Lopputuleman jatke

Hyvä on. Pieni kuvaus illan kulusta niille, jotka eivät olleet paikalla. Tai muistoksi niille, jotka olivat.

Huomattakoon, että taidenautiskelijana olin hieman keskittymishäiriöisessä tilassa, sillä tirehtöörin ominaisuudessa ajattelin aina jo osittain seuraavaa esiintyjää.

Illan avasi kolmikko HEH. Rentouttava, kuulas, esitys. Yksi lauluista soi edelleen päässäni.

Seuraavaksi haastattelin Sari V:tä, joka raportoi, missä vaiheessa ArkkiPoliO, arkkitehtuuripoliittinen ohjelmajulistuksemme on. Ohjelma sisältää muun muassa übermarkettien desentralisointisuunnitelman siten, että noita autojättiostareita rakennetaan huomattavasti lisää, jotta ne ikään kuin nitistäisivät toinen toisensa ja jäisivät rauniovyöhykkeeksi Kehä III:n varrelle. Jäämme suurella mielenkiinnolla odottamaan, minkälaisia biotooppeja niiden muurien suojiin kehittyy. Nykyisten hedelmätiskien sisältö antaa tulevasta jonkinlaista osviittaa.

Helsingin ydinalueelle pyritään saamaan jälleen erilaisia paikkoja korostamalla niiden erityisluonteita. Senaatintorin ympäristöstä on mahdollista kehittää ympärivuotisesti lumetettu saamelaiskaupunginosa, Töölöstä taas voidaan kehittää espanjalaistyylinen eläkeläisparatiisi. Myöskään ghettoja, slummeja ja muita erityisalueita ei pidä unohtaa.

Himmeisiin kaasuvaloihin siirtymällä kaupungin tunnelma muutetaan romanttisemmaksi, eikä ylitöiden liiallisten tekeminen enää ole mahdollista. Urbaani ympäristö inhimillistyy. Savukoneilla saadaan aikaiseksi utuisia tiloja ja arvoituksellisuutta.

Seuraavaksi luki Moottorit-kirjaansa sekä jatko-osan siemeniä esikoisrunoilija Tuukka Hämäläinen.

Jouni Kempin runoista ehdottomasti mukaansatempaavin ja kiehtovin oli Jukka Petäjän kuuluisasta kritiikistä aakkostamalla koostettu teksti. Se toimi ääneen luettuna suorastaan erinomaisesti.

Seuraavaksi saimme kuulla Tuuve Aron absurdin novellin. ”Se oli aivan mainio! Se, että saa proosatekstin toimimaan ääneen luettuna, on jotakin äärimmäisen vaikeaa”, kuten eräs kuulija kuvaili kokemustaan.

Tauon jälkeen tanssi Balet Ryss Dostojevskin Kellariloukkoon pohjautuvan esityksensä. Hieno!

Kirsti Kurosen Runoja Angliassa hedelmöitetyn keskeneräisyydestä sisälsi koskettavia, jopa riipaisevia kuvia elämästä ja kuolemasta.

Miina Supisen esityksestä kuulin valitettavasti vain pienen pätkän, mutta sen vähän perusteella kuultu kertomus oli taattua, rytmillisesti ja ajatusnyrjäyksellisesti toimivaa Supista… Odotan novellikokoelmaa kuin kuuta nousevaa. (Onko tällainen sanonta todella olemassa? Miksi nousevaa kuuta odotetaan?)

Seuraavaksi olikin oma vuoroni. Äänentoiston kanssa oli pientä ongelmaa, mutta minun numeroni on nyt nähtävissä täälläkin, ihan internetissä:

Leevi Lehto… tarvitseeko edes sanoa? Lausuntataiteen mestariluokkaa, vaikka olikin niin reippaasti mukavuusalueensa ulkopuolella että joutui keskeyttämään yhden klassikkosovituksensa. Myöhemmin myös netissä.

Harri Hertell ja Saara Rautio toivat lyyran takaisin lyriikkaan. Tai itse asiassa juuri Saara Rautio toi lyyran, ja Harri lyriikan. Eikä se ollut lyyra vaan harppu. Vaikuttava soitin, vaikuttava esitys!

