72 – Edistymisraportti

Romaanin valmistuminen on pitkällinen projekti, johon kuuluu niin leppoisia kuin hektisiäkin vaiheita. Se saattaa edetä esimerkiksi näin:

1) Idean pyörittely ja tutkimustyö alkavat, kun edellinen teos (tai edelliset) on vielä tekeillään. Se on rentoa, viihdyttävää ja antoisaa puuhastelua, jolla voi täyttää ne suvantopaikat, joita valmiimpien teosten stressaavampien työjaksojen pyörteisiin väkisinkin muodostuu. Parasta tässä ensimmäisessä työvaiheessa on Suuren Idean hahmottuminen; se on silkkaa potentiaa ja mahdollisuuksien ilotulitusta. Ideavaiheessa olevan teoksen äärellä kirjailija elää eräänlaisessa superpositiossa ja muutenkin paljon korkeammassa todellisuudessa kuin mitä tämä konkreettinen maailmamme on. Mahdollisuuksien kartoittaminen ja tutkimustyö avaavat uusia ulottuvuuksia ja laajentavat tajuntaa ja Suuri Idea ottaa kirjailijan valtaansa.

2) Ensimmäinen kirjoituskerta on edelleen melkoista hupia. Kirjailija toimii eräänlaisena siltana ideaalimaailman ja reaalitodellisuuden välillä. Jotakin sieltä paremmalta puolelta vuotaa tänne näin, ja ottaa muodon tietokoneen kovalevyllä. Suuri Idea ei kuitenkaan siirry levylle sellaisenaan: innoittunutkin kirjailija on vajavainen olento ja tuottaa visiostaan vain vajavaisen varjokuvan, vääristymät ja turmeltuneisuus pilaavat kaiken. Ei kielikään ihan mihin tahansa taivu.

3) Ensimmäinen editointi- ja uudelleenkirjoitus ei tapahdu enää pelkän innoituksen voimalla. On yritettävä paikantaa edes suurin osa ensimmäisen kirjoituskerran tuottamasta huonoudesta, ja korjattava, mikä korjattavissa on, jotta Suuri Idea näkyisi edes hämäränä hahmona kaiken kirjoituksen takaa. Tämän vaiheen lopuksi teksti annetaan luotettavan esilukijan tai kahden käsiin ja lopulta kustannustoimittajalle. Vastausta odotellessa käynnistetään seuraavan teoksen ensimmäinen työvaihe, ellei se ole jo käynnistetty.

4) Vastauksen saatuaan prekaari alkaa tehdä p—-duunia. On sulateltava kommentit, suhtauduttava niihin ja editoitava taas. On hahmotettava, että lukija ei näekään kirjoituksen ja Suuren Idean välistä yhteyttä, koska ei ole liihoitellut pää pilvissä 1. työvaiheessa. Oikeasti suuret taiteilijat eivät tietenkään tee kompromisseja, mutta minä teen: tekstin on hieman lähestyttävä lukijaa, vaikka se samalla etääntyykin Suuresta Ideasta ja muuttuu… kirjaksi? Tämä on vaikea vaihe. Kuinka paljon on hieman? Mitkä muutokset ovat hyviä, mitkä pahoja? Tämä työvaihe saattaa toistua kuin Sisyfoksen myytin uudelleentulkintayritykset. Kustannussopimus on jo olemassa,  ja siinä on valmiiksisaattamisen päivämäärä. Lisäksi kirjailija alkaa jo kyllästyä aiheeseensa ja haluaisi jo heittäytyä täysillä seuraavan romaanin kimppuun. Viimeiset kuukaudet tekstiä muovataan kiireessä ja väsyneenä.

5) Viimeinen kierros ja vielä viimeisempi – oikovedoksen tarkistus – sisältävät lupauksen vapaudesta. Korjaukset kohdistuvat lähinnä pikkuseikkoihin: yksittäisiin ilmaisuihin ja sen sellaisiin. Tämä on sitä tekstin hiomista. Aiemmat työvaiheet on tehty moottorisahalla, vesurilla, taltalla, vasaralla ja nauloilla. Lopulta Suuren Idean emanaatio on ohi, seuraa emansipaatio. Riivaaja on poistunut kirjailijasta, mutta uusi on jo asettunut taloksi.

