Sanatonta kerrontaa

”Tämä on kiva kirja, ei tarvitse edes lukea!” (tyttö, 7 v.)

Jos Agricola loi suomen kirjakielen, graafikko Hannamari Ruohonen otti sen taas kirjasta pois. Eläinten kaupunki matkustaa on sarjansa kolmas kuvakirja. Konsepti on hieman tavallisesta poikkeava: henkilöt ja matkalle valmistautuminen kerrotaan ensimmäisellä aukeamalla, mutta siitä eteenpäin kirjassa ei lekaan luettavaa. On vain katseltavaa.

Isot, paljon toimintaa sisältävät kuvat vievät eläintarhallisen porukkaa satamaan, konepajalle(?), lentokoneeseen, uimarannalle, trekkailemaan…

Ruohosen piirrostyyli tyyli on naivistisen rujo, taiturointiin tottuneen aikuiskatsojan silmään jopa provokatiivinen. Samalla se synnyttää oudon ajattoman ja hivenen nostalgisenkin vaikutelman.

Kuvakirjaikäiselle.

Kolme asiantuntijalausuntoa

Ruoalla ei saa leikkä on viime aikoina arvioitu ainakin kolmessa lasten- ja nuortenkirjallisuuden erikoisjulkaisussa.

Vinskissä kirjan esittelee Anna Wessberg, 9 v, eli tämä on nyt niitä arvosteluita, joilla on kirjailijalle henkilökohtaisella tasolla erityisen paljon väliä. Wessberg pitää tarinoita ja henkilöhahmoja hauskoina, ja kritiikin yleisvaikutelma on positiivinen. Kirjoittaja oli kuitenkin jäänyt kaipaamaan pidempiä tarinoita, koska ”halusin kuulla, mitä seuraavaksi tapahtuu.” Joidenkin tarinoiden loppuja Anna Wessberg ei ollut ymmärtänyt, mutta toisin kuin moni aikuiskriitikko, uskaltaa kuin Sokrates hienosti ja rehellisesti myöntää ymmärtämättömyytensä.

Osa kirjan vitseistä ja ”opetuksista” on tosiaan tarkoitettu herättämään keskustelua ja kysymyksiä ennemmin kuin olemaan helposti nieltävissä.

Virikkeitä-lehdessä julkaistu Marja Suojalan arvio on ilahduttavalla tavalla jokseenkin täysin yhtenevä sen kanssa, mihin olemme kirjassa pyrkineet: ”[…] Laajarinne hallitsee lyhyen muodon mainiosti. […] Tarinat sopivat niin lapsille, nuorille kuin aikuisille, sillä niissä on samaan aikaan sekä konkreettinen että abstrakti, jopa filosofinen taso. […] Kirjan monitasoinen huumori viehättää, ja tarinat sopivat mainiosti myös ääneen luettavaksi […] Martti Ruokonen on tehnyt kirjaan graafisen kuvituksen, jossa yhdistyvät yksinkertaiset muodot ja hyvät oivallukset niin kuin tarinoissakin. Tarinan ydin saattaa kiteytyä kuvassa […]. Kirjan kokonaisuus on mietitty, eikä siinä ole mitään ylimääräistä. Nauttikaa, pienin annoksin!”

Onnimanniin kirjoittava Niina Broman on lukenut kirjan opettavaisten pelottelukertomusten pitkää traditiota vasten. ”[Laajarinteen ja Ruokosen] yhteistyö on jälleen kypsyttänyt hedelmän, joka yhtä aikaa hämmentää, naurattaa ja kauhistuttaa. […] Nämä humoristiset tarinat ovat riemastuttavan rehvakkaita, mutta ajoittain väistämättä liiankin rajuja kaikkein pienimmille lukijoille. […] Ruokosen kuvitus on ensi katsomalta suoraviivaista, mutta tarkemmin silmäiltynä merkityksillä leikittelevää.

[…] Lapsille kirjan jutut voivat olla paikoittain liian vaikeasti avautuvia ja aikuisille lastenkirjakonventiota ajatellen yksinkertaisesti liian raakoja ja ronskeja. Näennäisesti rajujen opetustarinoiden pohjalla piilee kuitenkin nerokas ja anarkistinen huumori, jonka vuoksi teosta ei kannata jättää tyystin unholaan. Suosittelen kokeilemaan!”

