Kategoria: Luettua

Kirjoittajan lukemaa

Seuraavan romaanini syntyy osin vanhalla surrealistisella menetelmällä: törmäytetään yhteen asioita, joiden ei tavallisesti ajatella liittyvän toisiinsa. Tällä kertaa törmäytyksen yhtenä osapuolena on kansainvälinen radikaali islam. Kirjan perusajatus, joitakin fragmentteja ja juonenkäänteitä on jo olemassa (olen kypsytellyt ystäväni Jarkon keksimää ideaa jo pitkälti toista vuotta).

On kirjailijoita, jotka eivät kirjoittaessaan lue mitään siitä aiheesta, josta kirjoittavat. On jopa niitä kirjailijoita, jotka eivät lainkaan lue työskennellessään, koska pelkäävät ulkopuolisten ajatusten saastuttavaa vaikutusta. Itse kuulun aivan päinvastaisella tavalla käyttäytyvään joukkoon. Tahdon tietää aiheestani mahdollisimman paljon, myös sen, millaista fiktiota siitä on aiemmin kirjoitettu. Vasemmalla kädellä tai kokonaan perehtymättä muodostan asiasta kuin asiasta korkeintaan puolivillaisia käsityksiä. Lukeminen sitä paitsi muutenkin inspiroi, avaa uusia mahdollisuuksia. Jonkin kirjan satunnainen sivulause tai vähäpätöisen näköinen kappale saattaa syventää ymmärrystä aiheesta enemmän kuin kolme omassa päässä mietiskeltyä päivää.

Tässä viime aikoina lukemaani proosaa muslimisiirtolaisista:

Omar Nasiri: Jihadin sydämessä. Elämäni al-Qaidan taistelijana ja sen vakoojana

Marokkolaissyntyisen Nasirin teos kertoo olevansa omaelämäkerrallinen tositarina terroristista ja kaksoisagentista. Se on kirjoitettu b-luokan trillereiden tyyliin, helppolukuinen kuin mikä. Pikkurikollisen Nasirin tie vie johtaaBelgiassa  sukulaissuhteiden vuoksi asekaupan pariin, räjähteiden salakuljetukseen ja jopa afghanistanilaiselle koulutusleirille. Kirja on täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia sieltä sun täältä: erinomainen oppi- ja tietokirja minulle. Erilaiset dramaattiset käänteet herättivät kuitenkin epäilyksiä: mitä, jos tämä onkin täyttä fiktiota, jota vain myydään autenttisena asiana, ja saan yksinomaan vääriä käsityksiä? Toisaalta kirjassa on piirteitä, jotka tukevat aitoutta. Henkilökuva, joka kertojasta syntyy, on ristiriitaisuudessaan uskottavampi kuin yhdenkään lukemani romaanin päähenkilö. Muiden henkilöiden kuvaaminen on sen sijaan paperinohutta. Tiedustelujärjestöjen toiminta taas on jotakin niin epäseksikästä ja kömpelöä, ettei kukaan trillerin kirjoittaja sellaista haluaisi kuvata. Jos kirja on mielikuvituksen tuotetta, on sen kirjoittaja monin paikoin suoranainen nero – ja kaikilta muilta osin kirjallinen raajarikko.

Hamid Mohsin: Fundamentalisti vastoin tahtoaan

Tämä romaani koukutti minut heti ensimmäisellä sivullaan. Se on kirjoitettu Albert Camus’n Putoamisen päälle, niin, että se alkaa samalla kesksutelunavauksella, jatkuu samanlaisena kohteliaana monologina (tai oikeastaan dialogina, jonka toinen osallistuja on leikattu pois) ja sivuaa paikoin samoja aiheita ja ympäristön tapahtumia. Mohsinin kirjassa ei vain juoda geneveriä vaan vihreää teetä. Hieno pastissi. Asianajajan asemesta kertoja on Amerikassa menestynyt pakistanilaissyntyinen yrityskonsultti. Changezin työ näyttää jotenkin tyhjältä, rakkaus vaikealta, ja kun lentokone törmää pilvenpiirtäjään, hän huomaa hymyilevänsä. Muslimivastaisuuden nostaessa päätään amerikassa huomaa kertoja, mille puolelle on joutunut. Vanhaa scifin ystävää kohtaus, jossa Changez katselee katsoo televisiosta, miten alikehittynyttä maata moukaroidaan kauko-ohjattavilla lentokoneilla, puhuttelee: ”… minulle tuli mieleen Terminator-elokuva, jossa roolit oli vaihdettu niin, että koneet olivatkin sankareita.”

