Avainsana: Kirjoittaminen

Avokonttori

Olin ennenkin kokeillut työskentelemistä kahvilassa. Yleensä se ei osoittautunut erityisen tehokkaaksi ratkaisuksi. Katse ja ajatukset harhailivat. Joskus ne jäivät muiden asiakkaiden (lue: kauniiden naisten) vangitsemiksi, joskus taas pälyilin ympärilleni ja toivoin paikalle osuvaa tuttavaa, jonka seurassa voisi luistaa työnteosta.

Myöskään kotona työskentely ei ole maailman tehokkainta. Erilaiset kotityöt vaativasti houkuttelevat puoleensa. Joskus ajatukset ja teot jäävät kanssa-asujien (lue: kauniiden naisten) vangitsemiksi.

Olen joskus harkinnut työhuoneen vuokraamista. Luulen kuitenkin, että käyttöaste jäisi luvattoman alhaiseksi, ellei työhuone sattuisi sijaitsemaan aivan naapurissa. Vuokrarahat voi ehkä käyttää paremminkin?

Sitten, kuukausi tai pari sitten, päätin Hesarin jutun perusteella katsastaa Ravintola Rytmin Hakaniemessä. (Lukija saattaa tästä ymmärtää, että olen näissä trendihommeleissa hieman jälkijunassa nykyään.) Käyntini ei jäänyt viimeiseksi, sillä ihastuin paikan tuotteliaaseen ilmapiiriin välittömästi.

Kun istuu kymmenen muun läppärinsä ruutuun syventyneen ihmisen keskellä, tuntee olevansa… osallinen, yksi muista, tavallinen ihminen, hyväksyttävissä töissä. Jotain tällaista. Se, että muut ympärilläni tekevät töitä, motivoi myös minua työskentelemään, aivan vastaavasti kuin jossakin muussa kahvilassa ihmisten seurustelullinen käytös lietsoo minussa halua olla sosiaalinen. Laumaeläimen vaistot saavat minusta paljon enemmän irti kuin mihin yksinäisyydessä pystyisin.

Siinä sivussa tulee nautittua lounas, tuplaesso ja olut tai kaksi. Ja sitten rupeaa miettimään: onko Helsingissä enemmänkin vastaavia työpaikkoja?

Työmatkaturismia

Seuraavan romaanini aistimaailma on saatava kohdilleen, mikä vei minut Marokkoon. Perhe halusi tulla mukaan. Orientoituminen oli kuormittavaa minne ikinä menimmekin, ja ensimmäisen kokonaisen päivän päätteeksi huomasin jo odottavani kotiinpaluuta ja laskevani jäljellä olevia öitä. Raskain – ja myös antoisin ja kiinnostavin – työmatka minun elämässäni. Relevanteimmat havainnot ja niistä tekemäni johtopäätökset säästän romaaniin, mutta tässä joitakin henkilökohtaisia kohokohtia ja muuta sellaista.

Jossakin määrin minua jäi kaihertamaan berberikulttuuriin pesiytynyt epäluuloisuus valokuvaamista kohtaan. Ihmisten kuvaaminen ilman lupaa ei ole Marokossa suotavaa, ja joidenkin kiinnostavan näköisten porttienkin (”Pääsy kielletty muilta kuin muslimeilta”) osoittaminen kameralla saattoi saada osakseen kiukkuisia kommentteja. Tästä johtuen kaikki kiehtovimmat näkymät joutui tallentamaan ainoastaan mieleen. Näitä olivat: öiset huonosti valaistut medinan kujat djellabaan verhoutuneine fantasiahahmoineen; naapurissamme toimiva sepän paja, sysimustan kellariloukon pohjalla punainen hiillos ja nokinen mies; kitsch-henkinen pieni kissa kalatiskin edustalla odottavasti istumassa; ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Reissun loppupuolella asetin erään junamatkan ajaksi reissun kameralaukkuni käsinojan alle, joka oli kuin erityisesti tarkoitusta varten muotoiltu. Siinä kamera oli mukavasti pois tieltä ja pois silmistä, niin ettemme kyydistä noustessamme, paikkojamme silmäillessämme mitenkään huomaisi jotakin jäävän. Välillä kamera oli kulkenut pitkiä aikoja repussakin, joten huomasin sen katoamisen vasta seuraavana aamuna. No, koneita saa kaupasta, mutta muistikortin sisällön menettäminen harmitti. Hemmetin pöljä turisti!

