Kategoria: Filosofia

Demonkratiaa

Tahdon kiittää persuja: he palauttivat politiikan politiikkaan. Tai te palautitte, kuka tätä nyt sitten lukeekin. Nämä olivat ensimmäiset vaalit kahteenkymmeneen vuoteen, joissa äänestyskopissa käyminen tuntui millään tavalla merkitykselliseltä teolta, sellaiselta, että jumalauta, pakkohan tässä on jotain tehdä. Persujen ohjelmassa oli paljon sydäntäni lähellä olevia piirteitä: desentralisaatio- (punk!) ja demokratiamyönteisiä tendenssejä, pyrkimys saada talous taas siihen asemaan, missä sen olisi aina pitänyt pysyä: hyvinvoinnin välineeksi. Kolme tähän mennessä suurinta puolutetta ovat jo pitkään pyyhkineet persettään tuolla kaikella; niille olisin toivonut suuurempiakin tappioita. Toisin kuin monet ovat lausuneet, ei persuja voi pitää äärioikeistolaisena puolueena, ei edes kevyesti oikeistolaisena. Duunarihenkistä vasemmistoajatteluahan se ennemminkin on.

Jos demokratian toteutumisen kannalta katsottuna persujen nousu onkin terve ilmiö, kantaa se mukanaan myös epätervettä ihmisvihamielisyyttä. Sillä persut eivät vastusta pelkästään muutosta – muutosvastarinta on usein hyvä asia – he vastustavat vierautta erilaisen seksuaalisuuden, ulkomaalaisuuden tai väärän kulttuurin perusteella. Varmaan moni heistä pyrkii tämän kiistämääkin (”Ei tää meidän moottöripyöräkerho mikään rikollisjengi ole. Jotkut yksittäiset jäsenet vain sattuvat tekemään rikoksia.”). Kuitenkin joku Halla-Aho oli Helsingin äänestetyimpiä poliitikkoja, mikä varsin selkeästi osoittaa, että erilaisuuden ja vierauden pelko on aivan persulaisuuden ydintä.

Erilaisuus on ihmisyyden tärkeimpiä piirteitä. Jos toiset ihmiset eivät olisi vähän kummallisia, niin että heidän kanssaan joutuu jopa keskustelemaan ymmärtääkseen, mitä heidän päässään liikkuu, olisi elämä henkisesti köyhää. (Ehkä kristillisiin arvoihin sitoutunut puolue on jotenkin jännästi tulkinnut Vuorisaarnaa: ”Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.”) Samanlaisuuden vaatimukset ovat burkhaan pukeutumisen vaatimuksia, halu häivyttää se, mikä toisesta tekee toisen, yksilön, persoonan. Tottahan on, että erilainen voi olla myös vaarallinen, ei siinä mitään, mutta vaarallista voi olla myös lampun vaihtaminen. Keskittyessään toisen ihmisen mahdolliseen vaarallisuuteen persulaisuus näyttäytyy jähmettymään tai väkivaltaan kannustavana ihmisyyden pelkona.

Äänestinkin persuja vastaan.

Näin lopuksi tahdon lähettää terveisiä. Eduskunnalle ja tulevalle hallitukselle. Hoitakaa, jumalauta, hommanne kunnolla! Te olette siellä kansan, ette itsenne vuoksi. Se on tainnut välillä vähän unohtua? Jos se pääsee taaskin heti vaalien jälkeen unohtumaan, niin hei, katsokaa, mihin suuntaan se tätä maata vie!

Vapaudesta ja autonomiasta

Joskus alkutalvesta hahmotin ajattelussani käsitesekaannuksen. Kirjailijana ja uusälyttömänä suhtaudun käsitesekaannuksiin myönteisesti, mutta joskus on asiallista myös hieman analyseerata. Sartrea seuraillen olen pitänyt vapautta yhtaikaa puolustettavana arvona ja metafyysisenä käsitteenä, enkä ole kokenut tarpeelliseksi erotella näitä toisistaan. Nyt erottelen.

