulemista. Zen-mestari Eckhartin lukeminen avaa silmät sille, mistä vaikkapa eksistentialismin samankaltaisuus buddhismin kanssa on peräisin.

Täytyy vähän siteerata.

.

Minuudesta luopumisesta:

”Katso tarkasti sisimpääsi, ja kun löydät itsesi, päästä siitä irti. Tämä on paras tie.” (s.34)

.

Mielen kategoriat vankilana:

”… he ovat sidottuja: he ovat esteellisiä itsensä takia, ajassa ja tilassa…” (s.112)

.

Aineen ja hengen suhteesta:

”He kutsuvat sitä sieluksi, koska se antaa ruumiille olemisen.” (s. 129)

.

Kategorisen imperatiivin esi-isä, vastalause instrumentalismille:

”Oikeamielinen ei tavoittele teoillaan mitään, sillä teoillaan jotakin tavoittelevat tai jonkin syyn vuoksi toimivat ovat renkejä ja palkollisia.” (s.258)

Eräs kirjallinen tavoitteeni

Tämä liittyy vähän tuohon edelliseen, Houellebecqin kautta Schopenhaueriin ja siitä mutkan kautta vaikkapa zen-buddhismiin.

En nimittäin ole lainkaan vakuuttunut siitä, että liiallinen ajatteleminen olisi hyväksi ihmiselle. Ja nyky-yhteiskunnassamme, jossa joka toinen tekee päätoimisesti  itseohjautuvaa ajatustyötä, ja jossa jo koululaitos rakentuu kriittisyyden indoktrinaatiolle, ajatellaan kenties aivan liikaa. Sen sijaan että eläisimme, me käsitteellistämme elämää.

Liekö mikään ihme, että kaiken maailman ”äärimmäisyys”lajit ovat nykyään niin suosittuja? Tilanteet, joissa haastajana on todellinen kuoleman mahdollisuus, pakottavat keskittyneeseen toimintaan, jossa mielen painopiste siirtyy käsitteellisestä ja alati reflektoivasta ajattelusta siihen, mitä on tekemässä. Luulen, että jostakin samantapaisesta on ollut kysymys japanilaisessa samurai-touhussa.

Se on pakoa, mutta onko se pakoa todellisuudesta vai todellisuuteen? Ainakin kiilaa paikoilleen näpertävä kiipeilijä tekee jotakin syvästi mielekästä ja merkityksellistä, aivan toisessa mielessä kuin esimerkiksi blogiinsa kirjoittava kirjailija.

Joltain menneiden aikojen zen-mestarilta kysyttiin, mikä hänen elämässään oli erilaista, kun sitä vertasi hänen aiempaan elämäänsä tai tavallisten ihmisten elämään. Vastaus oli jotain tämän tapaista: ”Kun hakkaan halkoja, hakkaan halkoja. Kun kävelen, kävelen. Ja kun syön, syön.” Tämä eroaa kieltämättä melkoisesti siitä tavasta, jolla olen arjessa. Pidän tuota mielentilaa kuitenkin äärimmäisen tavoiteltavana. Tahtoisin kyetä arkisissa toimissa samaan intensiteettiin kuin kiipeillessä. En kuitenkaan kykene, sillä arkiset toimet vain harvoin uhkaavat tappaa minut.

(Tähän kohtaan lukija saa rakentaa aasinsillan ihan itse.)

Asetan nyt itselleni pitkän aikajänteen tavoitteen. Voi olla, että se on mahdoton toteutettavaksi, ja varmaa on, että vielä en ole valmis edes yrittämään. Mutta joskus. Aion kirjoittaa kirjan, joka ei herätä lainkaan ajatuksia.