Tahar Ben Jelloun: Lähtö

Tämän kirjan kautta havahduin Gibraltarin salmen, muutaman kilometrin levyisen luonnollisen rajan luonteeseen, jonka eri puolilla avautuvat aivan erilaiset olosuhteet. Aivan kuin Meksikon ja USA:n raja. Jellounin kirjassa kaikki sen puolen köyhät haluavat tälle puolelle, mahdollisuuksien maailmaan. Ja jotkut myös tulevat. Menestymisen mahdollisuudet näyttäytyvät kuitenkin huonoina, eikä ihmisten välinen molemminpuolinenkaan hyväksikäyttö tuota pelkästään hyvää mieltä. Eräät marokkolaisena maan tapana esitettävät jutut hiukan ihmetyttivät, etenkin kun eräät nettilähteet ovat myöhemmin antaneet viitteitä siitä, että kyseessä ovat todelliset kulttuuriset piirteet. En nyt kuitenkaan rupea vatvomaan niitä tässä sen enempää, kun en tiedä. Mutta se raja.

Muslimisiirtolaisromaanien kansissa näemmä katsotaan tolla lailla päin, vasen poski ulos rajattuna.

Bestiksiä ja parisuhteita

Tytöillä kuuluu olevan taipumus muodostaa tiukkoja kytkentöjä parhaan ystävänsä kanssa, niin että on joku bestis, aivan erityinen sydänystävä erotuksena muihin ystäviin tai kavereihin. Poikien taas väitetään olevan enemmän sellaisia ryhmätoimijoita ja monen kanssa kavereita. Saattaapi olla, vaikkakaan en uskalla varmaksi sanoa. Tuo tyttöjen bestis-kuvio voi sitten voimakkaimmillaan näyttää jopa hämmentävältä: muistan opettaja-ajoiltani, miten toisinaan vei hyvinkin pitkän aikaa, ennen kuin opin muistamaan, kumpi on kumpi tilanteessa, jossa tyttöpari istuu ja kulkee alati yhdessä, pukeutuu ja meikkaa samalla tavalla ja pyrkii muutenkin kaikin tavoin esittämään identtisiä kaksosia.

Kirsti Kurosen nuortenkirja Piruettiystävyys käsittelee bestissuhteen purkautumisvaihetta kiinnostavasti, eletyn tuntuisesti ja riipaisevasti. Ennen Piruettiystävyyden lukemista en koskaan ollut pysähtynyt miettimään, millainen tuo bestis-juttu on kokemuksena. Lisäksi kirja käsittelee vaarallisia sävyjä saavaa perfektionismia, mutta pysyttelen nyt tässä ystävyyssuhdeasiassa. Samaan aikaan kun kirjan kertoja ja hänen paras ystävänsä etääntyvät toisistaan, tulee kertojan elämään, ehkä menetystä paikkaamaan, uudenlainen suhde: poikakaveri. Suhteiden välillä on joka tapauksessa jonkinlainen kiinnostava kytkentä; kertoja pyrkii esimerkiksi salaamaan ex-bestiksensä poikakaveriltaan.

Hieno ja hämmentävä kirja palauttaa mieleeni kysymyksen, joka on ennenkin käväissyt pääkopassani.

Olen näkevinäni ystävyyskäyttäytymisen sukupuolieron toistuvan seksuaalisessa elämässä. Miesten taipumusten ainakin väitetään usein olevan polygaamisempia kuin naisten, ja jonkin verran väitettä tukevia tutkimuksiakin on tehty (ks. esim. D.M.Buss: Halun evoluutio, 4. luku). Naisilla taas väitetään olevan voimakkaampi pyrkimys monogaamiseen sitoutumiseen. (Ja, aivan totta: missään tapauksessa tätä ei voi yleistää yksilötasolle asti.)