Lapsia on moneen lähtöön, kuten meitä aikuisiakin. Kirjan jutut on pääosin kirjoitettu tyttärelleni, kun hän oli kolmevuotias. Muistan, miten hän aamuisin heti herättyään taapersi työhuoneeseeni, istui syliini ja pyysi: ”Lue! Mitä sinä tänään olet minulle kirjoittanut?” Moni muukin 2-5 -vuotias lapsi on kuulemma jutuista pitänyt, joten lukijoiden kannalta isoimmaksi ongelmaksi muodostunevat juuri leperteleväiset lastenkirjakonventiot. Rajujen juttujen kun oletetaan sijoittuvan menneille ajoille niin tapahtumiltaan kuin kirjoittamisajankohdaltaankin, eikä sellaisia pitäisi enää nykyään kirjoittaa. Mitään Grimmin satuihin, Jörö-Jukkaan, Maxiin ja Moritziin tai erinäisiin suomalaisiin kansansatuihin verrattavia raakuuksia kirjassani ei kuitenkaan ole.

Mutta tunnustetaan: yksi jutuista pelotti silloin aikoinaan tytärtäni. Yllättäen ei kuitenkaan yksikään niistä, joita aikuiset pitävät hurjimpina. Pelottavaa oli hänen Mies makkarana -tarinasta kehittelemänsä uhkakuva, että joku vieras ihminen ostaisi hänet vahingossa kaupasta.

Aihetta onnitteluihin

Suomen Nuorisokirjailijat on julkistanut tuoreet Topelius- ja Lydecken-palkintoehdokkaat. Lista näkyy siellä sun täällä, kuten esimerkiksi Marika Laijärven blogissa, jossa on lisäksi jatkopohdintaa aiheesta. Onnittelut kaikille ehdokkaille, ja tutuille aivan nimiltä mainiten:

Karo, Salla, Sari, Terhi, Elisabet, Tittamari ja Marja-Leena – onnea!

Paras ase

Isä ja tytär lukevat yhdessä Rosa Liksomin ja Klaus Haapaniemen Nekoa. He pysähtyvät kerronnaltaan varsin haastavan kirjan loppupuolella katselemaan aukeamaa, jossa samuraijoukko ryntää hyökkäykseen.

Tyttö (osoittaa erään samurain kädessä olevaa pitkävartista ja raskasta puunuijaa): Minun mielestäni tuo on noista paras ase.

Isä: Minä luulen, että nuo keihäät ovat parempia. Katso, millaiset terät, niillä voi sekä pistää että lyödä. Ja ehkä nuo pyssytkin ovat aika hyviä, kun niiillä voi ampua vihollisen jo kaukaa. Jos ne vaan ovat tarpeeksi tarkkoja.

Tyttö: Mutta tuolla nuijalla on varmaan aika vaikea tappaa ketään… Siis mitä, onko sinun mielestäsi hyvä, että aseilla tapetaan?


Onnimanni-palkinto Kirjaset-tapahtumalle

Onnimanni-palkinto 2009 Sastamalan Kirjaset-tapahtumalle

 

”Tänä  vuonna Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutin Onnimanni-palkinto annetaan Suomen Kirjainstituutin alulle panemalle Lasten ja nuorten kirjapäiville, joka on tarjonnut kirjan pariin houkuttavaa monipuolista, ennakkoluulotonta, kekseliästä ja tasokasta ohjelmaa lapsille ja nuorille. Vuodesta 2008 tapahtuman ytimekkäänä nimenä on ollut KIRJASET.

Lasten omat kirjapäivät järjestettiin ensi kerran vuonna 2003 Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivien yhteydessä. Seuraavana vuonna Lasten ja nuorten kirjapäivät pidettiin kaksipäiväisinä elokuussa. Lasten ja nuorten kirjapäivillä on vuosittain ollut jokin tärkeä, monitaiteellinen teema, jota on käsitelty aikuisille suunnatuissa seminaareissa, paneeleissa ja luennoissa.

Kirjatapahtuman päätehtävä on kuitenkin ollut innostaa lapsia ja nuoria lukemaan.

