Kaksi sarjaa Skandinaviasta

Yksi vanhemmuuden eduista on se, että tulee luettua myös lasten- ja nuortenkirjallisuutta, joka muuten saattaisi helposti jäädä paitsioon.

Johan & Päivi Ungene:
Bestikset Johanna ja ulla
Bestikset Johanna ja Ulla riidoissa
Maailman kilteimmät Johanna ja Ulla
Bestikset Johanna ja Ulla salaisuuksien jäljillä

Kun tyttäreni tarttui übersöpön näköiseen kirjaan Maailman kilteimmät Johanna ja Ulla, yritin ehdotella kaikenlaisia vaihtoehtoja, mutta hän oli jo päätöksensä tehnyt. Olemme nyt lukeneet sarjan kolme ensimmäistä osaa ja olemme pääosin pitäneet lukemastamme.

Johan ja Päivi Ungenen Johanna ja Ulla -kirjojen vahvuus on eläytyvän realistisessa lapsikuvauksessa. Tai maailman kuvaamisessa lapsen silmin. Tyttöjen touhuissa yhdistyvät absurdi, mielikuvitus ja sosiaalisten pelien pelaaminen. Sarja näyttää kylmäävän aidolla tavalla myös tyttöyden pimeät puolet: kateuden, kilpailun ja juonittelun, joista – minun mielestäni – kirjoihin tulee juuri se särmä, joka tekee niistä lukemisen arvoisia.

Talo-Ulla sanoi, että oli olemassa niin sanottu rauhanpalkinto. Se myönnettiinn joka vuosi niille jotka olivat olleet kilteimpiä maan päällä. Hänestä tuntui että hän saisi sen.
”Me”, minä sanoin.
”Jos on kiltti, on myös antelias”, Ulla vastasi silloin.
Että minun pitäisi suoda palkinto hänelle eikä olla niin kateellinen.
(Maailman kilteimmät Johanna ja Ulla)

Taustalla häilähtelee myös yhteiskunnallisia teemoja, ja suorastaan särmättömyyttä vastaan tuntuu suunnatun Maailman kilteimpien Johannan ja Ullan kohtaus, jossa nämä esittävät pienelle Elisabetille kilttiä lastenohjelmaa. Kaiken ruman ja mahdollisesti pelottavan sensuroiminen esityksestä tekee siitä mitäänsanomatonta kitschiä, ja Elisabet nukahtaa kesken shown.

Vielä huomattavasti enemmän minun makuuni istuvat Supernaiivista tutun Erlend Loen Kurt-kirjat.

Erlend Loe:
Kala
Kurtin käytöshäiriö
Kurt on tärkeä
Kurtilla keittää
Kurttila

Kurt on trukkikuski, jolla on taipumuksena jättää työpaikkansa ja yrittää jotain muuta. Ja erinäisten sekoilujen jälkeen palata taas arkeen. Hän on naimisissa Anne-Lise -nimisen arkkitehdin kanssa, ja heillä on kolme lasta.

Kurt-kirjojen ihmiset ovat lapsellisia. Trukkikuski käyttäytyy kuin uhmaikäinen pikkukakara, ja myös muita aikuisia ohjaavat varsin alhaiset vietit. Tilanne taitaa olla tosielämässä kovin valitettavan samantapainen vain sillä erolla, että tosielämän aikuiset peittelevät alhaisia motiivejaan ja hillitsevät käytöstään paljon taitavammin kuin Kurt-kirjojen aikuiset lapset.
Loe ikään kuin riisuu ihmiset kaikesta sumutuksesta, näyttää heidän sisäiset lapsensa paljaina ja tekee sen terävästi ja aivan hillittömän hauskasti.

Tämä tekee kirjojen aikuisista ja koko maailmasta ja sen tilanteista myös helposti lapsen ymmärrettäviä.

Mitä sinä tarkoitat? Kurt kysyy.
Tarkoitan ettei trukin ajaminen voi mitenkään olla yhtä tärkeää kuin jotkut muut ammatit, tohtori selittää.
Millaiset muut ammatit? Kurt kysyy.
Minun työni esimerkiksi, tohtori sanoo. Tai minun vaimoni työ. Me olemme molemmat lääkäreitä. Huolehdimme siitä, että ihmiset ovat terveitä ja pirteitä. Se on hyvin tärkeää. Miten luulisit käyvän, jos kaikki vain pyörisivät ympäriinsä sairaina koko ajan?
Ei kai siinä kovin hyvin kävisi, Kurt arvelee.
Siinäs näet, tohtori sanoo.
Mutta minusta on tärkeää ajaa trukkiakin, Kurt sanoo.
Onko sinulla esimerkiksi hakulaitetta? tohtori kysyy.
Mikä se on? Kurt ihmettelee.
Kurt ei tiedä, mikä hakulaite on! tohtori huutaa Tohtori Ninalle ja muutamalle muulle tohtorille, jotka seisovat vähän kauempana. Kaikki tohtorit nauravat aika äänekkäästi.
(Kurt on tärkeä)