Stereotypistetyt käyttäytymismallit ainakin näyttävät rinnakkaisilta ja ikään kuin yhdeltä ja samalta ilmiöltä. Ainakin minusta tämä on kiehtova hypoteesi. Kokonaan toinen juttu on, että missä määrin lähtökohtaoletukset, joiden mukaan miehet ovat polygaamisempia kaikkien kavereita ja naiset monogaamisempia parhaaseen ystäväänsä kytkeytyjiä, pitävät paikkansa. Entä missä määrin ilmiöt – mikäli ne ovat todellisia – ovat kulttuurisidonnaisia?

Loogikkojen Watchmen

Doksiadis, Papadimitriou, Papadatos ja Di Donna: Logicomix

Suomentanut Tua Korhonen. Avain, 2010

Toinen maailmansota on syttynyt. Tunnettu filosofi ja pasifisti Bertrand Russell on saapunut Yhdysvaltoihin luennoimaan aiheesta ”Logiikka ja ihmiselämä”. Rauhanaktivistit vaativat Russellia perumaan esitelmänsä ja osallistumaan protestiin, mutta tämä kutsuu heidät kuuntelemaan esitelmäänsä.

Luento on kertomus Russellin elämästä: lapsuudessa omaksutusta hulluuden pelosta ja siitä poikivasta pyrkimyksestä löytää järkevälle ajattelulle vakaa perusta. Analyyttisen filosofian historiasta kertova tarina on dramaattinen ja kasvaa eeppisiin mittakaavoihin asti.

Logicomixin aikajänne käsittää lähemmäs 130 vuotta pitkän ajanjakson Russellin lapsuudesta nykyaikaan saakka, kerronnan uloimpaan kehykseen, jossa joukko sarjakuvantekijöitä tekee valintoja siitä, mitä kuvataan ja mistä näkökulmista. Sarjakuvantekoa käsittelevä metataso lienee mukana kahdesta syystä: ensinnäkin valaisemassa kuvattujen tapahtumien vaikutuksia nykyaikaan ja toiseksi muistuttamassa siitä, että vaikka teos perustuukin todellisuuteen, on se lopulta kuitenkin tulkintaa ja fiktiota. Ratkaisu, vaikka onkin rehellinen ja avoin, tuntuu paikoin tarpeettoman etäännyttävältä. Historiallinen kertomus on kuitenkin riittävän vahva vetääkseen yhä uudelleen sisäänsä.

Tarinan sankarit lähestyvät modernin supersankarisarjakuvan hahmoja: he ovat sisäisiä demonejaan ja ulkoista kaaosta vastaan taistelevia maanikkoja jotka asuvat ukkosen valaisemissa öisissä kartanoissa, mielisairaaloissa ja sotarintamilla. Jo heidän nimensä saavat tavallisen ihmisen vapisemaan: Frege, Russell, Wittgenstein, Wienin piiri, Von Neumann… ja yli-inhimillisin kaikista, Kurt Gödel!

Supersankarisarjakuvaan Logicomix rinnastuu myös siinä, että (ainakin minun luennassani) ainakin osa sen esteettisestä voimasta nousee tarinan ja henkilöiden tuttuudesta, siitä, että nämä ovat jo entuudestaan osin myyttisiä hahmoja. Osasin odottaa tiettyjä tapahtumia mutten tiennyt, miten ne on tällä kertaa dramatisoitu. Ja kyllä: näillä tekijöillä on juuri sitä kerronnan rytmin ja dramatiikan tajua, joka tekee hyvän sarjakuvan. Kiinnostavaa olisi tietenkin kuulla, millainen lukukokemuksesta muodostuu niille, joille joukko-opin perusteet ja analyytikot eivät ole entuudestaan tuttuja. Menettääkö tarina silloin paljon?

Minä kyllä tykkäsin, ja mieleni tekee ennustaa Logicomixille jopa klassikkoteoksen asemaa.

Ja muuten. Te, jotka olette lukeneet kirjan. Onko sivun 175 ensimmäinen puhekuplan sisältö mielestänne sitä, mitä pitääkin?

Pelon maantiede, arki ja arkkitehtuuri

Hille Koskelan Pelkokierre (Gaudeamus, 2009) on erinomaisen mielenkiintoinen teos pelkokulttuurin ja turvayhteiskunnan kehittymisestä läntisessä maailmassa.

Kaupunkimaantieteen dosentti Koskela käsittelee aihettaan monipuolisesti ja vastahankaisesti. Kirja sisältää pelon olemusta, maantiedettä, arkea, arkkitehtuuria, politiikkaa ja taloutta. Erityisen painon saa se, miten turvattomuus näkyy kadulla: vartijoina, kameroina, antigraffitikampanjoina, julkisen tilan kutistumisena, nuoruuden kriminalisointina ja kontrollin kiristymisenä.