Perinteeksi ovat jo muodostuneet Kirjavinkkauksen ja Jästihuispauksen Suomen mestaruus -kisat. Monina vuosina on järjestetty lapsille ja nuorille kirjoituskilpailuja, joiden palkinnot on jaettu tapahtuman aikana. Nuoren yleisön koettavana on ollut

kymmeniä kirjailijavieraita, muusikkoja, voimistelu- ja sirkustaiteilijoita, erilaisia näyttelyitä, kirjojen sairaaloita, sanataidepajoja ja elämystiloja. Tänä vuonna KIRJASET järjestetään 7.11.

Lasten ja nuorten kirjapäivien järjestämisessä ovat olleet mukana myös Sastamalan opisto, koulutoimi ja innokkaiden talkoolaisten joukko. Erilaiset apurahat ovat turvanneet sen, että tapahtumaan osallistuminen on ollut maksutonta. Taloudellista tukea Kirjaset on tänä vuonna saanut Taiteen keskustoimikunnalta, Vammalan kirjapaino oy:ltä sekä kustannusosakeyhtiö Otavalta, Tammelta ja Karistolta.

Vuonna 1993 ensi kerran jaettu Onnimanni-palkinto myönnetään yhdelle henkilölle, työryhmälle tai yhteisölle lasten- ja nuortenkirjallisuutta, sen asemaa ja merkitystä edistävästä toiminnasta. Palkintolautakunta päätyi yksimielisesti kiittämään Onnimanni-palkinnolla Sastamalan Kirjaset-tapahtumaa reippaasta toimeen tarttumisesta kirjan ja lukemisen puolesta. Palkintolautakunnan puheenjohtajana toimi toimittaja Kaisu Mikkola ja sen jäseninä olivat lehtori Kaisa Ahvenjärvi, kirjailija Jukka Laajarinne, kuvittaja Jukka Lemmetty ja kirjavinkkari Marja-Leena Mäkelä. Palkinto on Marjatta Kurenniemen saturomaani Oli ennen Onnimanni, kolme raha-arpaa ja kunniakirja.

Virallinen lista

Kaikki, joita asia kiinnostaa, tietävätkin jo varmasti, miltä Finlandia Junior -lista tänä vuonna näyttää.

Olen listaan varsin tyytyväinen. Aika moni muukin kuin minä on nimittäin todennut, ettei ole lukenut palkintoehdokkaista kuin ehkä yhden, ja että monesta ei ole koskaan kuultukaan. Lukemattomien kirjojen laatuun en tietenkään voi ottaa kantaa, mutta listan voi helposti nähdä vaietun kirjallisuuden esiinnostamisyrityksenä.

Samaa ei voine sanoa aikuisten listasta, kun se aikanaan julkaistaan. Aikuisten kirjat on esitelty isoina juttuina pitkin vuotta, ovathan ne meidän, vallanpitäjien kirjallisuutta.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden marginalisointia ilmentävät osaltaan esimerkiksi Jarmo Papinniemen Parnasso-blogin tuoreimmat, aiheeseen pureutuvat kirjoitukset. Papinniemellä onkin ollut kiitettävänä tapana tuoda nopeasti jokseenkin kaikki kirjallisuuden ajankohtaisuutiset keskusteluun. Ison F:n spekuloinnitkin alkanevat ihan kohta.

Juban Minerva-sarjakuva on muuten noista ehdokkaista se, jonka olen lukenut. Se on sattumoisin myös se, joka ei edusta marginaalia vaan on ollut kirjakaupoissa isoina pinoina ja näkyvästi saatavilla. On se kiva sarjakuva. Edellinen Minerva vain oli parempi ja ennen kaikkea tuoreempi. Jotenkin huomaan lievästi häiriintyväni tästä asiasta, vähän niin kuin Tatun ja Patun taannoisesta palkitsemisesta: kunnianosoitus tulee oikeille tekijöille mutta väärästä teoksesta (mielestäni se olisi kuulunut heille jo hieman aiemmin).

Joka tapauksessa: isot onnittelut ehdokkaille!

Rouva Huun varjolista

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkija, kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen tutkailee blogissaan lasten- ja nuortenkirjapalkintojen anatomiaa ja julkistaa oman Finlandia Junior -varjolistansa. Riemuni oli suuri, kun löysin listalta myös Martti Ruokosen kanssa tekemämme kirjan Ruoalla ei saa leikkiä.