Kurt on tärkeä on ollut tähänastisen elämäni kivuliain lukukokemus: juuri katkenneen kylkiluun kanssa on paha hytkyä naurusta. Fanitan. Sarjan uusimpaan osaan on tarkoitus tarttua aivan lähipäivinä. Maltan tuskin odottaa, kun se näyttääkin niin hurjalta:

Kirjallisia blogeja

Tässä kolme blogia, joita olen alkanut seurata vasta hiljattain tai jopa aivan äsken:

Juha Siron Mitä tapahtuu todella: Kirjailija käsittelee kirjallisuutta. Hyvinkin mielenkiintoinen.

Päivi Heikkilä-Halttusen Lastenkirjahylly: protesti vähentyneelle lasten- ja nuortenkirjakritiikille. Tässä asiassa onkin protestoimista. Muistuu mieleen eräs keskustelupätkä parin viikon takaisista kustantamon kemuista…

Kollega: Onnittelut hienosta kritiikistä. Kerrankin joku meistä lastenkirjailijoista sai osakseen huomiota!

Minä: Niin. Kun kirjoitin aikuisille.

Ja kolmantena kehumisen arvoisena ja uudehkona pitää mainostaa Kotus-blogia: kaikkea kielestä.

Sopertelua eetteriin

Kuten taannoin totesin, olen pariin otteeseen päätynyt radioon puhumaan. Enkä edes osannut olla hiljaa vaan vastailin harkitsematta kysymyksiin.

YleX:n Poptehtaassa haastateltiin Minttu Hapulia ja minua erilaisista elämäntulkintamenetelmistämme.

Kultakuumeessa jouduin vastaamaan Maria Ala-Kuhan kysymyksiin ihan yksin.

Tänään kuuluville tulee sitten Kirjakerho, jossa juttelemme Kaisa Pulakan ja Torsti Lehtisen kanssa ja minä pingotan ääntäni jotenkin ihan pieleen, menetän sen ja alan yskiä. Onneksi Torsti on kuitenkin nopeaälyinen, hyvin jäsennelty ja asiaan perehtynyt puhuja, ja siksi uskonkin, että ohjelma on kuuntelemisen arvoinen.

Yhden näistä ohjelmista olen kuunnellut, kahta muuta en uskalla.

Mielenkiintoisia kuvasuhteita

Tekstin ja kuvan välinen suhde on tärkeä juttu, ei pelkästään lastenkirjallisuudessa vaan myös muualla. Jos kuva kertoo vain jokseenkin saman asian kuin teksti, syntyy tylsä vaikutelma, ja kuva saattaa jopa tuntua turhalta. Näin kävi mielestäni esimerkiksi Arto Paasilinnan ja Hannu Lukkarisen Ronkoteus-sarjakuvakirjassa. Kuvat eivät tuoneet tekstiin oikein mitään lisää, ja sarjakuvana teos oli yksinkertaisesti huono.

Kuvallisesti mielenkiintoisimpia ovat teokset, joissa tekstin ja kuvan välillä vallitsee jonkinlainen jännite, ristiriita tai vuoropuhelu. Tahdon nyt kehua kahta tässä suhteessa aivan erityisen onnistunutta lastenkirjaa.

Varoitus! Tulossa juonipaljastuksia!

Timo Parvelan (teksti) ja Virpi Talvitien (kuvitus) Keinulauta on hyvän näköinen ja sisällöllisesti oivaltava, palkintonsa ansainnut teos. Lisäksi se onnistuu kuvan ja tekstin vuoropuhelulla hämmentämään ja paljastamaan aiheestamme jotakin, mitä ei useinkaan tule ajatelleeksi.

Tarina kertoo Pii-nimisestä pienestä karhusta, joka etsii itselleen leikkikaveria. Kuvissa esiintyy selvästi nallepukuinen lapsi, ei karhu.

Minä, aikuislukija: Mielenkiintoinen, käänteinen antropomorfisoinnin tapa. Yleensähän eläimet, kuten Aku Ankka, puetaan ihmisten vaatteisiin eikä päin vastoin.

Lapsi: Kuuntelee tyytyväisenä kertomusta ja katselee kuvia.