Suomen tilanne vertautuu pelkokulttuurin edelläkävijöihin Yhdysvaltoihin ja Isoon Britanniaan. Niihin verrattuna meillä on vielä monessa suhteessa leppoisaa. Eräs koomisimmista esimerkeistä löytyy Britannian järjestyslaista, jolla yritettiin saada teknomusiikki aisoihin. Lakitekstissä kielletään ulkoilmatapahtumat, joissa soitettavaa musiikkia määrittää toistuva rytmi. Laki kieltää myös menemästä viittä mailia lähemmäs rave-tapahtumaa. (Koskela, s. 239-240)

Tämä vain tämmöisenä kirjavinkkinä ja suosituksena kaikille psykomaantieteilijöille ja muillekin.

No control!

Möbiuksen maa

Päätin hiljattain, etten enää kirjoita edes blogiini kaverikritiikkejä. Hygieniasyistä.

En siis kirjoita kritiikkiä nytkään. Kerron vain, että saimme tyttäreni kanssa viime talvena kunnian toimia Johanna Sinisalon Möbiuksen maan esilukijoina. Seuraavaksi kuvailen lyhyen kohtauksen elämästämme viime viikolta.

ISÄ: Katos, mitä me saatiin tänään.

TYTÄR: Mö… Möbiuksen maa. Mikä se on?

ISÄ: Möbiuksen maa. Muistatko, kun me joskus luettiin tietokoneelta semmoinen? Se on nyt kirjana.

TYTÄR: Ai… se, missä on se rengas?

ISÄ: Just se.

TYTÄR (hypähtelee ilmaan ja alkaa hihkua): Joo! Joo! Luetaan se, jooko! Luetaan!

Demento

Daniel Keyesin Kukkia algernonille oli väkevääkin väkevämpi lukuelämys joskus lukioikäisenä, ja Kubrikin ohjaaman HAL 9000:n purkamiskohtauksen luulen muistavani elämäni loppuun asti: ”Dave. Minua pelottaa.”

Jostakin syystä juuri rapautuvien kognitiivisten taitojen kuvaukset ovat aina koskettaneet minua kovin voimakkaasti. Ehkä siksi, että juuri niiden taitojen harjoittamiseen olen käyttänyt ihan saamarin paljon aikaa elämästäni. Ja siksi, että jos ne joskus tosissaan pettävät, ei oikein mistään jää paljon mitään jäljelle. Se, kun päähenkilö ymmärtää hiljalleen kadottavansa keskeiset osat itsestään, onkin yksi surullisimmista fiktion aiheista, joita tiedän.

Viime viikkoina olen sitten sattunut lukemaan pari mainiota alzheimer-kuvausta.

Paco Rocan Ryppyjä on hieno sarjakuva Emiliosta, vanhainkotiin sijoitetusta alzheimer-potilaasta, dementikkojen välisistä ihmissuhteista, iloista ja etenkin toivottomuudesta, joka syntyy tulevaisuuden ja menneisyyden katoamisesta. Muistin katoaminen on viime kädessä ajan katoamista, ja elämän merkitys on – luullakseni – täysin kiinni ajassa. Aiheesta huolimatta sarjakuvasta ei tule paha mieli, sillä Roca käsittelee aihettaan ilmavalla joskin melankolisella keveydellä ja ymmärtävällä huumorilla.

Pari päivää sitten sain lopeteltua neurotieteilijä Lisa Genovan romaanin Edelleen Alice. Oli rentouttavaa lukea pitkästä aikaa jotakin viihdyttävää ihan muuten vain. Viime aikoina muut tavoitteet ovat ohjanneet lukemistani aivan liikaa.