Jokainen yksittäinen palaute ja maininta merkitsevät paljon, sillä kirjoittaminen on lopulta yritys kommunikoida toisen ihmisen tai toisten ihmisten kanssa. Jos lukijoiden reaktiot jäävät kovin vähäisiksi, saattaa joskus tuntua, kuin puhuisi yksikseen. Olisi hauskaa olla niin vahva yksilö, että viis veisaa tällaisista asioista, mutta en ole.

Muistuu mieleeni erään kollegani kanssa käymäni keskustelu, joka meni suunnilleen näin (jos kollega antaa suostumuksensa, nimikin voidaan paljastaa):

Minä: No, mitä mieltä itse olet uusimmastasi? Oletko tyytyväinen?

Kollega: Minun mielipiteeni? Se on lähinnä siitä kiinni, mitä muut siitä sanovat ja mitä siitä kirjoitetaan.

Niin. Jokainen yksittäinen, subjektiivinen lukukokemus on tärkeä. Tämän lisäksi Rouva Huun – asiantuntijan – listalle pääseminen on aivan erityinen kunnia. Se kannustaa taas tänäänkin jatkamaan, vaikka muuten tekisikin mieli heittää pensselit santaan.

Tämmöisiä me kirjailijat useimmiten olemme: samanlaisia pienisieluisia ihmisiä kuin muutkin. Se on varmasti monelle pettymys, mutta ainoastaan inhimillisinä ja heikkoina olentoina me voimme kirjoittaa inhimillisistä, heikoista olennoista.

Mutta ei ole ilmaista avautumista. Blogeja lukiessanne joudutte alttiiksi myös kaupallisille tyrkytteille.

Ruoalla ei saa leikkiä näyttää tältä:

t8a4hv

Sitä myydään kirjakaupoissa. Itse sitä ei hyllystä löydä, joten kannattaa kysyä myyjältä.

Pakollinen messuraportti – Sitten mä tein sitä ja sitten tätä ja sitten ja sitten

Torstai

Menin paikalle jo aamupäivällä. Huomasin viisi painotuotetta joita harkitsin mutten ostanut, ja Salla Simukan. Hän taas ei ollut myytävänä, tai sitten oli – tavallaanhan me kirjailijat olemme messuilla juurikin myytävinä.

Seuraavaksi törmäsin nuoruuteni ihastukseen, jonka kanssa vaihdoimme kuulumisia ja maistelimme viinejä.

Sinisalon Johannan kanssa nautimme lounasta.

Väentiheys: inhimillinen.

Melutaso: siedettävä.

Olisin viihtynyt pidempäänkin, mutta kahdelta piti jatkaa matkaa Tapanilaan kiipeilemään.

Yhtäkkiä näin kustannustoimittajani Hillan ja WSOY:n lasten- ja nuortenosaston ex-pomon, Elinan. Kävin vielä Hillan kanssa hetkisen istahtamassa. Vaihdoimme kuulumisia ja maistelimme kahvia ynnä vettä.

Sen jälkeen minun piti jo todellakin jatkaa matkaa, ja niin myös tein.

Perjantai

Saimme viime jouluna äidiltäni rahaa kirjahyllyn laajentamiseen. Lundian kirjamessutarjous ja vaimoni vapaapäivä käynnistivät tapahtumaketjun, joka oli jo miltei vuoden kuplinut aikeena mielissämme. Menimme Finnooseen ja ostimme tikkaan sekä hyllylevyjä.

Visualisoin etukäteen mielessäni, miten paljon siistimpää meille tulee, kun monta hyllymetriä kirjoja ja muuta roinaa saadaan pois lattioilta, nojatuolista, arkun päältä ja sohvalta.

Ei tullut. Ajatus oli hyvä mutta lähtökohdat huonot: liikaa tavaraa.

Lauantai

Kustannustoimittajani Laura otti yhteyttä, ja kohta me jo söimmekin illallista Samratissa. Ensimmäiset ruokalajit olivat mainioita, samoin punaviini (lievästi tosin häiritsee tietoisuus siitä, että punaviini värjää suuni violetiksi ja siksi juonkin nykyään usein valkoviiniä, vaikka punaviini maistuu paremmalta), seurasta puhumattakaan, mutta jälkiruokapallerot olivat vähän hassuja ja yksinkertaisesti siirappisen makuisia.