Loppuylläri: Pii riisuu karhupukunsa.

Lapsi: Hei! Mitä! Se olikin lapsi! Minä luulin, että se on karhu!

Minä: Oho! Niin minäkin! Voi hyvänen aika! Kuvat ovat näyttäneet tämän kaiken koko ajan! Miksi ihmeessä… miten emme silti tulleet ajatelleeksi tätä mahdollisuutta? Voivatko sanat todella dominoida tulkintaamme noin vahvasti? Voivat. Ja itse asiassa ilmiö on laajempikin: me emme usko aistejamme, jos on mustaa valkoisella siitä, että asiat ovat toisin. Teksti jyrää.

Rosa Liksomin Jepata Nasta pohjoisnavalla näyttää hassun retrohenkiseltä. Charles Frégerin ottamia valokuvia tähdittävät Rosan vanhat lelut. Prinsessa Jepata Nasta etsii itselleen leikkikaveria ja joutuu kauas kotoa kummalliseen seikkailuun. Yksityiskohdat ovat täynnä surrealistista outoutta. Henkilöiden nimet ovat kuin… en tiedä mistä, hirviö Naartsuk vangitsee ihmisiä hameensa alle ja pohjoisnavalta kotiin päästään taivaaseen ulottuvia portaita pitkin. Ja ne kuvat!

Prinsessa näyttää kosmonautilta, ”sinihousuinen tyttö” onkin norsu, ja lapsikuulijamme odotti jokaista uutta kuvaa kuin suurta juhlaa. Ja hämmästeli ja naureskeli:

”Siis kumpi on kumpi? Ei toi oo mikään poika!”
”Onko tuo muka hirviö?”
”Ha haa! Ei näytä yhtään miltään isältä!”

Ero johonkin normikuvitukseen on valtava. Ja jotenkin juuri kuvitus avaa sen, mistä tekstin outous on kotoisin: leikin logiikasta.

Huh

Sain kirjastoapurahapäätöksen. Olo on huomattavasti kevyempi nyt, kun tiedän pärjääväni kesän yli.

* * *

Jostain kuuluu kauhistuttavaa rääkymistä. Kuin jotakuta lasta ihan oikeasti kidutettaisiin. En ole koskaan ennen kuullut moista, mitä naapurissamme oikein tapahtuu? Vai mistä ääni oikein tulee? Kurkistan ikkunasta ja näen kaksi pikkupoikaa: toinen soittaa ilmakitaraa ja laulaa, death metallia vissiin.

* * *

Myös kirjapaketti (3,5 kg) tuli painosta. Täytyypä käydä noutamassa.

Mistä tulikin mieleeni, että jonkun mielestä lastenkirja on kallis, kun siinä on viitisenkymmentä sivua ja hintaa parikymppiä. Vertailukohteena joku käyttää aikuisten romaania.

On totta, että sisustuselementiksi lastenkirja on hintava, samoin kilohinnoin mitattuna. Ajassa mitattuna lastenkirja on kuitenkin usein hintansa väärti: se luetaan helposti monta kertaa, kun taas romaani tyypillisesti jokseenkin kerran.

Lopultakin se löytyi!

Kului seitsemän vuotta, ennen kuin löysin lastenkirjan, jota kuunnellessa lapseni nukahtaa. Iltasatu on ollut meillä pakollinen rituaali aina, mutta ikinä siihen ei ole nukahdettu. Tolkienin Lohikäärmevuori onnistui kuitenkin siinä, mitä olin jo alkanut pitää mahdottomana: kirja on tarpeeksi kiinnostava kelvatakseen iltasaduksi mutta samalla niin jaarittelevan tylsästi kirjoitettu, että jo neljä-viisi sivua riittää iskemään tyttäreni tajuttomaksi. Hieno juttu!

Kuva: Tove Jansson

Painossa nyt

t8a4hv

Saattaa sisältää pähkinää.

Kuinka käy, jos nukahtaa kaupan lihatiskille?

Millainen murkina saa lapsen kasvamaan hetkessä jättikokoon?

Mitä tapahtui Mufffslurpfille, joka puhui ruoka suussa?

Saako sinappia sotkea ympäriinsä?

Kahdelle.  Älä niele purematta.

Austraasiaan ja takaisin

Kun olin lukenut tyttärelleni Tomi Kontion kirjan Keväällä isä sai siivet, sain kuulla, että se oli kaikkein paras kirja ikinä. Eikä ihme: kirja oli varsin toimiva sekoitus salaliittoteoriaa, rinnakkaismaailmascifiä, kaikenlaista fantastista, jännittävää ja jopa pelottavaa. Vastarintaisella asenteella. Olikin luettava koko Austraasia-trilogia.