Saapumisemme Marrakechiin parin Casablanca-päivän: Taksikuski sanoo luultavasti tuntevansa osoitteen, vaikka kirjoitusasu ei ihan täsmääkään. Kyyti terrakotan väristen rakennusten välissä sokkeloisilla teillä aasi- ja ihmisvetoisten kärryjen, pyöräilijöiden, mopoilijoiden ja kaapulaisten kaaoksessa sai silmäni pyöristymään hämmästyksestä. Mihin me olemme oikein tulleet? Tämä ei ole totta, tämän täytyy olla jonkun seikkailuelokuvan lavastus! Illan hämärtyessä taksi pysähtyy jonnekin valtavan labyrintin hiljaisempaa osaan. Kuljettaja käy juttelemassa pikkupojan kanssa ja palaa luoksemme: ”Tämän pidemmälle en tule. Tuo poika tietää tien riadiinne. Seuratkaa häntä.”

Derivointia, derivointia, derivointia. Missäköhän määrin situationistit tunsivat vanhaa arabialaista kaupunkisuunnittelemattomuutta? Entä samasta alueesta laadittuja karttoja, joihin on kaikkiin merkitty eri muurit ja tiet? Kaikki epämääräinen pihallakuinlumiukko-oleminen kuormittaa aivoja niin, että olen koko ajan ylikierroksilla enkä osaa oikein nukkua öisin.

Meteliä, likaa, aitoa ja epäaitoa ystävällisyyttä. Jos olisin pelkästään lomailemassa, pitäisin kohdevalintoja epäonnistuneina. Tämmöinen kaupunkiturismi ei ole minun juttuni. Pitää kuitenkin muistaa joskus googlata, miten nuo käärmeenlumoojat toimivat. Onko kyiltä ja kobrilta otettu hampaat? Ovatko ne huumattuja vai ainoastaan kesyjä?

Viimeinen päivä. Edessä on siirtymä Casablancan keskustasta lentokentälle ja käsittämätön onnenpotku. Nousemme junavaunuun, jolloin oven lähellä istuva pariskunta käännyttää meidät takaisin: ”Me jätimme teidän kameranne. Se on tällä asemalla!”

Casablancassa vuohet syövät jättteitä.

Imi’n’ifri. Luontokohde, jossa sielu sai hetken aikaa palautua. Portaikko antaa mittakaavan.

Pien- ja suurhiukkasia näkyi jokikisessä salamavalolla otetussa kuvassa.

Keskeneräisen äärellä

Tällä hetkellä työn alla oleva romaani sai alkunsa jo pari vuotta sitten ja valmistunee vuodeksi 2013. Kirjassa on kaksi kerrontalinjaa. Niistä alkuperäisempi sai alkunsa ystäväni vitsinomaisesta tarinaideasta, joka yksinkertaisesti vaati tulla kirjoitetuksi auki. Aloin kehitellä ideaa rakenteellisesti ja ajatuksellisesti täyteläisempään suuntaan, ja hyvin pian kuvaan astui myös metodi. Edellisen romaanini Kehyksen tavoin myös tämä käsikirjoitus syntyy oulipolaisista pakotteista inspiroidun menetelmän varassa.

Suurimmaksi haasteeksi on tällä kertaa muodostunut kysymys: Miten hemmetissä näiden palikoiden varaan muka saadaan rakennettua tarina? Tähän kysymykseen olen yrittänyt vastata toistaiseksi noin 150 liuskalla hyvin omituista ja surrealistista raakatekstiä, ja kyllä, kyllä siinä nyt on tarina. Toinen itseäni vaivannut kysymys on ollut: Mistä tämä nyt sitten muka kertoo? Vasta eilen, kirjan viimeisiä kappaleita kirjoittaessani palaset loksahtelivat paikoilleen ja ymmärsin, mistä siinä kaikessa on oikeastaan kysymys.