72kansi

Tällä hetkellä mennään 4. vaiheen loppupuolella.

Painii kirjojen kanssa

Jokakeväinen keskustelu romaanitaiteen kriisistä on täällä taas. Kuten Marko Hautala bloginsa kommenttilaatikossa toteaa: ”Lukijoiden ja kirjallisuuden ammattilaisten välillä on muuten joskus melkein huvittavan suuri kuilu.” Kyllä. Tämä kuilu on niin vanha, kuin minkä näin nuorena ihmisenä pystyn muistamaan. Ja, mikäli esim. Simone de Beauvoiria* on uskominen, vieläkin vanhempi.

Joskus viime vuosituhannella ihmettelin lukijan positiostani käsin kirjailijahaastatteluita, joissa fiktion kirjoittajat kertoivat, etteivät juurikaan lukeneet kaunokirjallisuutta. Enää en ihmettele. Me ammattilaiset (”Puhu vain omasta puolestasi!”) luemme teemojen rehellistä käsittelyä, kieltä, rakennetta ja kirjoittamisen tapoja.

Kun avaamme kirjan, alamme kamppailla sen kanssa.

Jos oman, keskeneräisen teoksen kanssa painimiseen kuuluukin aimo annos leikkiä ja hauskanpitoa,  kohdataan vieras romaani useimmiten aika tosissaan. Vieraalle romaanille ei helposti antauduta, vaan sitä lähestytään kirurgin veitsi (sellainen vanhanaikainen ja iso, samanlainen kuin Viiltäjä-Jackillakin aikoinaan) kädessä: ”Mistäs sinut on tehty?”

Ja tiedättekö mitä? Puukottajan ja puukotettavan välinen suhde saattaa toisinaan olla hieman hankala.

Puukottaja saattaa uhrinsa sisäelimiä erotellessaan muistella lapsuuttaan ja ihmetellä, mihin kaikki ilo painimisesta on mennyt. Vastustajat ovat muuttuneet tylsemmiksi: niillä on kaikilla samanlaista moskaa sisällään. Ne ovat varmaan sisäsiittoisia?** (Paitsi jotkut, ne jotka ovat kehittyneet niin taitaviksi ja kieroiksi, ettei niihin saa tuikattua reikiä ja ottelu tuntuu silloinkin todella tylsältä.)

Mutta ehkä vika ei olekaan vastustajissa? Ehkä puukottaja on itse muuttunut? Hän on ehkä unohtanut, ettei lapsuuden leikkipainissa juuri koskaan käytetty veistä. Ja se, minkä hän on erityisesti unohtanut, on antautumisen taito. Jotta paini pysyisi hauskana ja jotta vastustajan saa innostettua antamaan touhuun enemmän, on tälle joskus annettava periksi***. Annettava vastustajan viedä, vaikkei hän olisikaan erityisen hyvä. Vain silloin voidaan nähdä, mitä hän osaa, eikä pelkästään sitä mitä hän ei osaa.

Olen joskus melko kevyenkin juonivetoisen viihteen vietäväksi antautuessani havainnut: juuri tämä oli sitä, mikä minut kirjallisuuden pariin toi, ja minähän… hyvänen aika, minähän nautin siitä edelleen!

* Jokin essee aiheen tiimoilta taisi olla kokoelmassa Onko Sade poltettava? Sen lukemisesta on kuitenkin sen verran aikaa, että saatan muistaa kaiken ihan väärin päin.

** Sama puukottaja saattaa kuitenkin mielellään käyttää aikaansa kirjallisuusesseiden kanssa keskustelemiseen. Niissä hän ei sisäsiittoisuutta häiritsevässä määrin näe. Ne nyt vain ovat kirjallisuusihmisten kirjallisuudesta kirjoittamaa kirjallisuutta kirjallisuusihmisille.

*** Tarkoitukselliset häviämiset kuuluvat myös rottien väliseen painiin. (ks. esim. Pellis & Pellis: The Playful Brain)

Edistymisraportti

Helena Hovila kysyi kommentissaan, sainko kässärini valmiiksi. Vastataan tässä: kyllä sain. Tai no, valmiiksi ja valmiiksi… Ainakin jätin sen jo kustantajalleni Atenalle. Julkaisuajankohdaksi on suunniteltu ensi syksyä.