Lopulta Blues Sektio kääri meidät sulosointujensa pumpuliin. Pumpuli (Bomull) on peräisin puuvillapellolta.

Sitten siirryttiin kadun toiselle puolelle ja tyhjennettiin muutama kuohuviinipullo ja jotain muutakin, ja kehiteltiin uusia ideoita (uusälyttömyyden militantin siiven syntysanat lausuttiin), ja aivotoimintojen pikku hiljaa kytkeytyessä pois päältä luisuin kummallisiin tunnelmiin, menin taksilla kotiin ja olin vieläkin ylikierroksilla enkä saanut nukuttua.

Että semmoinen ilta.

Lopputulema

Väsynyt mutta rento. Eilinen uusälyttömyysilta ei ehkä ollut yhtä älytön kuin edeltäjänsä vaan hieman tasaisempi ja helpommin nieltävä. Olen silti tyytyväinen: projekti saatu onnellisesti päätökseen, hauskaa oli ja uusia ideoita sikisi. Kovempaa ja korkeammalle!

Iso kiitos teille, HEH, Sari V., Tuukka Hämäläinen, Jouni Kemppi, Tuuve Aro, Balet Ryss, Kirsti Kuronen, Miina Supinen, Muusa, Leevi Lehto, Harri Hertell, Saara Rautio ja Blues Sektio!

Kiitos myös Jangvan osaavalle väelle, hyvälle ja juuri sopivan kokoiselle yleisölle ynnä muille asianosaisille!

Kuvat: © JJPL

Työelämässä tapahtuu

Muumit ja olemisen arvoitus kääntyy melko luultavasti ainakin puolaksi ja ruotsiksi. Myös englanninnoksesta on käyty kesksustelua. (Ja minä jo kertaalleen luulin korjanneeni ”kesksustelua” muotoon ”keskustelua”! Ilmeisesti se ei kuitenkaan halua tulla oikaistuksi.)

Akuutisti minua työllistää Uusälyttömyyttä III -happeningin järjestely ja ohjelmasuunnittelu ja aiheeseen liittyvä kirjoittaminen. Lopputulemia aistittavissa lauantai-iltana galleria Jangvassa klo 19-22. Vapaa pääsy.

Pidempää aikajännettä vaatii nyt romaani, jota kirjoitan yhteistyössä vanhan ystäväni kanssa. Kirjan liikkeelle paneva idea oli hänen. Rakentelemme nyt runkoa ja teemme pohjatöitä. On tutustuttava laveasti kristilliseen martyrologiaan ja syvästi terrorismin psykologiaan. Jos suunnitelmamme toteutuu suunnilleen sen tapaisena, kuin millaisena teos nyt häämöttelee mielessäni, tulee siitä kerrassaan upea ja sen vaikutus elämääni saattaa olla jopa tuhoisa.

Katutaiteesta siellä täällä

Pariisin katutaiteen yleinen taso on jokseenkin tarkalleen valovuoden verran edellä helsinkiläisten taggaajien väsyneistä roiskaisuista. No, ehkä ne ovat vähän kaksi eri asiaakin: tagit ovat taggaajien keskinäistä kieltä, muille esteettinen haitta. Kunnon piissit sen sijaan ilahduttavat yhtä lailla muuta kansaa kuin alan paneutuneimpia harrastajia. (Ja on siellä Ranskan-maallakin niitä syntyessään kuolleen näköisiä söhryjä.)

Huolellisesti taiteiltujen teosten keskeiset ja julkiset sijoitukset Pariisissa kielivät siitä, että siellä on sekä
a) valvonta heikompaa ja yhteiskunta siltä osin vapaampi (ainakin osin totta: joillakin alueilla toiminta on epävirallisesti sallittua)
että
b) uskaliaampia tekijöitä.

Joka tapauksessa: kateeksi käy.

(Meta: Huomasin vasta, että tässäkin blogialustassa kuvat saa klikkaamalla isommiksi. Ei olisi aina tarvinut kuormittaa teitä ylikokoisilla jutuilla.)

