Kun ystävä lupaa kysymättä kiikutti kotiini Cormac McCarthyn Tien lainaksi, olin hiljaa mielessäni hieman epäkiitollinen. Pitäisikö minun lukea kirja, joka ei oikeastaan kiinnostanut? Eivätkö postapokalyptiset kauhut ole sitä paitsi loppuunkaluttua kamaa?Hmph.
Vähänpä minä tiesin.
Kirjan noin 50 ensimmäistä sivua eivät vielä hälventäneet epäluulojani: mies ja poika vain matkustavat kohti etelää ja yrittävät siinä matkan varrella löytää ruokaa ja polttoainetta henkensä pitimiksi. Eikös näitä tämmöisiä julkaistu halpoina pokkareina joskus 80-luvulla?
Tarinan tunnelma kehittyi sitten pienistä asioista jotenkin vaivihkaa. Mies haluaa olla pojalleen hyvä isä ja välittää tälle joitakin tuhon edeltäneen maailman arvoista ja ennen kaikkea suojella tätä vaaroilta. Kaikki muut matkalaiset ovat potentiaalisesti vihollisia, vaarallisia petoja. Mihin helvettiin nämä isä ja poika sitä paitsi luulevat pääsevänsä, jos ruoka ei kasva, infrastruktuuria ei ole, ja ihmissyöjäjengit vaanivat kaikkialla? No future. Poika kaipaakin kuolemaa ja pelkää vaihtoehtojen loppuessa itsekin päätyvänsä yhdeksi pahoista ihmisistä: Eihän me koskaan syödä ketään?
Pelko, ahdistus ja toivottomuus kasvoivat lukiessa suorastaan pakahduttaviin mittoihin. Fiktio tekee minuun varsin harvoin erityisen suurta tunnevaikutusta nykyään, joten sitäkin suurempi ansio kirjalle oli, että lopulta sen suljettuani puhkesin surkeana vollottamaan.
Pahintahan tässä kirjassa oli se, että toivottomuus ja voimattomuus omaa lastaan kohtaavien kauheuksien edessä ei ole pelkkää kuvitelmaa jossakin ydinsodan tai minkä lie jälkeisessä scifi-maailmassa, vaan se on täyttä totta eri puolilla maailmaa, missä tehdään kansanmurhia, nähdään nälkää jtai jostain muusta syystä eletään vailla minkäänlaista tulevaisuutta.
Harvinaisen väkevä ja takuulla* unohtumaton teos.
Jukka Laajarinne 
Hienoa kuulla, että kyseessä on kelpo kirja (pari McCarthya lukeneena ja niihin tykästyneenä odotukseni tosin on muutenkin suunnattu positiivisen puolelle). Itse löysin tuon kirjakaupasta hyvällä alennuksella.
Sen verran tässä on jo demetoitunut, että kirjoitin kirjailijan ja kirjan nimen muistikrjaani. Jos kyse on unohtumattomasta teoksesta, on pakko se lukea. Vaikka hiukan arveluttaa tuo pelko ja ahdistus, toisaalta taas vähän uuvuttavaa on yrittää olla kiltti eläkeläinenkin.
Hyvää kevättä!
Unohtumattomaksi kuvailisin minäkin kyseistä lukukokemusta. Varsinkin, kun hotkaisin kirjan syksyllä parilla istumalla lasten nukahtamista odotellessa. ”Tien” tarjoama pelko ja ahdistus ovat kyllä sitä puhdistavinta laatua, mihin olen vähään aikaan törmännyt. Mulla oli joku hieno analyysikin kirjasta silloin tuoreeltaan (liittyen jotenkin sen simppeliin tarinaan sekä kieleen & rakenteeseen), mutta olenkin tietysti jo unohtanut sen… Pitääkin ehkä lukaista tuo tänä vuonna uudestaan, että palautuu mieleen.
Kiva, että en turhaan kiikuttanut 🙂 On minustakin varsin järisyttävä teos, joka kestää uudelleen lukemista. Olen opetuslapsia myös ohjannut teoksen pariin, ja lähes poikkeuksetta vastaanotto on ollut aika mykistynyt (noin positiivisessa mielessä siis …)
Tais olla eka kirja, jonka lukeminen piti illalla lopettaa, kun alko vaan itkettää niin kovin. Isoa miestä. Jotenkin siinä vaivihkaa kasvaa se kontrasti isän ja pojan välillä, vaikka kieli on ihan äärimmilleen pelkistetty.
Mun mielestä myös todella hyvin käännetty.
Jykä: Tuo kirjan puhdistavuus tuli jotenkin muutaman päivän viiveellä. Lukiessani ja heti sen jälkeen oli vain paha mieli sen tarkemmin erittelemättä.
JoKa: Kiitos, kun lainasit! Nyt on jo yöpöydällä lisää McCarthya odottamassa.
Juha: Joo, se isän ja pojan välinen kuilu oli aika osuva. Siinä oli jotain varsin todellista myös, sellaista, joka jossain muodossa taitaa esiintyä aika monessa vanhemman ja lapsen välisessä suhteessa.
Niukka kerronta oli kyllä mestarilinen osoitus siitä, miten paljon ja syviäkin juttuja voi *näyttää* sen sijaan, että niitä *selittäisi*. Koko jutun olisi voinut hyvin sössiä liian lavealla kuvailulla siitä, miltä noista kirjan henkilöistä tuntuu. Riitti vain kertoa, mitä päälle näkyy ja kuuluu.
McCarthyn Menetetty maa on myös omassa lajissaan erinomaisen vaikuttava.