Esikoisteokseni jälkeen en muista jännittäneeni minkään käsikirjoituksen jättämistä näin kovasti. Syitä on ainakin kaksi:

1) Sensiibeli aihe. ”Väärin” luettuna kirja saattaa suututtaa useampaakin tahoa, vaikkei se olekaan tarkoitukseni.

2) Täysillä mennään. Edellisen romaanini Kehyksen tavoin 72 on kaikki tai ei mitään -hanke. Kehyksen kohdalla en osannut jännittää, koska odotusarvonani oli se ei mitään. 72:lla tavoittelen kaikkea.

Käsikirjoituksen useat kökköydet punkesivat tietenkin tietoisuuteen heti sen jätettyäni. Sitä ja sitä ja sitä olisi pitänyt vielä muuttaa; kyllä nyt hävettää. No, tästä se editointi vasta alkaa, höylääminen ja hiominen ja poraaminen ja mitä kaikkia työvaiheita siihen kuuluukaan.

Onneksi se on nyt hetken aikaa poissa käsistäni ja mielestäni, silä Suomen Alppikerho, Suomen PEN ja Helsingin kirjailijat ry. ovat työllistäneet minua jo viikon verran yhteensä jokseenkin täysipäiväisesti. Lisäksi olemme muuttamassa vuoden lopussa, ja sitä ennen pitäisi myydä asunto. Antakaa vinkki, mikäli tunnette jonkun, joka haluaa ostaa kulttuurikodin Espoon lapsiystävällisestä Olarista (3H + K, 60 neliötä, hp 150.000 €)!

Ehkä tuossa on tarpeeksi selityksiä siihen, miksi blogi ei ole oikein päivittynyt? Matka kesäisestä miksi-mitään-ei tapahdu -olotilasta miksi-kaikki-tapahtuu-samaan-aikaan -tunnelmaan oli kovin lyhyt. Vertikaalista pinoamista, kuten progemies Thomas Hylland Eriksen asian ilmaisee.

Ai niin, WSOY:ltä pitäisi – myös ensi syksynä – tuleman kuvakirja nimeltä Isä vaihtaa vapaalle. Kuvittajana Timo Mänttäri.

Havaitsemassa

Luen ja parantelen romaanikäsikirjoitusta tarkoituksenani lähettää se kustantajalle aivan lähiviikkoina. Eräänä päivänä vastaani tuli kaksi huonoa lukua peräkkäin. Niissä sanottiin jotakin olennaista, mutta ne tuntuivat väsyneiltä ja elottomilta. Missä vika?

Aikani mietittyäni tajusin, että kumpikin luku sijoittui minulle hyvinkin arkisiin ympäristöihin. Taustat joissa henkilöt toimivat ja keskustelivat, olivat kuin harmaata kohinaa tai korkeintaan todella isolla pensselillä vetäistyjä lavasteita. Eihän sellainen sovi! Jos henkilöt hengittävät lavasteiden pahvia, he muuttuvat itsekin pahviksi. Heidät on vietävä aitoihin ympäristöihin.

Tässä tulee kuvaan eräs kirjoittamisen tärkeimmistä työvaiheista: havainnoiminen. Havaitsemisen taito ei ole lahjakkuuskysymys, luulen, vaan tahdon asia. Jos ympäristöön tai henkilöön suhtautuu kuin tylsään tapettiin (joka sekään ei oikeassa tahtotilassa ole tylsä), siinä ei näe mitään – useimpiin ihmisiin ja useimpiin paikkoihin me suhtaudumme juuri näin.

Kirjoitin romaanini kuvauspaikkaluettelon ja kävin tutustumassa sen kohteisiin. Muutamassa päivässä sain kootuksi parikymmentä sivua ympäristön yksityiskohtia. Kaikkea materiaalia en tietenkään käytä – kirjan pääpointti ei ole maisemakuvauksessa – mutta nyt tiedän monesta paikasta paljon enemmän. Paikoista, joissa olen viettänyt tunteja tai joiden ohi tai läpi olen kävellyt kymmeniä kertoja ilman, että mitään on jäänyt mieleeni. Lisäksi jouduin korjaamaan käsityksiäni sellaisista kohteista, joihin en ollut koskaan aiemmin päätynyt, koska olin kuvitellut ne todellisuutta tylsemmiksi.