Siellä täällä vastaan tuli näitä kuuluisan  Space Invadersin sympaattisia mosaiikkitöitä. Nämä kaksi sinistä bongasimme Chartresista asti. Parhaat ideat ovat usein hyvin, hyvin  yksinkertaisia.

Näitä nähdessään Sinisalon Johanna vihjaisi mm. Tampereen suunnalla yleistyneistä neulegraffiteista. Niin että kyllä ne jotkut Suomessakin! Neulegraffiteja voi ihmetellä esimerkiksi täällä ja täällä.

Elämää joulun jälkeen

Runoutta, proosaa, musiikkia, tanssia, arkkitehtuuria. Vapaa pääsy. Kuvaa klikkaamalla pääset Galleria Jangvan sivuille.

Taustan maalaus: Alvari Lume

Kolme asiantuntijalausuntoa

Ruoalla ei saa leikkä on viime aikoina arvioitu ainakin kolmessa lasten- ja nuortenkirjallisuuden erikoisjulkaisussa.

Vinskissä kirjan esittelee Anna Wessberg, 9 v, eli tämä on nyt niitä arvosteluita, joilla on kirjailijalle henkilökohtaisella tasolla erityisen paljon väliä. Wessberg pitää tarinoita ja henkilöhahmoja hauskoina, ja kritiikin yleisvaikutelma on positiivinen. Kirjoittaja oli kuitenkin jäänyt kaipaamaan pidempiä tarinoita, koska ”halusin kuulla, mitä seuraavaksi tapahtuu.” Joidenkin tarinoiden loppuja Anna Wessberg ei ollut ymmärtänyt, mutta toisin kuin moni aikuiskriitikko, uskaltaa kuin Sokrates hienosti ja rehellisesti myöntää ymmärtämättömyytensä.

Osa kirjan vitseistä ja ”opetuksista” on tosiaan tarkoitettu herättämään keskustelua ja kysymyksiä ennemmin kuin olemaan helposti nieltävissä.

Virikkeitä-lehdessä julkaistu Marja Suojalan arvio on ilahduttavalla tavalla jokseenkin täysin yhtenevä sen kanssa, mihin olemme kirjassa pyrkineet: ”[…] Laajarinne hallitsee lyhyen muodon mainiosti. […] Tarinat sopivat niin lapsille, nuorille kuin aikuisille, sillä niissä on samaan aikaan sekä konkreettinen että abstrakti, jopa filosofinen taso. […] Kirjan monitasoinen huumori viehättää, ja tarinat sopivat mainiosti myös ääneen luettavaksi […] Martti Ruokonen on tehnyt kirjaan graafisen kuvituksen, jossa yhdistyvät yksinkertaiset muodot ja hyvät oivallukset niin kuin tarinoissakin. Tarinan ydin saattaa kiteytyä kuvassa […]. Kirjan kokonaisuus on mietitty, eikä siinä ole mitään ylimääräistä. Nauttikaa, pienin annoksin!”

Onnimanniin kirjoittava Niina Broman on lukenut kirjan opettavaisten pelottelukertomusten pitkää traditiota vasten. ”[Laajarinteen ja Ruokosen] yhteistyö on jälleen kypsyttänyt hedelmän, joka yhtä aikaa hämmentää, naurattaa ja kauhistuttaa. […] Nämä humoristiset tarinat ovat riemastuttavan rehvakkaita, mutta ajoittain väistämättä liiankin rajuja kaikkein pienimmille lukijoille. […] Ruokosen kuvitus on ensi katsomalta suoraviivaista, mutta tarkemmin silmäiltynä merkityksillä leikittelevää.

[…] Lapsille kirjan jutut voivat olla paikoittain liian vaikeasti avautuvia ja aikuisille lastenkirjakonventiota ajatellen yksinkertaisesti liian raakoja ja ronskeja. Näennäisesti rajujen opetustarinoiden pohjalla piilee kuitenkin nerokas ja anarkistinen huumori, jonka vuoksi teosta ei kannata jättää tyystin unholaan. Suosittelen kokeilemaan!”

