Vähän nolottaa

Vähän nolottaa lukea Houellebecqia juuri nyt, kun se on niin trendikästä. Vuonna 2000 luin Alkeishiukkaset, ja silloiseen, vielä turmeltumattomaan makuuni teos oli hivenen liian epämiellyttävä. Mahdollinen saari sen sijaan vaikuttaa nyt terävässä osuvuudessaan hyvinkin hauskalta.

Kaverini kuuli kaveriltaan hyvän määritelmän termille l’enfant terrible: ”middle-aged, self-centered, shouty man with a substance abuse problem”.

Eilen lopettelin Viivi Hyvösen Apinan ja uudenkuun. Tarina koostuu mm. sellaisista aineksista kuin kovaksi keitetty trenssitakkidekkari, toimintasarjakuvan kuviot ja (post)kyberpunk. Keitos on rikas, sävykäs ja omaperäinen, poikkeus siihen sääntöön, jonka mukaan en pidä dekkareista. Teoksen runsaus ja rönsyys tuntuivat joinakin päivinä huomattavan ilahduttavalta piirteeltä, joinakin päivinä pöhöltä ja liikakasvulta. Jälkimmäinen tulkinta jäi lopulta henkilökohtaisessa luennassani vallitsevaksi, tematiikka kerrontaan nähden lapsipuolen asemaan. Vuonna 2000, kun en vielä ollut näin paatunut, olisin varmasti ollut aivan myyty. Silloin Hyvösen moninaiset, kieltämättä mainiot oivallukset olisivat riittäneet hyvin. Nyt jäin kaipaamaan ajatusten kehittelyä ja syventämistä.

Tarkoitan sanoa, että Apina ja uusikuu on tarinavetoiseksi kirjaksi aivan erinomainen. En vain itse ole enää tarinavetoinen lukija.

Philip K. Dick sanoi joskus jotain sen suuntaista, kuin että scifissä on kysymys siitä, että voi hyvä tavaton, ajatella, jos olisi näin…!

Minä sanon nyt jotain sen suuntaista, kuin että hyvässä kirjallisuudessa on kysymys siitä, että voi hyvä tavaton, ajatella, jos näin todella on…!

Taiteilija ja kylähullu

Mummo Mynämäeltä ajatteli kehittää uusälyttömyyden ajatuksia maalaismaiseen suuntaan. Kannatan ajatusta lämpimästi ja mietin, mitä eroa on modernilla taiteilijalla ja kylähullulla.

Kun miettii, millaisia ovat vaikkapa Ars 2009 -näyttelyn teokset Kiasmassa tai kokeelliset performanssit milloin missäkin… Ajatelkaa vaikka saitä jättivaginaa kuljetellutta taiteilijaa viime (?) kesänä…

Ero taiteilijan ja kylähullun välillä vaikuttaa lähinnä sosiaaliselta.

Tai oikeastaan kylähulluus on taidetta vahvimmimmillaan. Se asettuu vaihtoehdoksi ja haasteeksi yhteisön normeille ja vaatii reaktiota. Ensireaktio on tavallisesti se luonnollisin: naureskelu ja oudoksunta. Kylähullut ovat kuitenkin jättäneet syviä jälkiä paikallishistorioihin.

Isossa kaupungissa kylähulluja on enemmän, ja he voivat löytää toisensa. Taiteelliseen alakulttuuriin suhtaudutaan toisin kuin erillisiin yksilöihin. Ne ovat taas niitä taiteilijoita.

Outouden sallivassa modernissa kaupunkiympäristössä originellit ratkaisut eivät näyttäydy vahvasti puhuttelevana haasteena samalla tavoin kuin maalla joskus ennen.  Kylähulluus on osa kaupungin normistoa eikä ehkä vaadi samanlaista rohkeutta ja mielenlujuutta kuin joissakin osissa maaseutuamme tai historiaamme. Vastaavasti kummallisten kokeilujen välitön ainakin impakti tai haaste rajoittuu helposti kylähullujen vertaisryhmän sisään.

Onkin kysyttävä, onko modernilla taiteilijalla mitään mahdollisuutta samanlaiseen impaktiin kuin kylähulluilla oli? Onko sielukkaalla älyttömyydellä enää haastevoimaa? (Sieluttomalla on: kissantappajat ja ”todellisiin surrealistisiin tekoihin” ryhtyvät ammuskelijat jättävät kulttuuriimme jälkensä.) Miten rikkoa dadaistisen yhteiskunnan käytösnormeja?

Suomen kielen päivää

Vietämme tänään Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää. ”Agricola – maamiehen juoma!” kuten jossain Pahkasiassa tai vastaavassa joskus mainostettiin.

No, jos ei maamies niin maanmies kuitenkin, ja näissä kieliasioissa tunnustaudun kansallismieliseksi protektionistiksi. Ymmärrän hyvin mutten hyväksy esimerkiksi sitä, että niin moni suomalainen tutkija kirjoittaa englanniksi. Hävetkää. Hieman nuivasti suhtaudun myös nuorisoon, joka lukee kirjallisuutensa mieluiten englanniksi, koska sillä kielellä jutut kuulostavat jännemmiltä.

