Loogikkojen Watchmen

Doksiadis, Papadimitriou, Papadatos ja Di Donna: Logicomix

Suomentanut Tua Korhonen. Avain, 2010

Toinen maailmansota on syttynyt. Tunnettu filosofi ja pasifisti Bertrand Russell on saapunut Yhdysvaltoihin luennoimaan aiheesta ”Logiikka ja ihmiselämä”. Rauhanaktivistit vaativat Russellia perumaan esitelmänsä ja osallistumaan protestiin, mutta tämä kutsuu heidät kuuntelemaan esitelmäänsä.

Luento on kertomus Russellin elämästä: lapsuudessa omaksutusta hulluuden pelosta ja siitä poikivasta pyrkimyksestä löytää järkevälle ajattelulle vakaa perusta. Analyyttisen filosofian historiasta kertova tarina on dramaattinen ja kasvaa eeppisiin mittakaavoihin asti.

Logicomixin aikajänne käsittää lähemmäs 130 vuotta pitkän ajanjakson Russellin lapsuudesta nykyaikaan saakka, kerronnan uloimpaan kehykseen, jossa joukko sarjakuvantekijöitä tekee valintoja siitä, mitä kuvataan ja mistä näkökulmista. Sarjakuvantekoa käsittelevä metataso lienee mukana kahdesta syystä: ensinnäkin valaisemassa kuvattujen tapahtumien vaikutuksia nykyaikaan ja toiseksi muistuttamassa siitä, että vaikka teos perustuukin todellisuuteen, on se lopulta kuitenkin tulkintaa ja fiktiota. Ratkaisu, vaikka onkin rehellinen ja avoin, tuntuu paikoin tarpeettoman etäännyttävältä. Historiallinen kertomus on kuitenkin riittävän vahva vetääkseen yhä uudelleen sisäänsä.

Tarinan sankarit lähestyvät modernin supersankarisarjakuvan hahmoja: he ovat sisäisiä demonejaan ja ulkoista kaaosta vastaan taistelevia maanikkoja jotka asuvat ukkosen valaisemissa öisissä kartanoissa, mielisairaaloissa ja sotarintamilla. Jo heidän nimensä saavat tavallisen ihmisen vapisemaan: Frege, Russell, Wittgenstein, Wienin piiri, Von Neumann… ja yli-inhimillisin kaikista, Kurt Gödel!

Supersankarisarjakuvaan Logicomix rinnastuu myös siinä, että (ainakin minun luennassani) ainakin osa sen esteettisestä voimasta nousee tarinan ja henkilöiden tuttuudesta, siitä, että nämä ovat jo entuudestaan osin myyttisiä hahmoja. Osasin odottaa tiettyjä tapahtumia mutten tiennyt, miten ne on tällä kertaa dramatisoitu. Ja kyllä: näillä tekijöillä on juuri sitä kerronnan rytmin ja dramatiikan tajua, joka tekee hyvän sarjakuvan. Kiinnostavaa olisi tietenkin kuulla, millainen lukukokemuksesta muodostuu niille, joille joukko-opin perusteet ja analyytikot eivät ole entuudestaan tuttuja. Menettääkö tarina silloin paljon?

Minä kyllä tykkäsin, ja mieleni tekee ennustaa Logicomixille jopa klassikkoteoksen asemaa.

Ja muuten. Te, jotka olette lukeneet kirjan. Onko sivun 175 ensimmäinen puhekuplan sisältö mielestänne sitä, mitä pitääkin?