Edelleen Alice kuuluu kai ns. lukuromaanien joukkoon: Ensisijaisesti kirja kertoo tarinan. Jossa on juoni. Jota ei ole vaikea seurata. Alice Howland -niminen kognitiotieteiden professori alkaa unohdella. Joskus on kännykkä hukassa, joskus sanat. Vähän ajan päästä aivan kaikki. Tutkijan ura karahtaa päässä olevaan plakkiin, ihmissuhteet hankaloituvat, rakkaat muuttuvat vieraiksi, ja ennen kaikkea yksinkertaisetkin keskustelut muuttuvat liian vaikeiksi seurata. Tunteita herättävä romaani antaa erittäin uskottavan kuvan siitä, millaista on sairastua dementiaan. Genovan kertojantaidot osoittavat voimansa, kun hän onnistuu viemään lukijan mukanaan harhapoluille: Ensin ollaan menossa pukemaan ulkovaatteita päälle, mutta vähän ajan päästä suunnitelma onkin unohtunut ja ollaankin eksytty johonkin aivan muuhun ilman, että lukija (ainakaan minä) huomaa mitään kummallista tapahtuneen.

Kirjassa kuvatut sairauden alkuvaiheen unohtelut tuntuivat huolestuttavan tutuilta: en muista ihmisten nimiä, ajanhallinta on retuperällä ja avaimet hukassa. Pakko oli tehdä muistitesti. Yli 55-vuotiaaksi sain hyvän tuloksen, joten ei kai tässä ole sen enempää aihetta huoleen.

Cormac McCarthy: Tie

Kun ystävä lupaa kysymättä kiikutti kotiini Cormac McCarthyn Tien lainaksi, olin hiljaa mielessäni hieman epäkiitollinen. Pitäisikö minun lukea kirja, joka ei oikeastaan kiinnostanut? Eivätkö postapokalyptiset kauhut ole sitä paitsi loppuunkaluttua kamaa?Hmph.

Vähänpä minä tiesin.

Kirjan noin 50 ensimmäistä sivua eivät vielä hälventäneet epäluulojani: mies ja poika vain matkustavat kohti etelää ja yrittävät siinä matkan varrella löytää ruokaa ja polttoainetta henkensä pitimiksi. Eikös näitä tämmöisiä julkaistu halpoina pokkareina joskus 80-luvulla?

Tarinan tunnelma kehittyi sitten pienistä asioista jotenkin vaivihkaa. Mies haluaa olla pojalleen hyvä isä ja välittää tälle joitakin tuhon edeltäneen maailman arvoista ja ennen kaikkea suojella tätä vaaroilta. Kaikki muut matkalaiset ovat potentiaalisesti vihollisia, vaarallisia petoja. Mihin helvettiin nämä isä ja poika sitä paitsi luulevat pääsevänsä, jos ruoka ei kasva, infrastruktuuria ei ole, ja ihmissyöjäjengit vaanivat kaikkialla? No future. Poika kaipaakin kuolemaa ja pelkää vaihtoehtojen loppuessa itsekin päätyvänsä yhdeksi pahoista ihmisistä: Eihän me koskaan syödä ketään?

Pelko, ahdistus ja toivottomuus kasvoivat lukiessa suorastaan pakahduttaviin mittoihin. Fiktio tekee minuun varsin harvoin erityisen suurta tunnevaikutusta nykyään, joten sitäkin suurempi ansio kirjalle oli, että lopulta sen suljettuani puhkesin surkeana vollottamaan.

Pahintahan tässä kirjassa oli se, että toivottomuus ja voimattomuus omaa lastaan kohtaavien kauheuksien edessä ei ole pelkkää kuvitelmaa jossakin ydinsodan tai minkä lie jälkeisessä scifi-maailmassa, vaan se on täyttä totta eri puolilla maailmaa, missä tehdään kansanmurhia, nähdään nälkää jtai jostain muusta syystä eletään vailla minkäänlaista tulevaisuutta.

Harvinaisen väkevä ja takuulla* unohtumaton teos.

* Takuu ei kata atzheimerin taudin, vanhuusiän dementian, päähän kohdistuneiden iskujen, aivoinfarktin, hypnoosin tai näihin rinnastettavien tapahtumien tai toimenpiteiden vaikutuksia muistitoimintoihin

Minustako salaliittoteoreetikko?

13.9. duumassa FSB-yhteyksistään tunnettu puhemies Gennadi Seleznev kertoi liittoneuvostolle,että asuinkerrostalo oli räjäytetty Volgodonskissa. Todellisuudessa tuona päivänä pommi oli räjähtänyt Moskovassa. Volgodonskissa kerrostalo räjäytettiin vasta kolme päivää myöhemmin 16. syyskuuta.