Lapsia on moneen lähtöön, kuten meitä aikuisiakin. Kirjan jutut on pääosin kirjoitettu tyttärelleni, kun hän oli kolmevuotias. Muistan, miten hän aamuisin heti herättyään taapersi työhuoneeseeni, istui syliini ja pyysi: ”Lue! Mitä sinä tänään olet minulle kirjoittanut?” Moni muukin 2-5 -vuotias lapsi on kuulemma jutuista pitänyt, joten lukijoiden kannalta isoimmaksi ongelmaksi muodostunevat juuri leperteleväiset lastenkirjakonventiot. Rajujen juttujen kun oletetaan sijoittuvan menneille ajoille niin tapahtumiltaan kuin kirjoittamisajankohdaltaankin, eikä sellaisia pitäisi enää nykyään kirjoittaa. Mitään Grimmin satuihin, Jörö-Jukkaan, Maxiin ja Moritziin tai erinäisiin suomalaisiin kansansatuihin verrattavia raakuuksia kirjassani ei kuitenkaan ole.

Mutta tunnustetaan: yksi jutuista pelotti silloin aikoinaan tytärtäni. Yllättäen ei kuitenkaan yksikään niistä, joita aikuiset pitävät hurjimpina. Pelottavaa oli hänen Mies makkarana -tarinasta kehittelemänsä uhkakuva, että joku vieras ihminen ostaisi hänet vahingossa kaupasta.

Espoon hämärä puoli

Kirjoitin taannoin jutun Espoon science fiction ja fantasiaseura ESCin julkaisemaan Fantastinen Espoo -matkaoppaaseen.  Nyt olen kirjasen myös lukenut ja tunnen lopulta päässeeni jyvälle siitä, mistä se nyrjähtänyt ja eksynyt tunne oikein tulee, etten ole täällä aivan kotonani.

Jos haluat nähdä Espoon Länsikylän, se onnistuu parhaiten Leppävaaran urheilupuiston viereisellä pellolla torstaisin klo 13:00-16:14…

Fantastinen Espoo esittelee hyvin tunnettujen kaupunginosien väleihin ja ulkopuolelle sijoittuvia kohteita ynnä luo katsauksia kaupunkimme unohdettuun ja aiemmin löytämättä jääneeseen historiaan ja arkkitehtuuriin sekä parhaisiin ravintoloihin ja ostospaikkoihin. Kummallisuuden taso vaihtelee vihjauksenomaisista outouksista kummituslegendoihin ja parhaissa paikoissa aivan nyrjähtäneeseen maantieteeseen. Aivan jokainen kirjan kappale ei hykerrytä oivaltavuudellaan tai tyylillään, mutta joka kirjoituksessa on koukkunsa. Teoksen parhaimmistoon kuuluu esimerkiksi Jussi Katajalan artikkeli Espoon Länsikylästä. Samaten Boris Hurtan visio viranomaisten harjoittelualueeksi rakentamasta ja sittemmin hylkäämästä Kultaisesta kolmiosta toimintakelpoisine pontikkatehtaineen ja salakapakoineen vetää naamani viistoon hymyyn.

Sympaattinen pieni julkaisu kannattanee lukea tipoittain. Tai sitten epäjärjestyksessä: pakettia elävöittävät matkakertomukset ovat kaikki päätyneet kirjan loppuun, vaikka niitä olisi ehkä kaivattu alku- ja keskivaiheillekin letkeyttämään muuten kovin asiapitoista sisältöä.

Kirja on, paitsi Espoon (para?)psykomaantieteellisen tutkimuksen tärkeä merkkipaalu, myös inspiroiva osoitus siitä, mihin kaikkeen vinkeään nykyistä julkaisutekniikkaa voi käyttää. Mahdollisuuksia piisaa!

Karmiina

suuttumus

”Minkäs teit, tyttö”, ruumis lausui matalalla äänellä. ”Minkäs teit. Tästä minä en enää koskaan nouse.”