Mitä on vapaus metafyysisenä tai empiirisenä ilmiönä? Se lienee sitä että vapaa olio (vaikkapa ihminen) voi toimia niin tai näin ilman, että hänen toimintaansa pystytään etukäteen pitävästi ennustamaan. Vapaa olio voi valita yhtä hyvin A:n tai B:n, sillä valintaa ei ole ennalta määrätty.

Tässä on tietenkin kysyttävä, miten vapaus eroaa aidosta sattumasta. Ei ymmärtääkseni mitenkään? Jos on vapautta, on myös aitoa satunnaisuutta ja päinvastoin. Tässä mielessä vapaus on olemukseltaan absurdia: se ei noudata suunnitelmiamme vaan yllättää ja pistää pasmat sekaisin. Esimerkiksi Sartren ajattelussa tämä on sitä vapautta, joka myös ahdistaa: emme voi luottaa itseemme. Mutta onko se sitä vapautta, jonka puolesta on taisteltava? Absurdikolle… ehkä. Arvaamaton on kiinnostavampaa kuin ennalta-arvattava. Mutta jos tämä vapaus on ylipäätään todellista, se ei varsinaisesti vaatine puolustajaa. Ihminen joko on vapaa tai sitten ei. Mahdollisimman arvaamattomasti ja kokeellisesti voi tietenkin (ja usein myös kannattaa!) käyttäytyä, mutta metafyysistä tasoa emme kai ulotu tässä mielessä sorkkimaan.

Useimmiten, kun vapauden tai vapauksien puolesta taistellaan, on kuitenkin kysymys jostakin muusta kuin edellä kuvailemastani häilyvyydestä. Se, minkä edestä noustaan barrikadeille, onkin autonomiaa, itsemääräytyvyyttä; sitä, ettei toimiamme määritä ulkopuolinen vaan omalakinen, sisäinen taho. Autonominen olio voi kuitenkin olla epävapaa: esimerkiksi taskukello toimii oman säännönmukaisuutensa ennalta ohjaamana. Sen voi rikkoa, ja sen toimintaan voi tietysti myös vaikuttaa, mutta noin oletusarvoisesti se on autonominen yksikkö sen jälkeen kun se on vedetty. Käsitesekaannus ei taida olla pelkästään minun tai Sartren. Esimerkiksi Kantin tavoittelema, valistushankkeen täydellisesti ”vapauttama” ihminen toimii sisäistämiensä moraalilakien velvoituksen mukaan: hän on autonominen mutta lainalaisuudessaan epävapaa.

Vai?

Ansaittua hyvinvointia

Suuren KuntoSaliKetjun (jatkossa lyhemmin SKSK) edustaja vaati minua tutustumiskäynnille. Eräs tuttavani oli tällaisesta tutustumisesta saanut paljon hyvää oloa, joten miksikä en kävisi katsomassa minäkin? Ja olihan se – ajatuksia herättävä kokemus.

Saavun paikalle sovittuun aikaan. Entinen teollisuusrakennus ei näytä ulos päin kovin kummoiselta, mutta kun esittelijä kierrättää minut tehdashallista toiseen, olen vaikuttunut. Kyseessä on valtava, Star Trek -tyyliin siisti ja valoisa, väljästi täytetty laitos. Ilmapiiri on näin aamupäivällä rauhallinen, liikkujia paikalla melko vähän. Esittelijä kehuu erilaisia ryhmäliikuntamahdollisuuksia: ”*** on tosi kovaa rääkkiä, ja keskiviikkoisin on ***. Se, se on kyllä ihan täyttä tappoa!”

Suurin osa tarjonnasta vaikuttaa silti ihan terveelliseltä. Uskon toki, että koko kuntosalihomma on fyysisesti hyvä juttu ja tekisi varmasti hyvää minullekin. Keskityn kuitenkin kuitenkin siihen puhuntaan (Hah! Vältinpä sanan ”diskurssi” käytön!) ja ideologisiin piirteisiin, joita luulen havainneeni.