Kun heittäytyy kirjoittaessaan jonkin muun kuin oman mielikuvituksensa ja määräysvaltansa varaan – tässä tapauksessa ennalta valitun metodin ja runsaiden lähdeteosten vietäväksi – voi kirjoitusprosessista muodostua erityisen kiinnostava lukemisen ja tulkitsemisen kokemus.

Romaanin toinen kerrontalinja muotoutuukin hieman tavanomaisemmilla menetelmillä teeman ja juonen ympärille. Onhan myös muita lukijoita ajateltava kuin itseään.

Jälkiseurantaa

Julkaisuajankohdaksi näkyy merkityn jo huhtikuu. Jännittävää. Janina Orlovin ruotsintama Mumin och tillvarons gåta ilmestyy yhtaikaa Suomessa Schildtsin ja Ruotsissa Alfabetan kustantamana.

Käännöstyön edetessä olemme Janinan kanssa vaihtaneet aiheesta muutaman sähköpostin, ja oikeastaan vasta niiden myötä olen tajunnut, miten tolkuttoman suuritöinen käännettävä tällainen ihan pienikin kirja voi olla. Ajatellaan vaikkapa lukujen alussa olevia kirjallisuussitaatteja – ilman täsmällisiä viitetietoja, tietenkin! – jotka on etsittävä vastaavista ruotsinnoksista, tai sitä miten joitakin ymmärtämisen ja käsittämisen suomenkielisiä etymologioita ruotsinnetaan. Ja olenpa joutunut kohtaamaan jonkun nolon virheenkin, joka nyt korjataan ruotsinkieliseen laitokseen. Myös lähdeluettelosta tulee entistä tarkempi. Kunnioitukseni kääntäjien ammattikuntaa kohtaan on prosessin myötä kohonnut melkoisesti.

***

 

Ja niinhän siinä sitten lopulta kävi, että kolmen kauhistuttavan hiljaisuuden kuukauden jälkeen Kehyksestä tuli melkoinen arvostelumenestys. Fokukseni on jo pitkään ollut tulevissa teoksissani, mutta tässä nyt vielä jonkinlainen kooste siitä, mitä kirjasta on kirjoitettu (jos tämmöinen egodumppi nyt ketään kiinnostaa):

 

”Kehys on kuin elokuva, jatkuva kuvien virta elämästä, unelmista.” (Hymyilevä eläkeläinen)

“Olisi sääli, jos Kehys jäisi vähälle huomiolle. […] Laajarinne on selkeästi oloissamme harvinainen tarinaniskijä, ja taitava sellainen. Hänessä on parhaimmillaan Singeriä, Canettia, Paul Austeria.” (Juha Seppälä, Aamulehti)

“Laajarinne osaa ilmaista ajatuksensa samaan aikaan sekä selkeästi että taidokkaasti. Kehyksessä tyylin ja rytmin vaihdokset pääsevät oikeuksiinsa ja tukevat kunkin kertomuksen sisällöllisiä ominaisuuksia.” (Soili Hämäläinen, Kymen sanomat)

“Teoksen sisältö ja muoto rikkovat useita rajoja, mutta silti kokonaisuus on hätkähdyttävän ehyt. Tämä kirja on syvällinen ja hieno, ja se tarjoaa runsaasti mukaansatempaavaa kerrontaa sekä antaa eväitä ajattelemista varten.” (Pekka Jaatinen, Kaleva)

“Kehys on viitteiden kirja.” (Teppo Kulmala, Keskisuomalainen)

“Kehys on paitsi pilkun rehvakas esiinmarssi myös assosiaatioiden temmellyskenttä.” (Helena Rintala, Kiiltomato)

”Ylipäätään Kehyksen riemastuttavimpia piirteitä on sen virtaavuus ja sulkeutumattomuus. Se ei ole muotoonsa pakotettu ja harmoniaansa tuomittu.” (Tommi Melender, Antiaikalainen)