Luin juuri Hannu Yli-Karjanmaan kirjan Valtiot ja terrorismi. Lopputulos: hämmentynyt mielentila.

Ei ollut uutinen, että esimerkiksi Yhdysvallat, Britannia, Ranska ja Venäjä ovat terroristivaltioita siinä kuin erinäiset Aasian ja Afrikan maat. Näiden valtioiden tiedustelujärjestöt ovat rahoittaneet, aseistaneet ja kouluttaneet terroristeja milloin missäkin ja milloin mistäkin syistä. Ei ollut uutinen, että sotia perustellaan valheellisella propagandalla (kuten vaikkapa Irakin joukkotuhoaseilla). Isommat ja pienemmät Mainilan laukaukset, false flag -operaatiot ja vastaavat eivät olleet uutinen nekään.

Mutta kun lukee aiheesta lähemmäs 400-sivuisen, eritasoista informaatiota tursuavan teoksen, alkaa asia vaikuttaa emotionaalisesti. Kertomusten vyöry tekee tehtävänsä: erilliset tapaukset eivät enää näyttäydykään erillisinä tapauksina vaan yleisenä toimintatapana. Sitä vain äkkiä ymmärtää sen, minkä on aina tiennyt: sotilallinen toiminta vaatii välttämättä vallankäyttöä ja -käyttäjiä, joille ihmishenki on kulutustavaraa, ja joiden on oltava valmis uhraamaan myös omiaan.

Kun sotilaallisen ja hallinnollisen vallan käyttäjät ovat kerran toisensa jälkeen jääneet kiinni valheista, osoittaneet epäluotettavuutensa ja kyvykkyytensä ihmisten – myös siviilien – tappamiseen, olemme arvoituksen edessä: miksi kovin moni edelleen luottaa vallankäyttäjiin, heidän rehellisyyteensä ja hyvään tahtoonsa? Miksi nielemme virallisia kertomuksia niin paljon helpommin kuin epävirallisia?

Edellisenä päivänä, maanantaina syyskuun 10. päivä puolustusministeri Donald Rumsfeld oli ilmoittanut tiedotusvälineille, että Pentagonin tileiltä on 2300 miljardia dollaria kateissa. […] uutinen jäi seuravan päivän tapahtumien alle ja lähes unohtui. […]Arlingtonin kunnan palolaitoksen raportin mukaan Pentagonissa tuhoutui arvokasta kirjanpitoaineistoa.

Jos viralliset tahot eivät ole luotettavia, niin miten on epävirallisten laita? Yli-Karjanmaa toteaa esipuheessaan, ettei ole paljoakaan tehnyt alkuperäistutkimusta. Kirjassa esitetyt tiedot ovat muiden koostamia ja – tässä tullaan ehkä teoksen isoimpaan ja vakavimpaan heikkouteen – pääosin internetissä julkaistuja.

Kun kirjan yli tuhannesta lähdeviitteestä suurin osa osoittaa nettiin, asettuvat kirjassa esitetyt tiedot huomattavasti vakavamman epäilyksen alaisiksi, kuin jos viitteet osoittaisivat painettuihin lähteisiin. Sillä vaikka täällä netissä onkin näytillä paljon oikeaa oikeaa ja varmistettua tietoa, on täällä myös järkyttävät määrät perättömiä huhuja, tahallista disinformaatiota, valepersoonia ja mitä ikinä osaamme kuvitella. Ilman pienintäkään kriittistä käsittelyä ennen julkaisemista. Internet on osoittanut epäluotettavuutensa vielä useammin kuin kaikki maailman hallitukset, ja niinpä Valtiot ja terrorismi -kirjan lukija kokee astuneensa hyllyvälle suolle: Osa jalansijoista on varmasti kantavia, mutta yhtä hyvin lukija saattaa kävellä uskonsa varassa vetten päällä.

Skeptisistisen ravisteluherätyksen teos joka tapauksessa tarjoaa. Syntyy vahva vaikutelma siitä, että vallitsevat selitykset esimerkiksi 9/11 -iskuista ja niiden tekijöistä ovat vähintäänkin kyseenalaisia. Iskujen ympärillä puuhaavat salaliittoteoreetikot eivät ehkä olekaan aivan niin hassu ilmiö, kuin mitä saatamme helposti kuvitella.

