Tytöillä kuuluu olevan taipumus muodostaa tiukkoja kytkentöjä parhaan ystävänsä kanssa, niin että on joku bestis, aivan erityinen sydänystävä erotuksena muihin ystäviin tai kavereihin. Poikien taas väitetään olevan enemmän sellaisia ryhmätoimijoita ja monen kanssa kavereita. Saattaapi olla, vaikkakaan en uskalla varmaksi sanoa. Tuo tyttöjen bestis-kuvio voi sitten voimakkaimmillaan näyttää jopa hämmentävältä: muistan opettaja-ajoiltani, miten toisinaan vei hyvinkin pitkän aikaa, ennen kuin opin muistamaan, kumpi on kumpi tilanteessa, jossa tyttöpari istuu ja kulkee alati yhdessä, pukeutuu ja meikkaa samalla tavalla ja pyrkii muutenkin kaikin tavoin esittämään identtisiä kaksosia.
Kirsti Kurosen nuortenkirja Piruettiystävyys käsittelee bestissuhteen purkautumisvaihetta kiinnostavasti, eletyn tuntuisesti ja riipaisevasti. Ennen Piruettiystävyyden lukemista en koskaan ollut pysähtynyt miettimään, millainen tuo bestis-juttu on kokemuksena. Lisäksi kirja käsittelee vaarallisia sävyjä saavaa perfektionismia, mutta pysyttelen nyt tässä ystävyyssuhdeasiassa. Samaan aikaan kun kirjan kertoja ja hänen paras ystävänsä etääntyvät toisistaan, tulee kertojan elämään, ehkä menetystä paikkaamaan, uudenlainen suhde: poikakaveri. Suhteiden välillä on joka tapauksessa jonkinlainen kiinnostava kytkentä; kertoja pyrkii esimerkiksi salaamaan ex-bestiksensä poikakaveriltaan.
Hieno ja hämmentävä kirja palauttaa mieleeni kysymyksen, joka on ennenkin käväissyt pääkopassani.
Olen näkevinäni ystävyyskäyttäytymisen sukupuolieron toistuvan seksuaalisessa elämässä. Miesten taipumusten ainakin väitetään usein olevan polygaamisempia kuin naisten, ja jonkin verran väitettä tukevia tutkimuksiakin on tehty (ks. esim. D.M.Buss: Halun evoluutio, 4. luku). Naisilla taas väitetään olevan voimakkaampi pyrkimys monogaamiseen sitoutumiseen. (Ja, aivan totta: missään tapauksessa tätä ei voi yleistää yksilötasolle asti.)
Stereotypistetyt käyttäytymismallit ainakin näyttävät rinnakkaisilta ja ikään kuin yhdeltä ja samalta ilmiöltä. Ainakin minusta tämä on kiehtova hypoteesi. Kokonaan toinen juttu on, että missä määrin lähtökohtaoletukset, joiden mukaan miehet ovat polygaamisempia kaikkien kavereita ja naiset monogaamisempia parhaaseen ystäväänsä kytkeytyjiä, pitävät paikkansa. Entä missä määrin ilmiöt – mikäli ne ovat todellisia – ovat kulttuurisidonnaisia?
Jukka Laajarinne 
Kiinnostava havainto. Lisää empiriaa: monilla nuoruudessani tapaamillani tytöillä oli taipumus jonkinlaiseen outoon rinnakkaiseen monogamiaan ihmissuhteissa (en keksi parempaakaan sanaa). Eli esimerkiksi kolmen tytön ryhmä vaihteli ”bestistä” niin, että kaksi pariutui ja yksi jäi ulkopuolelle. Kaikkien kolmen yhdessä toimiminen kavereina oli mahdoton yhtälö. Kun sitten ”bestiksille” tuli riita, oli kiire äkkiä hankkiutua tuon yksin jätetyn tytön suosioon ja liittoutua. Mekanismi toimi oikeastaan aika jännän oikeudenmukaisesti, silä vaikka yksin jätetyllä tytöllä oli jonkin aikaa kurjaa, niin väistämättä hän sai kompensaationsa: kun kaksi muuta riitelivät, hänellä oli hetken hieno valta-asema ottaa armoihinsa jompi kumpi. Sitten kuvio alkoi taas alusta.
Kaikkein pohdituttavinta tässä mallissa on nimenomaan se, että kaikki kolme olisivat olleet potentiaaleja bestiksiä toisilleen, viihtyivät yhdessä ja tykkäsivät samoista asioista, mutta jokin (sosiaalinen?) sääntö esti kolmistaan olemisen ja syntyi tällainen syklinen sosiaalinen menuetti.
Tuon tyyppiset piruetit saattavat olla syynä siihen että naiset eivät oikein tule toimeen työkavereina.
Vielä pahemmän sanotaan olevan sellaisen yhtälön että on naisvaltainen työpaikka ja sen päälle naispomo.
Olettamukseni on että tässä luuraa takana tyttärien äitisuhteet. Niitä on monenlaisia.
Kiintoisaa. Enempää en ehkä tähän hätään osaa kommentteihinne sanoa, mutta jotakin meni koneistoon jatkoprosessoitavaksi..
Tapasin kuitenkin kirjailija Kurosen äsken Verzillosin ja Mustan köksän keikalla (hieno meininki!), ja sain kuulla, etten ollut oikeastaan ymmärtänyt kirjaa ollenkaan. Jokin outous minua kirjassa vaivasi, mutten oikein osannut sanoa, mikä, ja se jätti aika vahvan loppuhämmennyksen. (Hämmennys on tunne, josta pidän.) Nyt jälkiviisaana tajuan, että Piruettiystävyys olikin vain ovelampi ja myös ymmärrettävämpi teos kuin mitä luulin.