Rinnakkaismaailma, johon siirtyessään menettää varjonsa ja saa siivet, tulkkiutuu helposti kuoleman kuvaksi. Trilogian kahdessa jälkimmäisessä osassa Kontio kehittelee teemaa helposti avautuvalla mutta paikoin runollisella ja oivaltavalla tavalla. Austraasian viimeiset lapset näyttääkin hivenen Veljeni Leijonamieleltä, satuseikkailulta kuoleman jälkeisessä maailmassa. Aineksia on otettu vähän sieltä sun täältä, muun muassa muinaisilta kreikkalaisilta: sielu numerosarjana on helposti kytkettävissä Platoniin, puhumattakaan siitä, että Austraasiassa elää pyöreämuotoisia olentoja, joiden maskuliinista ja feminiinistä puolta ei ole vielä erotettu toisiaan kaipaamaan.

Niin Austraasian viimeisissä lapsissa kuin Maan veljen alkupuolella näen kiinnostavia kerronnan paralleeleja Jäisten jumalieni kanssa, mutta koska noiden asioiden kiinnostavuus on nyt katsojan silmässä, jätän asian sikseen. Todettakoon vain, että saman kulttuurin kasvatteja ollaan, Kontio ja minä.

Kontion kielenkäyttö on paikoin, krhm, vähän hämmentävää. Ääneen lukeminen nolostuttaa ja herättää melkein jonkinlaista myötähäpeää. Mutta ehkei kysymys ole kuitenkaan huonoudesta, todellisesta hävettävyydestä, vaan kieli-instrumentin virittämisestä jollekin arabialaiselle asteikolle, mikä hieman vihloo koivuklapiproosaan tottunutta sävelkorvaa. Mutta tähän tyyliin ajattelee kirjojen kertoja Tomi:

Ja kun hiiltynyt aika hiljalleen leijui ympärillämme ja repesi hauraiksi murusiksi, niin silloin me tunsimme, että mikään hetki ei meitä koskettanut, mikään paikka ei meitä vahingoittanut. Meillä oli rakkautemme.

Austraasian viimeisten lasten taistelukohtaukset sen sijaan ovat ihan aidosti kökköjä, kuin videopelisessioiden kuvauksia. On vaikea ymmärtää, että ne ovat päätyneet samaan kirjaan erilaisten ”sielun läikähdysten” ja muun runollisen ilmaisun kanssa.

Kaikenlaiset pikkuviat ja riitasoinnut on kuitenkin helppo antaa anteeksi, kun trilogiassa päästään kolmanteen osaan. Niin, tämä on tosiaankin aito trilogia, ei sellainen kolmeosainen mammuttiromaani, jollaisia myös trilogioina kaupitellaan.

Maan veljessä teossarjan ydintematiikka, jonka voi helposti tiivistää eroksen ja tanatoksen, rakkauden ja kuoleman väliseksi kamppailuksi, terävöityy entisestään ja jalostuu joksikin aivan mahtavaksi. Teemaa pyöritellään niin konkreettisella kuin symbolisella ja symboleja purkavallakin tasolla. Olen vaikuttunut.

Maan veli, toisin kuin sarjan kaksi ensimmäistä osaa, ei enää ole lasten- vaan täysiverinen nuortenkirja. Ääneen lukiessani päädyin hieman siivoilemaan kieltä. Osa sivuteemoista (alkoholismi, seksi) tuntuivat suorine käsittelytapoineen myös ennemminkin murrosikäisten kuin 6-vuotiaan tavaralta.

Maan veljen alkupuoli virittää koko kirjasarjan ylle tulkinnallisen jännitteen: kaikesta tapahtuneesta onkin kaksi ristiriitaista tulkintaa. Tämä jännite on mitä herkullisin ratkaisu. Uskaltauduin lukiessani toivomaan, että vastakkainasettelu jäisi ratkeamatta. Ihan niin kokeellisia ratkaisuja ei kuitenkaan ole lupa odottaa suomalaiselta nuortenkirjallisuudelta. Vielä.

Kaiken kaikkiaan Austraasia-trilogia on joka tapauksessa ollut yksi antoisimmista lapseni kanssa jakamistani lukukokemuksista, josta jäänee niin hänelle kuin itsellenikin pysyviä muistikuvia ja tunnelmia.