“Onko Kehys hyvä kirja? Jos on, se on sitä eri tavalla kuin muut.” (Tiina Raevaara, Tähtivaeltaja)

“Tyylilaji mahdollistaisi pahanlaatuisen sekavuuden, mutta siihen Kehys ei sorru. Päinvastoin. Laajarinne osaa todella kuljettaa tarinaansa.” (Esa Mäkinen, Helsingin sanomat)

“Romaanissa viehättävät sen sujuva nokkeluus ja näppäryys. Tarinat jäävät kesken, niin kuin kaikki jää, kun kaikki virtaa. Laajarinteen teos on tiheä, eikä viitteiden tynnyri tyhjentyisi varmasti kolmannellakaan lukukerralla” (Karo Hämäläinen, Suomen kuvalehti)

“Laajarinteellä on kyky käsitellä ihmisyyden ikuisuuskysymyksiä tuoreesti, havainnollisesti ja innostavasti.” (Tuomas Juntunen, Parnasso)

“Tyyliä voisi pitää erikoisuuden tavoitteluna, mutta se toimii. Eikä sitä ole yhtään vaikea seurata.” (Rakkaus on koira helvetistä)

 

Kesäloman paikka

Luulen saaneeni kässärin valmiiksi. Tässä vaiheessa en tajua tekstistä enää yhtään mitään, mutta onneksi on hyvä ja tarkka kustannustoimittaja, joka tajuaa ja jonka patistamana Kirjaa on kuitenkin pystynyt vielä parantelemaan. Nyt muutama päivä huilailua, sitten vielä vielä oikovedokset ja sen jälkeen heti täysillä seuraavan kirjan kimppuun.

Ihme homma, muuten: joskus kuvittelin, että vapaana kirjailijana sitä vain syljeskelisi kattoon ja välillä vähän raapustaisi. Mutta oikeasti sitä onkin koko ajan nenä lähteissä tai sormet näppäimistöllä tai molemmat. Kunnianhimo kasvaa tehdessä, ja helposti innostuvana tyyppinä sitä haalii koko ajan lisää hommia ja projekteja, eikä sitä oikein osaisi tyhjänpanttinakaan olla, kun on sellainen tunne, että olemassaolonsa joutuu jotenkin koko ajan perustelemaan. Joskus sitä kuitenkin toivoisi, että osaisi vaikka kokonaisen kuukauden ihan vain relata.

Ja noihin WSOY:n touhuihin en muuten jaksa sanoa yhtään mitään. Eivät kosketa minua, luulen.

Pieni siankasvatusopas

Syksyllä ilmestyvän romaanini tematiikka käsittelee kehää ja syklejä erilaisissa inhimillisissä ja epäinhimillisissä yhteyksissä. Kehä on äärimmäisen universaali käsiteluokka. Tästä johtuen Kehys on juuri niitä sikamaisia romaaneja, jotka nielevät lähes mitä tahansa.

Vaan kuinka Sika kasvatetaan?

Aluksi Sika kuuluu olemattomiin, siis epäolioihin. Se kyyhöttää määrättömänä ja muodottomana työpöydän alla, ja tästä syystä kirjailijan lasta onkin kielletty leikkimästä työpöydän tavaroilla – myös tietokoneella – ellei jompi kumpi vanhemmista ole paikalla.

Jossakin vaiheesa tuo thing that should not be alkaa niellä ympäristöstään ajatuksia, ideoita, synoptisia katkelmia. Tuosta materiaalista alkaa muodostua sen luusto.

Aikanaan olennon luuranko on kasassa. Kirjailija vahvistaa sitä näpyttelemällä.

Luusto on kuitenkin eloton. Olio tarvitsee lihaa luidensa ylle, suonet, verta, häijyn sielun ja lopuksi nahat ylleen. Oikeaa ruokaa oikeisiin paikkoihin. Ruokinnassa vaaditaan jonkin verran taitoa ja harkintaa, sillä muuten Sika saattaa hajota omaan mahdottomuuteensa: palat eivät pysy yhdessä ja raskas ruho sortuu oman taakkansa alla. Jäänteet lakaistaan pöytälaatikkoon. Auttaako lihaliima? Joskus.