Äh, meniköhän tämä nyt kaverikritiikin puolelle? Ehkä tuttujenkin kirjoista saa sittenkin kirjoittaa tällaisessa epävirallisessa blogissa?
Terveellinen kokemus joka tapauksessa: osaan nyt suhtautua paljon myötämiellisemmin niihin asiantuntijakriitikoihin, jotka eivät aikoinaan ollenkaan ymmärtäneet, mistä Jäisissä jumalissa oli kysymys. Kerran lukkoon lyömästään tulkintakehyksestä saattaakin olla yllättävän hankala päästä irti.
Olenpa lukenut sellaisenkin teorian, että biologisesti naisen on tärkeää osata sitoutua lapseen, kun se putkahtaa avuttomana maailmaan. Naaraan on osattava toimia tässä symbioottisessa suhteessa taatakseen jälkeläisen selviytymisen. Siksi sitoutumista ja emppaamista ja kahdenkeskisyyttä sitten treenataan koko elämä joka mutkassa, haluttiin tai ei. Se on siis meillä naisilla geenissä.
”Etten ollut oikeastaan ymmärtänyt kirjaa ollenkaan.”
Noh-noh, Jukka. Olit ymmärtänyt, tavallasi. Minusta on kiva, että kirjastani on monia tulkintoja. Toki ne hämmentävät, mutta hämmennys on kaiken suola.
Ja kuten eilen sanoin, et kiinnittänyt huomiota tiettyjen käänteiden ”outouteen”, koska sinulle outous on normaalia!
Tuo bestis-kuvio on kiinnostava. Ehkä paneudun siihen seuraavassa kirjassani (tietoisesti). Omassa nuoruudessani kolme tyttöä oli mahdoton yhtälö, mikä aiheutti jatkuvaa kilpailua siitä, kuka on kenellekin läheisin ja tärkein. Kuka omistaa enemmän ketäkin.
Tuon Marikan muistaman teorian olen minäkin kuullut, ja pidän sitä pätevänä: bestis-suhde on syvän symbioottinen ja siksi niin haavoittuva.
Marika: Kiinnostava teoria, minulle aivan uusi.
Kirsti: Erityisesti tyttöjen sosiaaliset kuviot, erityisesti ne alituiset kolmiodraamat, ovat usein näyttäneet minusta niin oudoilta, että vähän vielä oudompikin käytös oli ihan uskottavaa.
Onhan se kivaa, kun kirjoista on erilaisia tulkintoja. Sen verran vanhanaikainen kuitenkin olen, että ajattelen, että lisäksi kirjan voi (useimmiten) myös ymmärtää: että kirja on kirjailijan ja lukijan välistä kommunikaatiota. Tietenkään mitään täydellistä ymmärrystä ei koskaan saavuteta, mutta kyllä ymmärtäminen voi olla parempaa tai huonompaa. Eri tilanteissa ymmärtämisen vaikeudet sitten johtuvat eri syistä. Tällä kertaa lukija ei oikein ollut tehtävänsä tasalla:)
Mä jo tuota alkupostia lukiessa ihmettelin että etkö hoksannut sitä Yhtä Juttua Piruettiystävyydestä, Laajis 😀 Mutta se onkin todella ovelasti upotettu tarinaan, luin sitä loppua pariinkin kertaan ennen kuin uskoin olevani varma, että ymmärsin asian oikein.
Joo, bestisasia on aika jännä juttu. Mä taisin lapsena olla enempi semmoinen serial bestis – kahden porukoissa aika paljon kuljettiin, mutta kaveri vaihtui eri tilanteissa. Yhden kanssa leikittiin barbeilla, toisen kanssa lähdettiin metsään seikkailemaan, kolmannen kanssa oltiin fillareilla poneja ym. jne. En ainakaan muista että olisin kuitenkaan itse ollut sulkemassa muita leikeistä pois, paitsi tietysti semmoisia jotka oli muuten ikäviä tyyppejä, pelasivat epäreilusti tai omivat kaikki lelut tms.
Aika paljon kuitenkin näki noita kuvioita, joissa yksi tyttö suljettiin kahden muun muodostaman ”salaseuran” ulkopuolelle.
Tosiaan mielenkiintoinen tuo Marikan mainitsema teoria, enpä ole aiemmin kuullut. Ainakin se sopii tähän mun historiaan sikäli, että nyt aikuisena multa tuo äitiysgeeni tuntuu puuttuvan tyystin.
Hei, ja parisuhteiden vapaa-ajankäytössähän tämä kuvio näkyy myös: multilateraaliset tyypit pyrkivät saamaan itselleen omatoimivapaailtoja, kun taas symbioottiset bestis-tyypit haluavat ulos lähtiessään ottaa koko perheen mukaansa.
Argh, mikään ei ole rasittavampaa kuin se, että joku raahaa ihan joka paikkaan puolisonsa (tai lapsensa) mukaan. Yksi tuttu aikoinaan yritti puoliväkisin tuoda miehensä ns. tyttöjen iltoihinkin, se kyllä nostatti meidän akkaporukan takajaloilleen. Ja ehkä sen miehenkin 😉
Jos tuo äititeoria pitää paikkansa, niin mitenköhän sitten naiset, joille syntyy kaksoset (tai kolmoset jne)? Onko siinäkin toinen vauvoista ”ykkösbestis” ja toinen vähän ulkopuolella, vai pystyykö äiti tämmöisessä tapauksessa kokemaan monikot ikään kuin yhtenä yksikkönä?