Tuona päivänä sekä FAA että NORAD tuntuivat olevan ”ihan pihalla”. On myös mahdollista, että juuri tämän seikan peittämiseksi asioista on valehdeltu niin paljon.

Yli-Karjanmaa lopettaa teoksensa päällisin puolin kohtuullisen näköisen toiveeseen:

Toivon tämän kirjan herättäneen lukijassa mielenkiinnon lähteä kyseenalaistamaan ja hakemaan lisää tietoa.

Toiveen ensimmäinen puoli toteutuu helposti. Jälkimmäinen näyttää sitäkin vaikeammalta. Mistä kiinnostuneen tulisi aloittaa? Kuinka erottaa luotettava tieto epäluotettavasta? Siinähän joutuu kahlaamaan kaulaansa myöten kuravedessä; keskittyisinkö sittenkin aivan muihin kysymyksiin?

Viimeisessä luvussa hahmottellaan terrorismin orwellilaisia seurauksia: Jatkuvan sodan ajatus, kidutuksia, salaisia vankiloita, ase- ja vakoiluteknologian kasvavaa rahoitusta, koko ajan tiukempia turvatarkastuksia lentokentillä, sotilaita kaduilla, kattavampaa valvontaa…

* * *

William Gibsonin Neurovelho-kirjasta kerrotaan usein anekdoottia, jonka mukaan joku kenraali oli kirjan luettuaan antanut sen teknologiaa kehittelevän osaston käsiin ja sanonut: ”Haluan tuollaisen.”

Entäpä jos…

Vuosi 1949. Kenraali Turgidson pitelee käsissään Orwellin vastajulkaistua romaania ja sanoo alaisilleen: ”Lukekaa. Haluan tällaisen.”

* * *

(Sisennetyt, kursiivilla kirjoitetut otteet ovat näytteitä kirjasta, sanojen ”2300 miljardia” korostus minun.)

Seuraavana Pasila

Juna on inspiroiva paikka. Tai epäpaikka, sehän ei ole missään vaan siinä välillä. Junassa ennakoidut ja päämäärätyt raiteet yhdistyvät joutilaisuuteen ja tarkoituksettomaan oleiluun: juna on pakotettu vapauden tila. Luultavasti tästä johtuen minunkin pöytälaatikossani on yllättävän monta nimenomaan junassa kirjoitettua runoa.

Olli Sirkiän esikoiskokoelma Seuraavana Pasila on kirjoitettu pääsääntöisesti tai kokonaan työmatkoilla IC-junissa ja asemilla. Määrätyssä ympäristössä samaisesta ympäristöstä kirjoittaminen lähentää kokoelmaa ajatuksellisesti oulipolaisiin metodeihin (tiedätte kyllä, kuka ensimmäiseksi tulee mieleeni) ja sitoo kokoelman tekstit yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Toisaalta junat ja asemat ja kohtuullisen pitkät matkat tarjoavat runoilijalle huomattavan paljon liikkumavaraa. Konsepti on siis mitä mainioin.

Seuraavana Pasila sisältää monenlaista variointia: joku runo rakentuu tapahtumien rytmin varaan, monessa on kielellisiä monimielisyyksiä, osassa leikitään psykologisilla assosiaatioilla, jotkut ovat melko konstailemattomia tunnelma- ja tilannekuvia.

En tässä esittele katkelmia tai tekstinäytteitä, koska Sirkiän alias Erikeeperin tyyliin ja taitoihin on helppo tutustua myös hänen blogissaan.

Junamatkojen toisteisuudessa on vaaransa: kun on istunut 20 IC-junassa, on istunut niissä kaikissa, ja matkan kiinnostavana näkeminen muuttuu haasteeksi. Tunnelmakuviin havaintojen toistuvuus ja tavallisuus soluttavatkin tiettyä epäkiinnostavuutta. Laajan aineiston karsiminen hieman kovemmalla kädellä tai joidenkin runojen tiivistäminen yhdistämällä olisivat luultavasti tehneet kokoelmalle hyvää.

Lievästi häiritsevänä koin myös sen, miten runoilija toistuvasti kirjoittaa runoihinsa ”runoilijan” ja ”runon”. Ovatko kirjoittajan ja kirjoittamisen kirjoittaminen kirjoitukseen tarpeellinen ratkaisu tässä kokoelmassa? Olisi kenties ollut jännitteisempää, jännittävämpää ja puhuttelevampaa, jos kokijaksi olisikin esitelty kirjanpitäjä.