Meristä    Tuuli    Touko    Vilja    Kuismaa
valhetta, brandyn, väsymyksen
Se liittyy karmaan
Vai niin sinä uskot
Karmiina tukehdutti Nipsun
ei koskaan tehnyt kenellekään pahaa
”Nyt tai ei koskaan! Tämä tilaisuus ei toistu!”

nopeasti nuorentavaa kollageenivoidetta à 49 euroa, hienonhienoa nukkaa tehokkaasti poistavan autoharjan 29 euroa, vatsalihaksia kiinteyttävän ja jo viikossa uskomattomia tuloksia antavan sähkötyynyhierojan 89 euroa

sormus. Vihreäkivinen, leveärenkainen kantasormus.
tunsi pimeyden kouran puristuvan ympärilleen

Oli uusi aamu, uusi ihmeellinen aamu heidän elämässään, ja synkeä menneisyys voisi nyt korvautua lupaavalla tulevaisuudella.

Kuollut sisko ja timpuri Keränen ja pehmeähuulinen Lasse Sjöblom sekoittuivat hänen päässään piinalliseksi houreeksi. He kaikki nauroivat hänelle, osoittivat sormellaan

Kuin pahantahtoiset salamat olisivat tanssineet hänen aivoissaan, pää tuntui räjähtävän, ja hän sulki silmänsä.

vihan
petturin
Kunhan leikitteli huvikseen ja huristeli hienossa tuolissaan punomassa juonia. Ei timpurikaan häntä koskaan rakastanut! Lasse Sjöblom ei välittänyt hänestä! Kukaan ei todella hänestä piitannut, ei edes äiti. Ei varsinkaan äiti, joka heitti puolustuskyvyttömät kaksoset kylmään kaivoon… Mielikuva sai Karmiinan irvistämään.

”Etpä tietenkään”, mutisi sisko ja tuijotti hänkin syyttävästi. Nyt kuolaava Kaspar, sinelmäinen Lasse ja sisko lähestyivät Karmiinaa vääjäämättä. – En minä tarkoittanut… Karmiina koetti tarttua siskoa kädestä, mutta tämä veti omansa pois.

Nyt tai ei koskaan! Tämä tilaisuus

Vihreäkivinen sormus

Aaro Keränen, Veljeskilta 19.4.1975

Elina
nyt hyvin
ei tarvitsisi enää

Hän näki heidät kaksi kaakeloidussa kylpyhuoneessa pesemässä hampaita kirkkaanvärisillä harjoilla.
Mutta jostain syystä mielikuva ei syttynyt. Hän keskittyi ja pinnisteli, mutta tulevaisuus ei tahtonut hahmottua. Viime yön jälkeensä jättämä raskaus ei suostunut väistymään.
Koti, koti, koti

Niissä oli jotakin painostavaa, ehkä se johtui äänettömyydestä. Linnut olivat kerta kaikkiaan lakanneet laulamasta

ei tavoittanut sitä
ajatus asfalttitiestä oli aiheuttanut
Hopeanhohtoinen
tien? Se ei ollut mahdollista. Ei

vapaudentunne

Ei ennen kuin viisi vuotta, kolme kuukautta ja viisitoista päivää sitten.
Vanhaa vihaa Maisa ei enää osannut lietsoa esiin.
Mihin ihmeeseen hän jalkoja tarvitsisi, jos halusi syventyä 1900-luvun alun kapinallisiin naistaiteilijoihin?

oksentaa
hänen aamurituaalinsa
napit
Vihreä teekään ei saanut häntä syöksymään vessaan.

Todellinen vallanjako oli alkanut selvitä Ninnille. Vihreää Vaaraa ei johtanutkaan rakohammas Kuisma vaan Meri, jadesilmäinen nainen. Häneen Ninni oli päättänyt luottaa. Meri ei turhia arkaillut, hän oli tuosta vain karistanut pölyt kannoiltaan ja tehnyt valinnan, ketkä sopivat tositoimiin. Mukaan eivät päässeet turhanjauhajat ja höpöttäjät.

vastaansanomaton varmuus
jättämään unelmat

”Ei ole rakkautta ilman oikeutta, ei ole oikeutta ilman taistelua, ei taistelua ilman yhteistä rintamaa…” Tyhjät sanat lapsuudesta kohosivat nyt ylös muistin sopukoista ja alkoivat täyttyä merkityksellä.