Tarjolla on siis itsensä kiduttamista ja kuolettamista, mortifikaatiota, kuten asia on katolisessa kirkossa nimetty. ”Monin paikoin ihmiset eivät ymmärrä kärsimyksen puhdistavaa ja myötälunastavaa voimaa…” (Opus Dein prelaatin paimenkirje, 2009)

Juuri itserääkkäyksen lunastavaan voimaan SKSK:n esittelijäkin vetoaa: ”Treenin jälkeen on sitten niin hyvä olo ja hyvä omatunto, kun tietää tehneensä jotain. Ja nälkä, ja kun menee oikein kunnolla syömään, tietää ansainneensa sen.”

Kysymys on siis nautinnon ansaitsemisesta tai ennakkoon maksamisesta tehdassalissa työskentelemällä (jos toisteiset, yksitoikkoiset liikkeet jotakin muistuttavat, niin tosiaankin liukuhihnatyötä).

Hiljainen spinning-sali on suorastaan vavisuttava. Ainakin sata kuntopyörää suorissa riveissä ja jonoissa. Mekaaanisten laitteiden sulkeiset, joiden täsmällinen kauneus saa niskakarvani nousemaan pystyyn. Minun ei tarvitse kuvitella ihmisiä noita laitteita polkemaan. Riittää nähdä laitteiden järjestys, käskytetty konemaisuus, jolle joukkokokouksen osallistuja itsensä alistaa. Jotain komeampaa olen nähnyt ainoastaan Itä-Saksaa käsittelevissä dokumenttielokuvissa.

Olen muuten aina ihmetellyt ihmisten halua osallistua ryhmäjumppaan ja muihin paraateihin, jonkun toisen komennettavaksi. Mitä se kertoo meistä? Mitä kertoo yhteiskunnastamme se, että samat ihmiset, jotka vaalivat puheissaan yksilönvapautta, haluavat maksaa siitä, että tulevat vapaa-ajallaan komennetuiksi? Erityinen feministinen kysymys: mitä kertoo maailmastamme, se että nimenomaan naiset haluavat olla joukkoina käskytettävinä?

Suurin osa tiloista on toki tarkoitettu itsenäiseen työskentelyyn.

Esittelykierroksen jälkeen istumme pöydän ääreen, ja minulta pyydetään ratkaisua. Minulle ilmoitetaan jäsenyyden kuukausihinta, vaikka myytävänä ei ole kuukausia vaan vuosia (pieni kuluttajansuojaongelma, ehkä?). Minulle sanotaan jopa, paljonko maksu on päivää kohden: reilut pari euroa ei olisi paha hinta mistään palvelusta, jota todella käyttää, joten tarjous ihan oikeasti houkuttelee. (Vuosimaksun kaveri laskee alakanttiin pieleen.) Koska puhe ei todellisuudessa ole muutamasta kympistä (kuukausihinta) vaan monesta sadasta eurosta (vuosimaksu), haluan harkita asiaa. Voisin vaikka ottaa yhteyttä huomenna? Ajatus ei ole esittelijästä hyvä. Olet jo tullut paikalle, miksi et jo pistäisi nimeäni paperiin? Mitä, jos saisit vielä tällaisia ja tällaisia lisäetuja? Tämä on esittelijältä moka, ainakin minun tapauksessani. Tämän tyyppiset manipulointikeinot ovat minulle kirjallisuudesta ja myös kenttätutkimuksista tuttua kauraa. Hätäisiin mutta suuriin ratkaisuihin prässääminen on erinäisissä kyseenalaisissa lahkoissa hyväksi ja toimivaksi havaittu menetelmä: ihminen saadaan tekemään asioita, joita hän ei oikeastaan haluaisikaan tehdä. Minussa se herättää kuitenkin ensisijaisesti vastustusta, ja koko SKSK luiskahtaa bisnesuskontojen kategoriaan.