Jos tuo olento alkaa koristen hengittää kutsutaan paikalle Tarkastaja. Tarkastaja arvioi, voiko Sian käyttää ihmisravinnoksi. Tarkastaja ehdottaa joko käsittämättömän eläimen lopettamista ja sitten polttamista roviolla, tai sitten Tarkastaja käskee ruokkia Sikaa lisää.

Joskus Sika on jo teurasvalmis.

Juuri nyt olen teurastuspuuhissa. Olen iskenyt Sikaa lekalla päähän, murskannut sen luita, tuhonnut kokonaisia tarinoita. Olen typistänyt sen raajoja. Laskenut verta, kaltannut elävältä, silponut ja suolistanut. Ravinnoksi kelpaamattomat osat on poistettava ja syntyneet aukot tikattava yhteen. Kosmeettista kirurgiaa kaikkialle!

Kun tämä kauhea paini aikanaan on lopussa, ei sika enää elä samassa mielessä kuin tähän asti. Se on lakannut syömästä ja kasvamasta. Mutta on tärkeää, että se yhä hengittää.

Kun asiakas ostaa sen kelmuun pakattuna lihatiskiltä ja alkaa syödä – kaikkisyöpä on kasvatettu syötäväksi – täytyy useimpien suupalojen maistua hyvältä. Mutta niiden on oltava sitkeitä, niissä on oltava pureskeltavaa. Mukana on myös paljon vaikeasti nieltävää. Ja jos Sika on yhä elossa, on siinä hieman outo sivumaku. Joku lukija purskahtaa syödessään itkuun, toinen siirtää annoksensa syrjään, ja kolmas…

Kolmannen vatsassa kouristelee. Jokin on alkanut liikkua siellä.

Nyt tuli kiire!

Uutta kirjaani myydään jo, ja vieläpä 3-10 päivän toimitusajalla. Kässärissä on kuitenkin vaikka kuinka paljon hiomista ja jopa uudelleenkirjoitettavia episodeja. Ei kai tässä muu auta kuin pistää näppäimistö laulamaan. Paineessa timantit syntyvät!

No joo… Älkää vielä ensi viikolla kauppaan rynnistäkö.

Syksyllä vasta.

Työskentelyraportti

Työt ovat nyt sellaisessa välivaiheessa, että teen enimmäkseen taustatutkimusta kahta melkein-seuraavaa kirjaani varten. Yksi käsikirjoitus taas on kustantajan suopeassa käsittelyssä ja muuttunee kirjaksi syksyllä. Niin, ja lisäksi freelance-toimitan yhtä kirjaa, joka ilmestynee myös syksyllä.

Mutta näistä taustatöistä piti sanomani.

Olen ennenkin kertonut, että kunnon taustatutkimus on kirjoittamisen ehkä antoisin osa. Siinä ei pelkästään opi kaikkea uutta ja jännää, vaan opiskellessaan myös joutuu kyseenalaistamaan alkuperäisen juonisuunnitelmansa ja omat ajatuksensa. Tematiikka kiertyy, ymmärrys valitusta aiheesta syvenee. Parhaassa tapauksessa näkökulma saattaa muuttua täysin.

On varmaa, että kirja, jonka eteen hieman tutkittu, on aivan erilainen kuin kirja, jonka eteen ei ole tutkittu.

Suuressa osassa erityisesti aloittelevien kirjoittajien tekstejä taustatöiden puute näkyy yksiulotteisuutena. On kovasti haluttu sanoa ja kertoa mutta ei ole vaivauduttu todella ottamaan selvää siitä, mistä kirjoitetaan. Useimmiten tämä johtaa tendenssimäisyyteen, epäuskottavuuteen tai mitäänsanomattomuuteen.