Mutta tottahan jonkun täytyy lautailla kehityksen aallonharjalla, vaikka kehityssuuntana olisikin maailman laajuinen kielen ja ajattelun yksipuolistuminen.

Aikakäsityksistä (3)

Joku alkuperäiskansa jossain päin maailmaa (ah, tätä eksaktin tiedon tarkkuutta!) hahmottaa asian niin, että liikumme ajassa taaksepäin. Eteemmehän me näemme, taaksemme emme. Menneisyys on meille tuttua, tulevaisuus tulee aina selän takaa.

Ajatuskiepautus ei ole pelkästään älyllisesti ilahduttava. Se myös puhuttelee. Ajassa takaperin kulkiessamme olemme nimittäin aktiivisia kulkijoita. Meidän tekomme ja valintamme ovat askelia, takaperin kävelyä. Toimintamme seuraukset valkenevat vasta jälkikäteen. Askelia otetaan, reippaitakin, tietämättä minne ne johtavat.

Talvisodan ihme

Siellä metsäkoloissaan ne asuvat, maan alla, aina parikymmentä samassa onkalossa. Ne liikkuvat kuin liskot tai linnut, nykäyksittäin, ja puhua höpöttävät tauotta. Niiden ajatukset juoksevat niin nopeasti, ettei kukaan normaalitilassa oleva voi seurata, mitä keskustelu käsittelee.

Kun hälytys huudetaan, ne nousevat kolojensa ja käytäviensä huulille valmiusasentoon, tuijottavat neulanreikämäisen terävillä pupilleillaan raiviolle. Niiden jäntevät leuat rouskuttavat tabletteja ahnaasti kuin ruokaa.

Taivaalla leijailee kolmesataametrinen risti, se on merkki, se on ihme ja enne!

Sieltä, raivion toisessa laidassa käärmemäisesti kiemurtelevien puiden suojasta venäläiset tulevat leveänä rintamana. Ne juoksevat joukolla päin mutta liikkuvat kuin hidastettuina, jokainen askel kestää minuutteja. Helppoja, helppoja maaleja. Naps naps naps.

Aikakäsityksistä (2)

Joskus tuolla Genevessä vaimoni kertoi afrikkalaiselle työtoverilleen, että tulevana viikonloppuna kelloja siirrettäisiin tunnilla eteenpäin, kesäaikaan. Työtoveri kuvitteli, että vaimoni pilaili, ja kun sai kuulla puolivuosittaisesta kellojen kääntelystä, puisteli päätään ja nauroi eurooppalaisten hulluudelle.

Onhan tuon toimenpiteen perustelukin kuin jostakin hölmöläistarinasta: ”Matosta pitäisi tehdä pidempi, mutta kun ei ole aineksia… Vaan otetaanpa maton toisesta päästä!”

Nauraisin itsekin, ellei kellojen vääntely olisi myös väsyttävää, viheliäistä ja vahingollista touhua. Tosiasiassahan se jopa  vähentää aikaa:  vuorokausirytmien sorvaaminen tappaa.

Aikakäsityksistä

Tuli tässä mieleeni, että paljonkohan länsimaisen kulttuurimme voitokkuudesta (ja tuhoisuudesta) voidaan laittaa kristillisen aikakäsityksen piikkiin? Meillähän täällä lännessä maailmalla on alku ja loppu ja kaiken takana Jumalan Suunnitelma siten, että päämäärät selittävät nykytilanteen ja vasta lopputulos luo merkityksen nykyhetkelle. Kuvio toistuu pienemmässä mittakaavassa: tekemistemme arvo määräytyy tavoiteltavasta hyödystä käsin, mikä on omiaan korostamaan Heideggerin termein laskevaa ajattelua. Se taas on omiaan tekemään ihmisestä vieraantuneen, ulkoisille tavoitteille alistetun välineen.

Tuottaisiko itämaistyyppinen syklinen aikakäsitys mielekkäämmän elämän? Tai ainakin tasapainoisemman suhteessa siihen mielettömyyteen, jota maailma tursua? Korostaako se hetkeen tarttumista enemmän – ei välineenä vaan itseisarvona? Ja onko se kenties osaltaan johtanut tietynlaiseen pysähtyneisyyteen ja siihen, että päämääräorientoitunut länsimaailma on saanut valloittaa koko planeetan?

Lopultakin se löytyi!

Kului seitsemän vuotta, ennen kuin löysin lastenkirjan, jota kuunnellessa lapseni nukahtaa. Iltasatu on ollut meillä pakollinen rituaali aina, mutta ikinä siihen ei ole nukahdettu. Tolkienin Lohikäärmevuori onnistui kuitenkin siinä, mitä olin jo alkanut pitää mahdottomana: kirja on tarpeeksi kiinnostava kelvatakseen iltasaduksi mutta samalla niin jaarittelevan tylsästi kirjoitettu, että jo neljä-viisi sivua riittää iskemään tyttäreni tajuttomaksi. Hieno juttu!

Kuva: Tove Jansson