Tutustun laitteisiin omatoimisesti vajaan tunnin ajan. Aerobiseen liikuntaan tarkoitetut härvelit ovat juuri niin puuduttavia kuin pelkäsinkin. Joissain muissa löydän itsestäni uusia lihaksia – joita minulla ei ole – ja siksi myös syyn käydä salilla. Mutta ulkona paistaa aurinko. Mieluummin olisin vaikka lumikenkäilemässä.

Loogikkojen Watchmen

Doksiadis, Papadimitriou, Papadatos ja Di Donna: Logicomix

Suomentanut Tua Korhonen. Avain, 2010

Toinen maailmansota on syttynyt. Tunnettu filosofi ja pasifisti Bertrand Russell on saapunut Yhdysvaltoihin luennoimaan aiheesta ”Logiikka ja ihmiselämä”. Rauhanaktivistit vaativat Russellia perumaan esitelmänsä ja osallistumaan protestiin, mutta tämä kutsuu heidät kuuntelemaan esitelmäänsä.

Luento on kertomus Russellin elämästä: lapsuudessa omaksutusta hulluuden pelosta ja siitä poikivasta pyrkimyksestä löytää järkevälle ajattelulle vakaa perusta. Analyyttisen filosofian historiasta kertova tarina on dramaattinen ja kasvaa eeppisiin mittakaavoihin asti.

Logicomixin aikajänne käsittää lähemmäs 130 vuotta pitkän ajanjakson Russellin lapsuudesta nykyaikaan saakka, kerronnan uloimpaan kehykseen, jossa joukko sarjakuvantekijöitä tekee valintoja siitä, mitä kuvataan ja mistä näkökulmista. Sarjakuvantekoa käsittelevä metataso lienee mukana kahdesta syystä: ensinnäkin valaisemassa kuvattujen tapahtumien vaikutuksia nykyaikaan ja toiseksi muistuttamassa siitä, että vaikka teos perustuukin todellisuuteen, on se lopulta kuitenkin tulkintaa ja fiktiota. Ratkaisu, vaikka onkin rehellinen ja avoin, tuntuu paikoin tarpeettoman etäännyttävältä. Historiallinen kertomus on kuitenkin riittävän vahva vetääkseen yhä uudelleen sisäänsä.

Tarinan sankarit lähestyvät modernin supersankarisarjakuvan hahmoja: he ovat sisäisiä demonejaan ja ulkoista kaaosta vastaan taistelevia maanikkoja jotka asuvat ukkosen valaisemissa öisissä kartanoissa, mielisairaaloissa ja sotarintamilla. Jo heidän nimensä saavat tavallisen ihmisen vapisemaan: Frege, Russell, Wittgenstein, Wienin piiri, Von Neumann… ja yli-inhimillisin kaikista, Kurt Gödel!

Supersankarisarjakuvaan Logicomix rinnastuu myös siinä, että (ainakin minun luennassani) ainakin osa sen esteettisestä voimasta nousee tarinan ja henkilöiden tuttuudesta, siitä, että nämä ovat jo entuudestaan osin myyttisiä hahmoja. Osasin odottaa tiettyjä tapahtumia mutten tiennyt, miten ne on tällä kertaa dramatisoitu. Ja kyllä: näillä tekijöillä on juuri sitä kerronnan rytmin ja dramatiikan tajua, joka tekee hyvän sarjakuvan. Kiinnostavaa olisi tietenkin kuulla, millainen lukukokemuksesta muodostuu niille, joille joukko-opin perusteet ja analyytikot eivät ole entuudestaan tuttuja. Menettääkö tarina silloin paljon?

Minä kyllä tykkäsin, ja mieleni tekee ennustaa Logicomixille jopa klassikkoteoksen asemaa.