Muistan nuoruudessani jopa joutuneeni väkisin kehittämään tarinaa. Mitä tähänkin kohtaan keksisi?

Nyt, lähteiden äärellä inspiraatiota ammentaessani en voi kuin ihmetellä sitä pyörteilevää runsautta, virtausten moninaisuutta, joista tuleva kirjani saa valita kulkureittinsä.

Juuri nyt en kuitenkaan kirjoita, vaan patoan. Se kustantajan käsissä oleva työ on saatava ensin pois alta. Sen jälkeen vasta avaan sulkuportit.

Työelämässä tapahtuu

Muumit ja olemisen arvoitus kääntyy melko luultavasti ainakin puolaksi ja ruotsiksi. Myös englanninnoksesta on käyty kesksustelua. (Ja minä jo kertaalleen luulin korjanneeni ”kesksustelua” muotoon ”keskustelua”! Ilmeisesti se ei kuitenkaan halua tulla oikaistuksi.)

Akuutisti minua työllistää Uusälyttömyyttä III -happeningin järjestely ja ohjelmasuunnittelu ja aiheeseen liittyvä kirjoittaminen. Lopputulemia aistittavissa lauantai-iltana galleria Jangvassa klo 19-22. Vapaa pääsy.

Pidempää aikajännettä vaatii nyt romaani, jota kirjoitan yhteistyössä vanhan ystäväni kanssa. Kirjan liikkeelle paneva idea oli hänen. Rakentelemme nyt runkoa ja teemme pohjatöitä. On tutustuttava laveasti kristilliseen martyrologiaan ja syvästi terrorismin psykologiaan. Jos suunnitelmamme toteutuu suunnilleen sen tapaisena, kuin millaisena teos nyt häämöttelee mielessäni, tulee siitä kerrassaan upea ja sen vaikutus elämääni saattaa olla jopa tuhoisa.

Rouva Huun varjolista

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkija, kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen tutkailee blogissaan lasten- ja nuortenkirjapalkintojen anatomiaa ja julkistaa oman Finlandia Junior -varjolistansa. Riemuni oli suuri, kun löysin listalta myös Martti Ruokosen kanssa tekemämme kirjan Ruoalla ei saa leikkiä.

Jokainen yksittäinen palaute ja maininta merkitsevät paljon, sillä kirjoittaminen on lopulta yritys kommunikoida toisen ihmisen tai toisten ihmisten kanssa. Jos lukijoiden reaktiot jäävät kovin vähäisiksi, saattaa joskus tuntua, kuin puhuisi yksikseen. Olisi hauskaa olla niin vahva yksilö, että viis veisaa tällaisista asioista, mutta en ole.

Muistuu mieleeni erään kollegani kanssa käymäni keskustelu, joka meni suunnilleen näin (jos kollega antaa suostumuksensa, nimikin voidaan paljastaa):

Minä: No, mitä mieltä itse olet uusimmastasi? Oletko tyytyväinen?

Kollega: Minun mielipiteeni? Se on lähinnä siitä kiinni, mitä muut siitä sanovat ja mitä siitä kirjoitetaan.

Niin. Jokainen yksittäinen, subjektiivinen lukukokemus on tärkeä. Tämän lisäksi Rouva Huun – asiantuntijan – listalle pääseminen on aivan erityinen kunnia. Se kannustaa taas tänäänkin jatkamaan, vaikka muuten tekisikin mieli heittää pensselit santaan.

Tämmöisiä me kirjailijat useimmiten olemme: samanlaisia pienisieluisia ihmisiä kuin muutkin. Se on varmasti monelle pettymys, mutta ainoastaan inhimillisinä ja heikkoina olentoina me voimme kirjoittaa inhimillisistä, heikoista olennoista.

Mutta ei ole ilmaista avautumista. Blogeja lukiessanne joudutte alttiiksi myös kaupallisille tyrkytteille.

Ruoalla ei saa leikkiä näyttää tältä:

t8a4hv

Sitä myydään kirjakaupoissa. Itse sitä ei hyllystä löydä, joten kannattaa kysyä myyjältä.