Havaintojen ylöskirjaamisen menetelmä poikkeaa jossain määrin yllätyshakuisesta derivoimisesta eli haahuilusta, mutta tarjoaa runsaasti löytöjä. Tavoitteellisina ja kerronnalle alisteisinakin nämä havaintoretket olivat kenties virkistävimpiä proosatyöpäiviäni vuosikausiin.

Loman loppu

Vajaa kuukausi sitten kirjoittamani teksti kirjailijan sivullisuudesta taisi olla paljolti kesälomareaktio. Lomahankkeet oli hoidettu, mutta ympärillä lomailevan perheen ansiosta en päässyt vielä työskentelemäänkään. Kuulun nimittäin niihin, jotka eivät pysty keskittymään (kirjojen) kirjoittamiseen, jos samassa huoneistossa hääräilee muita ihmisiä, joiden voi kuvitella hetkenä minä hyvänsä vaativan huomiotani. Tarvitsen myös säännöllisen työrytmin.

Vietin siis kuukauden päivät joutilaisuuteen pakotettuna. Aluksi se ahdisti, mistä kirjoitinkin, mutta pikku hiljaa totuin tilanteeseen. Kun en pystynyt tekemään keskeneräiselle romaanilleni mitään, lopetin myös sen alituisen ajattelemisen. Tavallisestihan minä kirjoitan aamupäivällä, iltapäivällä ja illalla luen lähdekirjallisuutta, ja etenkin iltaisin pyörittelen työhöni liittyviä ajatuksia. Olen töissä lähes kaiken muulta elämältä liikenevän ajan.

Mutta tämä pakkoloma! Tottumisvaikeuksien jälkeen aloin nauttia epikurolaisesta vastuuttomuuden tilastani. Ja enemmän. Lukeminen on jo vuosia tuntunut ennen kaikkea työnteolta ja velvollisuudelta, mutta yllättäen aloinkin pitää siitä taas. Aloin lisäksi muuttua luovaksi, saada uusia romaani-ideoita. Hyvänen aika, minähän olen  kuin… minä itse, pitkästä aikaa.
Olin tiennyt tämän pitkään, mutta asia oli jälleen tarpeen myös kokea: Aivot tarvitsevat lepoa.

Nyt, loman jälkeen, kirjoittaminen tuntuu aivan erilaiselta kuin ennen lomaa. Luen kirjoittamaani, parantelen sitä, ja, hei, sehän toimii. En olisi uskonut, mutta sehän toimii.

Kirjailijan sivullisuus

Pari kuukautta sitten eräs vanhempi kollegani pohti, oliko uhrannut liikaa elämäänsä kirjallisuudelle. Oli saanut mainetta ja kunniaa ja arvostusta, mutta sosiaaliset suhteet olivat kärsineet ja läheiset huvenneet.

Ajattelin silloin, että ehkä. Ehkä hän oli oman hyvinvointinsa kannalta liian intohimoinen kirjallisuusihminen. Intohimo on usein monomaanisuutta, monomaanisuus leikkaa elämästä monia mahdollisuuksia.

Olen myös aina ajatellut, että pystyn pitämään oman elämäni tasapainossa, kunhan minulla on riittävästi muitakin kiinnostuksen kohteita. Kirjoittamisen (yksinäistä työtä) lisäksi minulla on monipuolinen liikunnallinen sosiaalinen harrastus sekä sitoumuksia vaativa perhe. Kolme tukipistettä määrittää tukipinnan, mutta kaksi ei riitä pystyssä pysymiseen.

Aivan viime aikoina olen alkanut miettiä, miten ohut yksi elämänlaatuni peruspilareista on, tämä yksinäinen työ.

Olen rakentanut uraani ennen kaikkea vapauttani vaalien. Jättäessäni päivätyöni sain vapauden tehdä, mitä haluan sen sijaan, että tekisin sitä, mitä käsketään. Olen vähä vähältä luopunut useista erilaisista velvoitteista ja kirjoittamista haittaavista sitoumuksista. Apurahakin on ollut tässä avuksi. Vastaan ainoastaan ehdottoman tärkeisiin sähköposteihin, muihin ajattelen palata joskus paremmalla ajalla – jota ei koskaan tule. ”Tämä kässäri on nyt niin akuutissa vaiheessa, etten voi keskittyä mihinkään ylimääräiseen.” Jotta luovuuteni riehuisi mahdollisimman kahleettomana, olen ainakin yrittänyt olla jumittumatta kaikkein totunnaisimpaan.