Kun toissapäivänä lopetin kirjan lukemisen, huomasin sattuman johdatuksesta käyttäneeni kirjanmerkkinä junalippua. Eräät kokoelman osuvimmista runokuvista ja muista yksityiskohdista pyörivät edelleen päässäni, ja edellä esittämistäni kriittisistä huomioista huolimatta jäi yleiskuva sangen ilahduttavaksi.

Oivallinen pelinavaus! Jään kiinnostuneena odottelemaan Sirkiän seuraavaa kokoelmaa.

Kosmologian professorin uskonnottomuudentunnustus

Kari Enqvistin Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat on hieno ja puhutteleva teos. Mutta aloitetaan miinuksista:

Uskontoa Enqvist ei ymmärrä ja tunnustaakin tämän suoraan. Uskonnollisten käytäntöjen kuvaus kirjassa jääkin yksipuoliseksi: uskonnollisuuden negatiiviset piirteet ilmaistaan selkeästi ja enemmän tai vähemmän ohimennen todetaan, että hyviäkin puolia uskontomeemeissä saattaa olla. Uskonnollisuutta verrataan muun muassa skitsofreniaan ja virussairauksiin. Tässä kaikessa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta valitut vertaukset ja käytännön esimerkit näyttävät hienoisesti ristiriitaisilta sen neutraliteetin kanssa, jota Enqvist monin paikoin näyttelee. ”Mä en vaan tajua” -puhe näyttää enemmän retoriselta taktiikalta kuin loppuun asti aidolta asenteelta.

Mutta se siitä. Kukapa meistä kykenisi totaaliseen puolueettomuuteen yhtään missään, ristiriidattomuudesta puhumattakaan?

Tästä kaikesta ei löydy mieltä tai merkitystä, Enqvist kirjoittaa. Näkemämme maailman pinnan alla piilottelee sen sijaan valtaisia voimia ja energioita, jotka kuitenkin ovat laskettavissa ja hallittavissa, niin että niiden avulla kartalta voidaan pyyhkiä kokonaisia kaupunkeja. Näiden voimien takana, kun tarpeeksi syvälle mennään: nada. Ei mitään. Tässä mielessä Enqvist on nihilisti (samoin kuin olen minä).

Ihmiselon ja -kuolon kuvauksessa Enqvist on vahvimmillaan: rapistuvien vanhempiensa ja muiden sukulaistensa hiipuvaa minuutta sekä atomipommituksia maalaillessaan hän tavoittaa jotakin hienoa ja koskettavaa. Minuuden ja vapaan tahdon fiktiivinen narratiivisuus sekä nanotehdaskehojemme ja niiden muistojenkin väistämätön katoavaisuus ovat mitä kauneinta ja humanistisinta kirjallisuutta, tiukasti kiinni ei-missään. Tyhjyyden kuvausta parhaimmillaan ja terapeuttisimmillaan.

Vaikka Enqvist asettuu mielenfilosofiassaan Dennettin kaltaisten funktionalistien tuntumaan, ei hän ole joukon jyrkimpiä. Sisäisen, jakamattoman tunne-elämän ja merkityksen hän nimittäin tunnustaa. Jos kaikki rakentuukin fysiikalle, joka ei rakennu millekään, syntyy aivotoiminnasta silti mieltä ja merkitystä.

Kun hän kirjan lopulla alkaa surra elämättömiä ja ennen kaikkea rakkaudettomasti elettyjä elämiä, osoittautuu, ettei hän tässä mielessä olekaan nihilisti (kuten en ole minäkään): asioilla on väliä. Elämässä voi ehkä sittenkin olla mieltä.

Tukeutuessaan näin merkityksen etsinnässään yksityiseen, perustavalla tavalla jakamattomaan kokemukseen, Enqvist tulee lopulta lähelle sitä, mitä pitää uskonnollisena uskona: tunteeseen.

Kysymys: onko kovinkaan suurta väliä sillä, kokeeko saavansa rakkautta mekaaniselta nanokoneklöntiltä jonka minuus on pelkkä tarina, vaiko henkiolennolta, joka myös on pelkkä tarina?

(Vastaan saman tien omaan kysymykseeni: on sillä väliä. Perustelut joskus toiste.)

Kannattaa lukea.