Ja muuten. Te, jotka olette lukeneet kirjan. Onko sivun 175 ensimmäinen puhekuplan sisältö mielestänne sitä, mitä pitääkin?

Palkkatyö ja kulutus

Olin tässä päivänä muutamana taas opettamassa. Ensimmäinen päivä oli semmoista totuttelemista: uusia oppilaita ja työmaan haltuun ottoa. Päivän päätteeksi olin aika hyydyksissä. Toisena päivänä alkoi jo sujua, ja tajusin, että voisin edelleen hyvin lyhyessä ajassa laitostua koulumaailmaan. Kolmas päivä oli ekstraa: tarjolla oli myös toisen opettajan sijaistunti, ja koska olin jo alkanut viihtyä, päätin jäädä vielä hetkeksi.

Mutta palaan tuohon ensimmäisen päivän iltaan. Muistan hyvin, että väsyttäviä tai muuten raskaita päiviä tuli työmaalla vastaan aina silloin tällöin. Joissain jaksoissa jatkuvasti. Oletan, että tämä pätee useimpiin muihinkin työpaikkoihin kuin kouluihin. Työpäivä puristaa ihmisestä mehut, ja päivän päätteeksi ollaan hyydyksissä.

Ja entä sitten?

Päätin hemmotella itseäni. Olinhan jo tehnyt koko lailla paljon töitä muiden hyväksi, joten olin ansainnut jotain kivaa myös itselleni. Jotain, mikä ei enää vaatisi itseltäni paljon mitään mutta tuottaisi mielihyvää. Näiden impulssien ohjailemana ostin pari sarjakuvakirjaa. Joku muu ostaa suklaata, kolmas olutta, neljäs rauhoittavaa musiikkia tai kokonaisen viihdytysjärjestelmän.

Olennaista ostamisen aktissa on itsensä uudelleen asemoiminen antajasta saajapuolelle. Tyydytyksen hankkiminen päivänä, joka ei muuten tuntuisi tyydyttävältä. Jotta tämäkin päivä tuntuisi jonkin arvoiselta.

Olen nyt ymmärtävinäni, että palkkatyön ja kulutuksen suhde ei olekaan niin yksisuuntainen, kuin mitä olin tähän mennessä ajatellut. Ihmiset eivät ainoastaan käy töissä voidakseen kuluttaa, vaan kenties jopa yhtä suuressa määrin kuluttavat, koska käyvät töissä.

Työläis-kuluttajuus-kierteen vaihtoehtona näen arvokkaiksi koettujen, merkityksellisten ja siksi tyydytystä tuottavien töiden tekemisen. Nekin väsyttävät mutteivät samalla tavalla vaadi kompensaatiota.

Kirja-alan vastauutisia

1) Uutiset ovat useammin huonoja kuin hyviä.

2) Samaan aikaan uutiset pyrkivät olemaan mieluummin hätkähdyttäviä kuin arkisia. Ne yrittävät tarjota kiinnostavaa ja poikkeavaa informaatiota, jotka ovatkin pitkälti yksi ja sama asia: ihmisen, kuten monien muidenkin eläinten, mielenkiinto kohdistuu muutokseen ja poikkeamiin, ei tapahtumattomuuteen. Jo pienet vauvat kohdentavat kiinnostuksensa odottamattomaan. Vastaavasti liike kiinnittää huomiomme paljon tehokkaammin kuin pysähtyneet kappaleet, eikä kukaan osta lehteä, jonka uutiset toistelevat jo tunnettua, esimerkiksi sen kaltaisia tietoja, kuin että valtaosa ihmisistä on kaksijalkaisia.

Kaksi edellä mainittua seikkaa viittaavat siihen, että pääosin asiat sujuvat hyvin. Huonot uutiset ovat poikkeuksia todellisuudessamme. Jonkinlaiset vastauutiset sen sijaan saattavat kertoa todellisuudesta enemmänkin kuin itse uutiset. Molemmilla on toki paikkansa.