Päivätyöstä luopuessani luovuin työyhteisöstä. Huonolla sähköpostikäyttäytymisellä olen etääntynyt monesta muusta merkityksellisestä ihmisestä. Yritys ajatella toisin saattaa tehdä ihmisestä oudon. Tällaisena vuonna, kun en julkaise mitään, minua ei kaivata haastatteluihin eikä keskustelutilaisuuksiin. Kun tähän yhdistetään kesäloma – sen paremmin lapsen koulunkäynti kuin vaimon työkään eivät luo elämään rakennetta ja aikatauluja, enkä pysty kirjoittamaan kuin satunnaisesti – alkaa ymmärtää, mihin on itsensä vienyt.

Ja äkkiä kuulee, että sama vaivaa useaa kollegaa. Yksi kokee jääneensä kokonaan yksin. Toisella ei ole asuinkaupungissaan ainoatakaan niin läheistä ystävää, että voisi vain soittaa ja pyytää kahville/kaljalle.

On kausia, jolloin kirjailijan työ tuntuu ennen kaikkea syrjäytymiseltä.

Faktaa ja fiktiota

Enkeli-Elisan tapaus on hyvä muistutus siitä, että kaikki ei ole totta. Joskus tarinat ovat lähes puhdasta fiktiota, toisinaan täyttä faktaa, mutta useimmiten liikuskelemme siellä, missä totuus ja mielikuvitus kietoutuvat toisiinsa.

Ymmärrykseni mukaan Enkeli-Elisan tapauksessa on heti kättelyssä todettu, että teksti on sekoitus faktaa ja fiktiota. Missä määrin tapahtumat ja henkilöt ovat tosia, missä määrin keksittyjä, on jätetty lukijoiden harteille. Ilmeisesti fiktiota ja todeksi vakuuttelua on ollut enemmän kuin mitä voi pitää kohtuullisena.

Pystyn helposti kuvittelemaan kohuun johtaneen prosessin: on alettu kirjoittaa blogimuotoista, tärkeästä asiasta kertovaa fiktiota, jossa on käytetty runsaasti todellisuudesta lainattuja elementtejä – kuten fiktiossa aina on. Tarina on saanut paljon faneja ja kasvanut tekijäänsä suuremmaksi ja vahvemmaksi: sitä on halunnut ruokkia ja kasvattaa silläkin uhalla, että on ajautunut eettisesti aiempaa kyseenalaisemmalle maaperälle perustamaan yhdistyksiä ja ties mitä.

Painotan: äskeinen oli fiktiota. Mielikuvituksen tuotetta. Jossa on elementtejä todellisuudesta.

Tässä niitä tosielementtejä. Internetissä on julkaistu blogimuotoista fiktiota iät ja ajat, eikä kaikkea epätotta ole merkitty epätodeksi kissankokoisilla kirjaimilla. Olen itsekin esiintynyt väärällä henkilöllisyydellä, kun kirjoitin kahden kollegani kanssa verkostoitunutta ihmissuhdefiktiota. Se oli nuorallakävelyä harmaalla alueella. Ja kun minulla alkoi olla facebookissa liikaa ”ystäviä”, jotka pääsivät lukemaan henkilökohtaisehkojakin päivityksiäni, aloin yksityisyyttäni suojatakseni tuutata sekaan disinformaatiota (Aivan: kaikki, mitä fesessä itsestäni kirjoitan, ei olekaan totta!). Ja vaikka tämän blogini tosiasiat ovat usein jokseenkin kohdallaan, saattaa esittämäni tulkinta niistä tai näkökulmani niihin olla jotakin, mitä kutsuisin ennemminkin ajatuskokeeksi kuin varsinaiseksi mielipiteekseni. Kertojaminäni ei siis ole aina täysin todellinen täälläkään. Kuten Hannu Raittila on kirjoittanut: kirjailijan työ on erittäin lähellä näyttelijän työtä. Työmme on luoda aidon näköisiä illuusioita.