Jenkkiraudastahan löytyi
huumeita ja pitkin leviteltyjä
paitsi lopullinen
itsepuolustusta

Karmiina, jolla oli Elinan siniset silmät…

kassaneiti hymyili, koko marketti hymyili
Yksi niistä vilautti keskisormea, mutta Kauno Mielonen vain nauroi.
Pieni-ikkunaiset elementtitalot keräsivät seiniinsä auringon lämpöä ja hymyilivät kutsuvina, nekin olivat varmasti täynnä sellaisia pareja kuin he, onnellisia pareja ruokakasseineen!

Tultiin ja tultiin. Yksinhän sinä tulit. Täällä mitään lounasta ole. Ruuat on syöty. Kaapit on tyhjät. Mene muualle kerjäämään.

laittanut sota-aikana aivan
hemmoteltu

Ei Jussille. Ei isälle. Hänelle, pojalleen.

Ajatus rahasta luopumisesta tuntui äkkiä raskaalta.
Tilalle hän sai vain kaksi vaivaista paperinpalaa. ennen ei ollut!!

Sormus
syvästä halveksunnasta jota hän tunsi korun omistajaa kohtaan
Von Gylling,    Järvinen

Vihreän Vaaran

– No, Karmiina sanoi. – Ensimmäiseen seitsemääntoista vuoteen ei juuri mitään. Mutta kaksi viime päivää ovat olleet tapahtumia täynnä.

ilmoitus ”väkivalloin kaapatusta bussista”

naamion kasvoiltaan!

Camilla Westerholm!

Ninni

viskattu

Liikarumuudesta

”Anarkiakoneessa?” Sana kuulosti hyvältä. Se toi Maisan mieleen sähköisen pyörätuolin. Ja Kalervon.

Suunnasta johon Camilla oli kadonnut pyyhälsi lyhyt vahtimestari Kalle. Nyt mies ei vaikuttanut lainkaan ujolta saati kohteliaalta. Mitään sanomatta hän asteli Maisan luo, tempaisi hänet syliinsä ja lähti kantamaan ulos. Ninni kipitti perässä.

oli luottanut hunajahiuksisen käärmeen lumoon

toisen kerran tänään
haihatustensa vuoksi!
se ei ollut häntä varten.
Ne eivät enää koskettaneet

Sisko oli katsonut häntä samoin ilmein kuin kaikki muutkin.

Ei hän enää saattaisi lähteä Eurooppaan, mitä ne siellä hänestä ajattelisivat? Nauraisivat ulos. Kaikki paljastuisi, kaikki oli jo nyt paljastunut. EI hän enää saattaisi tehdä muuta kuin kadota, painua maan sisään, kadota pimeyteen

saanut pahempiakin

Ilma oli hyinen, mutta hän ei huomannut sitä. Lassen valkeat kasvot katsoivat häntä pimeästä. Ne olivat kuoleman kasvot. Ne olivat aivan lähellä, yhä lähempänä, ja nyt ne sekoittuivat kuolleen Keräsen kasvoihin. ”Minkäs teit, tyttö, minkäs teit…”

Surrealismin portinvartija

Tennispalatsin taidemuseossa on nyt meneillään Suuntana surrealismi -näyttely, jossa riittää ihmeteltävää muutamaksikin käyntikerraksi. Jerusalemin Israel-museosta on tuotu runsain mitoin klassikkomateriaalia. Hyvin edustettuina ovat esimerkiksi  Joan Miró, René Magritte, Kurt Schwitters, Paul Klee, Man Ray, Max Ernst jne. jne. Inspiroivien teosten lisäksi näyttelyyn on järjestetty omatoimitila, jossa suurikokoiset jääkaappirunomagneetit, frottaasityöpaja, siirreltävät lonkerokarvat ja säkkituolit antavat virikkeitä puuhasteluun. Syntyy kaikenlaista, kuten ihmissyöjäsäkkituoli:

P7090025

Pian kuvan napattuani huoneeseen käveli yksi vahtimestareista ja häiriintyi installaatiostamme: ”Hmh. Taas niillä on pelattu. Onpas kummallinen asetelma.” Näin valittaen hän purki hirviömme, levitteli lonkerot ja säkkituolit vähemmän häiritseviin positioihin pitkin lattiaa.

Niinpä niin.