Vastauutisia:

1) WSOY julkaisi viime viikolla Miina Supisen novellikokoelman Apatosauruksen maa. En ole vielä lukenut kokoelmaa mutta olen kuullut joitakin sen kertomuksia, jotka olivat ihan sairaan hyviä, joten voihan se tuntemattomilta osin olla vaikka mitä keskinkertaista sontaa. Mutta tuskinpa kuitenkaan! Lööpin aihe: On ilmeistä, että jopa WSOY julkaisee edelleen myös hyvää, julkaisemisen arvoista kirjallisuutta!

2) Loki-kirjojen mentyä naftaliiniin jäi suomalaiseen kustannusmaailmaan ammottava aukko: kukaan ei enää julkaise mitään sellaista. Kävin hiljattain Atenan ja Schildtsin yhteisessä lehdistötilaisuudessa kertomassa ja etenkin kuulemassa, mitä tänä syksynä tapahtuu. Korviin särähtivät pahasti tiedot, joita Tiina Piilolan ja Pasi I. Jääskeläisen uusista kirjoista kerrottiin. Ja omastani. Lööpin aihe: Pirskatti! Sellaista julkaistaan sittenkin!

Tunnelityömaa

Kävimme viime viikolla Leppävaarassa katsomassa, miten suuri tunnelityömaa etenee. Saimme nauhalle hyvää äänimaisemaa ja huonoa runoutta, mutta tunnustan suoraan, että sinänsä harmittoman tutkimusmatkamme luvattomuus oli matkamme merkittävin anti. (Emme siihen hätään löytäneet työmaatoimistoa, josta luvan olisi voinut pyytää.) Sääntöjen rikkominen on subjektiviteetin osoitus ja rakennusaine, mikä ajatus Raskolnikovinkin mielessä pyöri Rikoksen ja rangaistuksen alussa. Kiellot itsessään vaativat tulla arvioiduiksi ja koetelluiksi. Raskolnikovin virhe oli, ettei hän tuntenut itseään, vaan rikkoi sääntöä, jonka olisi voinut itsekin allekirjoittaa: hänen toteuttamansa murha oli reaktio moraalisääntöihin, ja siten moraalisäännöt itse asiassa ohjailivat häntä. Subjektiviteetin osoittamiseksi ja rakentamiseksi suunniteltu teko epäonnistui.

Sääntöjen rikkomisen ei tarvitse olla pahaa tai vahingollista. Se voi olla moraalisesti myös yhdentekevää, kuten oma työmaaseikkailumme. Tämän blogauksen mietteetkin ovat vain sivutuotteita siitä miellyttävästä jännityksestä, jota henkilönostureiden takana piilottelu ja tunnelirakennusmiesten välttely synnyttivät.

Sääntöjen rikkominen voi olla myös kiitettävää toimintaa, kuten vaikkapa Gandhin kansalaistottelemattomuuden tapauksessa.

Ennen suunnitellun rikkomuksen tekemistä sen vaikutusten ja omien motiiviensa tarkasteluun kannattaa joka tapauksessa uhrata ajatus jos toinenkin.

Sivupolut, derivointi, atopos

Sivupoluille hakeutumisen suurin vaara on, että siitä muodostuu rutinoitunut tapa. Silloin sivupolut lakkaavat olemasta sivupolkuja ja ajelehtiminen (ransk. dérive) muuttuu urautuneeksi toiminnaksi. Tärkeämpää on tavoittaa tutkimusmatkoilla mielentila, joka paljastaa arjen pääväylien outouden, vierauden ja kyseenalaisuuden. Pidänkin derivoinnin tärkeimpänä päämääränä – sikäli kuin derivoinnilla voi sellainen olla – sokrateen tapaan atooppisen (kreik. ἄτοπος; sijoittumaton, outo) ihmisen havahtumista. Näin derivointi voidaan oikeinymmärtää sosiaalisen integroinnin käänteistoimituksena.