Missä menevät valehtelemisen moraaliset rajat? Luulisin, että jostakin Immanuel Kantin lähituntumasta: jos yritämme valehtelemalla johtaa toisen toimimaan toisin kuin tämä muuten toimisi, on toimintamme epäeettistä. Jos pyydämme valheeseen perustuen rahaa, aikaa tai muita panostuksia, olemme astuneet pimeälle puolelle. Jos fiktioitamme sen sijaan voidaan seurata pelkästään nauraen tai viihtyen, olemme onnistuneesti pysyneet harmaalla vyöhykkeellä. Tämä analyysi ei luonnollisestikaan pidä loppuun asti: viihdyttävän kertomuksen pariin palaaminen yhä uudelleen on panostus sekin. Ja kääntäen myös sitoutumuksiin vaativat tekstit saavat toisinaan sisältää epätotuuksia. Esimerkiksi Leikkiminen kielletty -pamflettini haastatelluista useimpien asuinpaikkakunnat, iät ja muita tunnistamisen mahdollistavia piirteitä oli muutettu – hekin olivat todellisuuspohjaista fiktiota. (Raja meni tässä: sanomisten sisällöt pysyivät ennallaan.)

Todellisuuden ja fiktion välisen rajan ylitykset tai mutkalle vetämiset voivat synnyttää hedelmällistä ajattelua ja kiinnostavia tuotoksia, mutta tuo raja on olemassa.

Jos jo ”perinteinen media” on hämmentänyt ihmisten mieliä sotkemalla tekstilajeja ja todellisuuden tasoja keskenään, tekee anarkistinen internet samaa entistä enemmän. Se ei yksinkertaisesti ole luotettava tietolähde. Tai oikeammin: se on sitä korkeintaan taitavissa, lähdekriittisissä käsissä. Johdan itsestäänselvän toimintaohjeen: Älä usko, mitä siellä/täällä sanotaan.

Koska osa ihmisistä on liiankin herkkäuskoisia ja taitamattomia lukijoita, on yksinomaan hyvä asia, että joukossa on ja nettiin sekä perinteiseen mediaan kirjoittelee tarkkasilmäisiä, epäileväisiä ja lähdekriittisiä tekijöitä. Jopa internet tarvitsee niitä, jotka näyttävät, missä raja kulkee.

Edistymisraportti & viimeiset Gotlanti-jutut

Oikeastihan tuolla residenssijaksolla kertyi mieleen niin paljon kaikkea, että siitä riittäisi kerrottavaa ja näytettävää vaikka kuinka pitkäksi aikaa, enkä malttaisi millään lopettaa. Tämä siitä huolimatta, että työskentelin huomattavasti tavanomaista tehokkaammin ja sain jopa romaanikässärini ensimmäisen raakaversion valmiiksi. Ensimmäisen version valmistuminen on tärkeä ja miltei juhlava rajapyykki kirjan kirjoittamisessa, vaikka sitä hommaa onkin jäljellä ihan samperin paljon.

Nyt on myös hyvä pitää pientä taukoa, lueskella asiaankuulumatonta kirjallisuutta, ulkoilla ja sen semmoista. Kirjailija sisälläni on pidettävä kurissa, jotta se kestäisi pidempään ja kenties vain paranisi sen sijaan, että se väsyttäisi itsensä ja hyytyisi. Kuulostaako helpolta? No, sitä se ei kuitenkaan ole: eilenkin, kun kävin kirjastossa, kirjailija lainasi kaksi lähdeteosta seuraavaa romaaniaan varten. Näpit irti niistä!

Mieleni tekee jakaa Gotlantilaista katutaidetta kanssanne. Ensimmäinen kosketus aiheeseen tuli itse asiassa jo mantereen puolella, Nynäshamnissa. Kuten olen ennenkin sanonut, Ruotsissa kaikki on parempaa – jopa vessan seinään sutaistut tagit:

Eräs Visbyn tunnistettavimmista tekijöistä on petolintutarroja taiteileva PTAK. Tässä muutama otos:

Myös Sneak-nimellä toimiva taiteilija erottui tyylillisesti muista. Materiaalivalinnoissa Sneakilla on vielä parantelemista, sillä kaikki hänen teoksensa eivät ole kestäneet säätä kovinkaan hyvin.

