Tekstin ja kuvan välinen suhde on tärkeä juttu, ei pelkästään lastenkirjallisuudessa vaan myös muualla. Jos kuva kertoo vain jokseenkin saman asian kuin teksti, syntyy tylsä vaikutelma, ja kuva saattaa jopa tuntua turhalta. Näin kävi mielestäni esimerkiksi Arto Paasilinnan ja Hannu Lukkarisen Ronkoteus-sarjakuvakirjassa. Kuvat eivät tuoneet tekstiin oikein mitään lisää, ja sarjakuvana teos oli yksinkertaisesti huono.
Kuvallisesti mielenkiintoisimpia ovat teokset, joissa tekstin ja kuvan välillä vallitsee jonkinlainen jännite, ristiriita tai vuoropuhelu. Tahdon nyt kehua kahta tässä suhteessa aivan erityisen onnistunutta lastenkirjaa.
Varoitus! Tulossa juonipaljastuksia!
Timo Parvelan (teksti) ja Virpi Talvitien (kuvitus) Keinulauta on hyvän näköinen ja sisällöllisesti oivaltava, palkintonsa ansainnut teos. Lisäksi se onnistuu kuvan ja tekstin vuoropuhelulla hämmentämään ja paljastamaan aiheestamme jotakin, mitä ei useinkaan tule ajatelleeksi.
Tarina kertoo Pii-nimisestä pienestä karhusta, joka etsii itselleen leikkikaveria. Kuvissa esiintyy selvästi nallepukuinen lapsi, ei karhu.
Minä, aikuislukija: Mielenkiintoinen, käänteinen antropomorfisoinnin tapa. Yleensähän eläimet, kuten Aku Ankka, puetaan ihmisten vaatteisiin eikä päin vastoin.
Lapsi: Kuuntelee tyytyväisenä kertomusta ja katselee kuvia.
Loppuylläri: Pii riisuu karhupukunsa.
Lapsi: Hei! Mitä! Se olikin lapsi! Minä luulin, että se on karhu!
Minä: Oho! Niin minäkin! Voi hyvänen aika! Kuvat ovat näyttäneet tämän kaiken koko ajan! Miksi ihmeessä… miten emme silti tulleet ajatelleeksi tätä mahdollisuutta? Voivatko sanat todella dominoida tulkintaamme noin vahvasti? Voivat. Ja itse asiassa ilmiö on laajempikin: me emme usko aistejamme, jos on mustaa valkoisella siitä, että asiat ovat toisin. Teksti jyrää.
Rosa Liksomin Jepata Nasta pohjoisnavalla näyttää hassun retrohenkiseltä. Charles Frégerin ottamia valokuvia tähdittävät Rosan vanhat lelut. Prinsessa Jepata Nasta etsii itselleen leikkikaveria ja joutuu kauas kotoa kummalliseen seikkailuun. Yksityiskohdat ovat täynnä surrealistista outoutta. Henkilöiden nimet ovat kuin… en tiedä mistä, hirviö Naartsuk vangitsee ihmisiä hameensa alle ja pohjoisnavalta kotiin päästään taivaaseen ulottuvia portaita pitkin. Ja ne kuvat!
Prinsessa näyttää kosmonautilta, ”sinihousuinen tyttö” onkin norsu, ja lapsikuulijamme odotti jokaista uutta kuvaa kuin suurta juhlaa. Ja hämmästeli ja naureskeli:
”Siis kumpi on kumpi? Ei toi oo mikään poika!”
”Onko tuo muka hirviö?”
”Ha haa! Ei näytä yhtään miltään isältä!”
Ero johonkin normikuvitukseen on valtava. Ja jotenkin juuri kuvitus avaa sen, mistä tekstin outous on kotoisin: leikin logiikasta.
Jukka Laajarinne 
Dosentilla on ollut seuranaan lapsi, joka jo on saanut katsella monenlaisia kuvia ja joka on saanut vapaasti ilmaista, mitä ne kertovat, Joku on jakanut aikaansa lapsen kanssa.
Opettaja koulussa kohtaa myös toisenlaista. Vielä yläkoulun puolella jotkut arkailevat, jos sanoo, että piirrä musta aurinko nousiemassa taivaalle. No, sitä ei voi piirtää, kun aurinko ei ole musta. Joku taas tarttuu heti toimeen ja värjää koko paperin mustaksi, ja jos se kaavoihin kangistunut nauraa, sanoo: ” Se musta aurinko on niin iso, että tässä näkyy vain pieni osa.” Tämmöinen oppilas luo rohkeutta siihen arkaankin! Ja ope huokaa helpotuksesta, kun itse ei olisi keksinyt mitään kriittisessä tilanteessa.
Hyvä kuvakirja on vanhemman ja lapsen yhteinen aarre ja ilonaihe.
”Vielä yläkoulun puolella jotkut arkailevat, jos sanoo, että piirrä musta aurinko nousiemassa taivaalle.”
Niin, ne ovat vielä niin elämäniloisia silloin lapsina. Tai ehkä se vain vaikuttaa siltä. ”Varokaa tyyntä pintaa ja liian kilttejä tyttöjä!” kuten Julia Kristeva kirjoittaa.
(Kai tähän hymiö kuuluisi.)
Mutta siis: totta puhut, vaikka lähdinkin näin vapaasti ja asiattomasti assosioimaan.