Oli mielenkiintoista tajuta, että vain muutaman vuoden ikäeromme johdosta olemme kasvaneet aivan erilaisissa historiallisissa tilanteissa.  Laura ei esimerkiksi muista Berliinin muurin kaatajaisia. Eikä sienipilvi ollut hänen lapsuudessaan se juttu, jota piirreltiin kouluvihkoihin. On jännittävää ymmärtää elävänsä jossakin tietyssä historian ajanjaksossa.

Ja jos joku nuori lukija ei oikein äskeistä ymmärtänyt, tarkoitin sienipilvellä atomipommia, en huumeita.

Sunnuntai

Oman esiiintymiseni vuoro. Lapsenhoitosuunnitelmat kariutuivat yllättäen, joten otin tyttäreni mukaan. Jos tavallisesti tuon työt kotiini, oli nyt aika tuoda koti töihin. Koti oli kiukkuinen messuille joutumisestaan ja toivoikin, etten olisi kirjailija.

Haastatteluani Kullervo-salissa kuulemaan oli tullut hämmästyttävän iso joukko ihmisiä mutta niinpä juttukin sitten kulki. On ihan eri asia puhua erillistilassa ihmisille, jotka todella vaikuttavat aiheesta kiinnostuneilta, kuin jossain yleisen hälyn keskellä ohi kulkeville messuvieraille. Myös haastattelutilanne on odotusten ja niihin vastaamisen tilanne. Ei odotuksia -> ei sanottavaa. Isoja odotuksia -> suuria puheita. Eilalle kiitokset hyvistä kysymyksistä!

Signeerausten jälkeen pääsimmekin lounaalle, ja jälkiruokajätski sulatti tyttäreni kiukun. Verensokeri on tärkeä asia ihmiselämässä.

Väentiheys: epäinhimillinen.

Melutaso: lyhyen aikaa siedettävissä.

Suoraan lounaalta pitikin jatkaa matkaa kiipeilemään, mutta vielä hieman myöhemmin Sami ja Riina Kaarla kävivät kylässä. Riinan uusi Ihmesiemen-kirja luettiin sitten iltasaduksi. Hyvällä tavalla vanhanaikainen, sympaattinen ja taianomainen kuvakirja. Suosittelen.

Toinen kansa keskuudessamme

Saimme Haapavedeltä muistoksemme kirjan. Tarinatupa – Haapaveden alakoulujen oppilaiden tarinoita on heti ensi silmäyksellä  komean näköinen paketti. Sisältö on valikoitunutta mutta niin monimuotoista, etten käy sitä tässä sen tarkemmin luonnehtimaan. Lasten omista kertomuksista on kuitenkin kysymys.

Erityisen mielenkiintoiseksi kirja osoittautui, kun aloin lukea siitä iltasatuja tyttärelleni. Hän halusi seuraavana päivänä lisää. Ja seuraavana. Toisten lasten kirjoittamat kertomukset ohittivat vaihtoehdoiksi tarjotut ”oikeat” kirjailijat, esimerkiksi Astrid Lindgrenin, mikä luonnollisestikin herätti minussa erinäisiä kysymyksiä.

Jos jo aikuisten kirjoittama lastenkirjallisuus on kulttuurin marginaalia, niin lasten kirjoittama kirjallisuus vasta marginaalia onkin, vaikka potentiaalista yleisöä olisi ehkä enemmän kuin yhdelläkään aikuisten kirjalla. (Aikuisista vain pienehkö osa lukee kirjallisuutta, kun taas jokseenkin kaikki lapset haluavat kuulla tarinoita.) Miksi tämä kaksinkertainen marginalisointi?

Koska elämme aikuisten ehdoilla aikuisten maailmassa.