Kuvissa olarilaista autiorakennuskantaa.

P.S. Surffatkaa myös Maanmittauslaitos!

Ajattelun ja toiminnan erottamisesta

Kaverini Oskari osti itselleen Arno Ilgnerin kirjan nimeltä Espresso Lessons From The Rock Warrior’s Way ja referoi sitten lukemaansa eräällä kiipeilyretkellämme. Yksi kirjan opetuksista oli kuulemma tämä: Päätöksenteko ja fyysinen kiipeäminen on pidettävä toisistaan erillään. Reitin juurella samoin kuin hyvissä lepopaikoissa jne. tulee kohtia, jolloin on hyvä pysähtyä eri pituisiksi hetkiksi miettimään, mitä aikoo tehdä. Ja kun miettimiset on mietitty, toimitaan. Tämä on tärkeä juttu, ja oivalsin oman ongelmani välittömästi: alan aivan liian usein miettiä siinä vaiheessa, kun pitäisi vain tehdä. Rupean pähkäilemään kesken haastavan muuvin, että onkohan tämä sittenkään hyvä idea.

Kiipeileminen pitäisikin hahmottaa hypoteesien testaamisena. Ajatteluvaiheessa tehdään hypoteesi: toi menee varmaan noin. Toimintavaiheessa hypoteesi sitten testataan. Köysi on olemassa sitä varten, että hypoteesi on huono – amerikkalaista pragmatismia parhaimmillaan.

Muistin saman tien monia muitakin yhteyksiä, joissa ajattelu ja toiminta olisi ollut hyvä erottaa toisistaan. Esimerkiksi muuttolaatikoiden pakkaaminen. Eihän siitä tule hittojakaan, jos jokaisen tavaran kohdalla miettii, ottaako sen mukaan ja miten sen pakkaa. Parempi miettiä etukäteen. Entä eteneekö lastenhuoneen siivoaminen sillä, että pistää lapsen siivoamaan? Ei etene. Lapsi – ainakin meidän lapsemme – rupeaa kesken kaiken miettimään, ja siivoaminen muuttuu hyvin nopeasti leikkimiseksi.

Aina ei pidä ajatella.

Kitsch ja Ikuisuus

Olemme varmasti kaikki joskus törmänneet Milan Kunderan ajatukseen, jonka mukaan ”kitsch on paskan absoluuttinen negaatio.”

Kunderan tapaan käsitetty kitsch on siis yhtenevä platonilaisen hyvien ja puhtaiden ideoiden todellisuuden kanssa, josta lika ja saasta puuttuvat (ks. esim. Platon: Parmenides).

Eräänä kitschin ilmentymänä voimme tarkastella vaikkapa Disney-piirrettyjä. Niissä ihmiset, erityisesti päähenkilöt, ovat kauniita ja täydellisiä. He eivät käy huussissa. He ovat hoikkia ja terveitä, ihohuokosia vailla. Hyvä ja paha ovat konkreettisia ja selkeitä ideoita, ja vieläpä niin, että platonistisessa disneytodellisuudessa rakkaus, uutteruus, nöyryys ja rohkeus kukoistavat pahan kadotessa lopulta olemattomiin. Disney-kitschissä maailma on ideaalinen, sellainen kuin sen pitäisi olla.

Monet – minä mukaanluettuna – kokevat suuria tunteita ja liikutuksen hetkiä Leijonakuningasta, Liloa ja Stitchiä tai Pientä merenneitoa katsellessaan. Eräs koetuista tunteista on viiltävä kauneuden ja hyvyyden kaipuu: miksi minun todellisuuteni ei voi olla tuollainen?

Näiden ajatusten kautta luulen sekulaarinakin ihmisenä ymmärtäväni, mistä jotkut uskovaiset puhuvat puhuessaan jopa tuskaisasta taivaskaipuustaan. Se on sitä, mitä minä tunnen piirrettyjä katsellessani.