Erityisongelma

Sari Peltoniemen osuva kirjoitus Grafomaniassa käynnisti hyvän keskustelun meidän lasten- ja nuortenkirjailijoiden ikuisuusaiheesta: lasten- ja nuortenkirjallisuuden arvostuksesta. Tämä kirjoitus tässä kuuluisi oikeastaan sinne, Grafomanian kommenttilootaan, mutta olen vaistoavinani, että tästä on tulossa vähän liian pitkä.

Kulttuurivihkot 6/2008 käsitteli aihetta varsin laajasti. Eri lehtien kulttuuritoimitukset pääsivät selittelemään, miksi lastenkirjallisuudesta kirjoitetaan niin vähän. Aamulehden kriitikko Markus Määttäinen kertoi, että lastenkirjallisuus ei yksinkertaisesti kiinnosta lehden avustajia kovin paljon, ja siksi siitä ei myöskään haluta kirjoittaa.

Tuomas Kyrö, jota olen kuvitellut ihan fiksuksi kaveriksi, sanoi samoihin aikoihin Lasten maailmassa seuraavaa:

90 prosenttia lastenkirjoista on sisällyksetöntä, huumoritonta, teollista kompromissikamaa.

En pyri kiistämään Kyrön väittämää. Enkä edes ole lukenut alkuperäistä juttua, joten en tiedä lausahduksen asiayhteyttä. Olisin kuitenkin utelias tietämään, eroaako lastenkirjallisuus tässä suhteessa Kyrön mielestä aikuistenkirjallisuudesta? Minun nähdäkseni ei. Sinne vain kirjakauppaan laskeskelemaan, mutta ei pidä ohittaa niitä viihdehöttöhyllyjä, vaikkei sitä osastoa tavallisesti olisikaan tapana tonkia.

Eräs erityisongelma lasten- ja nuortenkirjallisuudella kuitenkin on. Kirjoitin aiheesta vuodenvaihteessa ilmestyneeseen Bulevardi-lehteen, joten en kirjoita uudestaan. Sen sijaan liimaan kolumnini tähän:

Turvallisia elämyksiä

Mikäli juhlapuheisiin ja -kirjoituksiin on luottaminen, pidetään lastenkirjallisuutta aivan erityisen tärkeänä ja arvokkaana kirjallisuuden alana, rakentaahan se pienokaisten moraalintajua, antaa turvallisuuden tunnetta, tasapainoa ja palkitsevia elämyksiä.

Kun etsimme muita lastenkirjallisuuden herättämiä reaktioita, huomaamme, ettei tämä erityisen tärkeä kirjallisuuden laji sittenkään kiinnosta oikein ketään. Paitsi tietenkin lapsia, lapsille kirjoja ostavia aikuisia sekä eräitä kutsumustyötä tekeviä ammattilaisia.

Valtaosa lasten- ja nuortenkirjakritiikeistä on viiden virkkeen mittaisia juonikuvauksia, joissa teosten teemoja tai muotoa ei ole edes yritetty tutkiskella. Arvostelut on kerran kuussa heitetty samaan joukkohautaan kymmenen muun kanssa. Ero siihen, miten näyttävästi ja analyyttisesti aikuisten kirjallisuutta käsitellään, on valtava.

Miksi näin? Missä on se kiinnostus ja arvostus, joka ulottuisi palkinnonjakotilaisuuksien ulkopuolle? Miksei lastenkirjallisuuteen suhtauduta kuin oikeaan kirjallisuuteen?

Itse asiassa juuri ylistävät juhlapuheet paljastavat, mikä on lastenkirjallisuuden ongelma. Ne kertovat, mitä lastenkirjallisuudelta odotetaan ja mihin suuntaan kirjailijoita ohjaillaan. Lasten- ja nuortenkirjallisuudelta odotetaan turvallisuutta ja moraalia, rauhoittelevaa totunnaisuutta, jolla höllätään kirjat ostavien isovanhempien ja muiden kasvattajien kukkaroiden nyörit.

Sanalla sanoen: lastenkirjallisuudelta odotetaan ja vaaditaan, että se olisi jonkinlaista epäkirjallisuutta.

Vaan kuinka usein me kasvattajat oikeasti pohdimme teoksia, joihin lapsina rakastuimme, ja joita edelleen ostamme? Ne kirjat eivät vastaa juhlapuheiden kutsuun. Ehkä niitä ei enää edes uskallettaisi julkaista.

Eivät Astrid Lindgren ja Tove Jansson moraalia jaelleet – vaan etiikkaa. Kritisoivat sovinnaisuutta ja ravistelivat kulisseja. Ei Grimmin tai Andersenin saduissa sen paremmin kuin muumikirjoissakaan turvallisuuden tunteella mässäillä.

Jostain muusta on kirjallisuus tehty.