Lapset eivät ole täysivaltaisia kansalaisia eikä heitä sellaisina kohdella. Lasten oma kulttuuri rehottaakin suurimmaksi osaksi jossakin syrjässä ja väleissä, siellä missä lapsilla on oma tila, ja vain harvoin me aikuiset, joilla olisi välineet nostaa lasten kulttuuri näkyville, vaivaudumme tekemään niin. (Ja ehkä se on hyvä niin, sillä kovin usein, kun aikuinen ojentaa kätensä lapselle, on se käsi täynnä kasvatustavoitteita ja hallintapyrkimyksiä.)

Tarinatuvan puhuttelevuus pistää myös kysymään lasten- ja nuortenkirjallisuuden merkitystä ja myös tarkoitusta. Lastenkirjat ovat jokseenkin poikkeuksetta aikuisen puhetta lapselle. Entäpä, jos lasten- ja nuortenkirjallisuuden lisäksi kustannettaisiin runsaat määrät elävää, aitoa ja sensuroimatonta lasten ja nuorten kirjallisuutta? Käsityksemme siitä, mikä lapsia kiinnostaa ja mitä he kaipaavat, voisi muuttua radikaalisti. Skenaario on tietenkin täysin kuvitteellinen, sillä tämä on aikuisten maailma, jossa aikuiset tekevät ostopäätökset, joita ohjailee aikuinen maku ja aikuinen käsitys siitä, mitä lapselle pitää lukea.

Olisi mielenkiintoista perustaa lasten kirjallisuutta julkaiseva kustantamo, jossa julkaistavat tekstit ja niiden parantelun saisivat tehdä lapset, ja jossa aikuinen (se, jolla on tuotantovälineet) puuttuisi toimitustyöhön korkeintaan oikeakirjoituksen osalta. Mitähän se kustantamo julkaisisi?

Hmmm…

Saisikohan sen perustamiseen apurahoja?

Eikö tämä törky jo riitä!

”Luultavasti ei ole koskaan koko maailmassa painettu kirjaa, jossa olisi niin paljon haukkumasanoja, kirouksia, herjauksia ja raakoja kuvauksia kuin tässä kirjassa. Melkein keskeytymättä raatelevat lukijan tunteita kaikkein julkeimmat puheenparret. […] Uskonnollisia käsitteitä ja tunteita tehdään naurunalaisiksi ja loukataan usein niin riettaasti, ettei sillä ole mitään rajoja.”
August Ahlqvist Seitsemästä veljeksestä, 1870.

”[…] kirjaa ylimalkaan ei sovi antaa lasten ja nuorison käsiin.”
Julius Krohn Seitsemästä veljeksestä.

”Arveleeko kirjailija, etteivät lapset ota mallia kyseisenlaisesta huolettomasta kieliasusta? Pepin niistäminen leninkiinsä on ilmeisesti kirjailijan käsitys nykyaikaisesta lasten hygieniasta, ja on hyvin sopusoinnussa muun kirjan kanssa. Kirja on kokonaan lapsellinen, luonnoton ja epäterve, sanalla sanoen esimerkki siitä, millainen lastenkirjan ei tule olla.”
Charles Lans Peppi Pitkätossusta.

”Eikö kukaan todella voi estää tätä moraalisesti ala-arvoista ohjelmaa?”
Nimimerkki Närkästynyt Peppi Pitkätossun radioluennasta 1946.

Voimme näin jälkikäteen vain arvailla, moniko lapsi, nuori ja aikuinen on joutunut täydellisesti hunningolle edellisissä kommenteissa mainittujen teosten vuoksi, joita ajattelemattomat opettajat ja vanhemmat edelleen luettavat ja jopa pakkoluettavat harkintakyvyttömillä, keskenkasvuisilla ihmisentaimilla. Puhummeko sadoista, tuhansista vai jopa sadoistatuhansista turmeltuneista mielistä? Minkäänlaista mittaria asian tarkistamiseen ei ole, mutta ympärillämme rehottava rappio puhuu asiasta karua, jopa vulgääriä kieltään.

En tietenkään tarkoita, että yksittäinen teos pystyy tuhoamaan ihmistä sellaisessa perheessä, jossa kirjallisuudesta ja elämänarvoista keskustellaan avoimesti. Mutta kun muunkinlaisia perheitä on… ehkä jopa valtaosa kaikista perheistä, nykyään.

Tekstisitaattien lähteet:
Irma Perttula: Kivi ja Ahlqvist
Gaare & Sjaastad: Peppi ja Sokrates