Seuraava tupakkavalistuskampanja herätti minussa paitsi hilpeyttä, myös ajatuksia:

Lopuksi vielä jotakin aivan muuta.

Hyvää juhannusta!

Epikriisi

Työnimi 72

Potilas kertoo perehtyneensä aiheeseensa ja pyrkineensä ympäröimään itsensä sillä niin paljon kuin mahdollista. On esimerkiksi lukenut pääasiassa aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, niin että muu lukeminen ja kirjoittaminen jäänyt vähemmälle. Loppukeväästä ollut kirjoitusvaikeuksia sekä viskeraalista rasvaa, joihin kuitenkin tullut helpotusta auringon ja lämmön ja lisääntyneen liikunnan myötä. Kertoo kirjoittamisen olevan useita päiviä helppoa ja vaivatonta, mutta toisinaan valintojen tekeminen hidasta ja vaikeaa. On päässyt tasapainoon loppuratkaisun kanssa ja ymmärtää, mitä se merkitsee.

Nyt myös toinen kerrontalinja pariakymmentä sivua vaille valmis. Valmiilla tarkoittaa kuitenkin vasta ensimmäistä kirjoituskertaa. Potilaan lukiessa aiemmin kirjoittamaansa se ”tuntuu paskalta.” Miettinyt viime aikoina kokonaisuutta. Keskittyykö liikaa teemaan, tarvitseeko enemmän väljyyttä? Arvelee kuitenkin tarkan rajauksen helpottavan luettavuutta tilanteessa, jossa kerronta epäkronologista ja muutenkin tavanomaisesta poikkeavaa.

Hoitosuositus. Kirjoitettava ensimmäinen kierros loppuun, jota seuraavan kuukauden ajan vältettävä rasitusta käsikirjoituksen parissa. Nautittava muita kirjoituksia sekä vuoristoilmaa. Tekstin kuntoutus aloitettava vasta tämän jälkeen.

Ennuste: hyvä. Käsikirjoitus näytettävissä ateljeekriitikolle ja kustanustoimittajalle ehkä loppusyksystä.

Avokonttori

Olin ennenkin kokeillut työskentelemistä kahvilassa. Yleensä se ei osoittautunut erityisen tehokkaaksi ratkaisuksi. Katse ja ajatukset harhailivat. Joskus ne jäivät muiden asiakkaiden (lue: kauniiden naisten) vangitsemiksi, joskus taas pälyilin ympärilleni ja toivoin paikalle osuvaa tuttavaa, jonka seurassa voisi luistaa työnteosta.

Myöskään kotona työskentely ei ole maailman tehokkainta. Erilaiset kotityöt vaativasti houkuttelevat puoleensa. Joskus ajatukset ja teot jäävät kanssa-asujien (lue: kauniiden naisten) vangitsemiksi.

Olen joskus harkinnut työhuoneen vuokraamista. Luulen kuitenkin, että käyttöaste jäisi luvattoman alhaiseksi, ellei työhuone sattuisi sijaitsemaan aivan naapurissa. Vuokrarahat voi ehkä käyttää paremminkin?

Sitten, kuukausi tai pari sitten, päätin Hesarin jutun perusteella katsastaa Ravintola Rytmin Hakaniemessä. (Lukija saattaa tästä ymmärtää, että olen näissä trendihommeleissa hieman jälkijunassa nykyään.) Käyntini ei jäänyt viimeiseksi, sillä ihastuin paikan tuotteliaaseen ilmapiiriin välittömästi.

Kun istuu kymmenen muun läppärinsä ruutuun syventyneen ihmisen keskellä, tuntee olevansa… osallinen, yksi muista, tavallinen ihminen, hyväksyttävissä töissä. Jotain tällaista. Se, että muut ympärilläni tekevät töitä, motivoi myös minua työskentelemään, aivan vastaavasti kuin jossakin muussa kahvilassa ihmisten seurustelullinen käytös lietsoo minussa halua olla sosiaalinen. Laumaeläimen vaistot saavat minusta paljon enemmän irti kuin mihin yksinäisyydessä pystyisin.

Siinä sivussa tulee nautittua lounas, tuplaesso ja olut tai kaksi. Ja sitten rupeaa miettimään: onko Helsingissä enemmänkin vastaavia työpaikkoja?