44-vuotias on ihmiskunnan onnettomin tapaus

Näin unta, että eräs miespuolinen luokkakaverini paljasti olevansa oikeasti 44-vuotias. 😀 Hän on siis todellisuudessa joku parikymppinen. Mitä kummaa tämä tarkoittaa? Onko luvulla 44 jotain erityistä merkitystä?

Mitä on sanottava 44-vuotiaasta miehestä, joka diabeteksensa puhkeamisen 40-vuotispäivien kunniaksi päättää ruveta juoksemaan maratoneja?

Olen 44 vuotias mies. Olen hiljattain muutama kuukausi sitten aloittanut reenauksen. Ihmettelen kuitenkin miksi pääni tulee kipeäksi.

Markku, 44-vuotias
Ensimmaiset muutokset, joita olen huomannut, olivat jo viikon paasta siita, kun aloin kayttamaan peniksen suurentamisohjelmaa. Tunsin, etta minulla oli pidennetty erektio.

Siirretty penis poistettiin 44-vuotiaalta myöhemmin ”psykologisista syistä”.

Olen 44-vuotias mies Hangosta.Olen naimisissa,mutta olen onneton.

Aidon ja alkuperäisen Vlad Tepesin mukaan itsensä nimennyt 44-vuotias Jonathon ”The Impaler” Sharkey kertoo ihmisille olevansa aito vampyyri ja se tuntuu vetoavan Twilight-sukupolveen kovasti. Sharkeyllä on värikäs historia teinityttöjen kaatajana. Rakkaudenjano on ollut niin hurja, että sen takia hän on istunut välillä linnassakin.

Länsisuomalainen 44-vuotias upseeri on tuomittu törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja seksuaalipalvelujen ostamisesta nuorelta kahden vuoden ja neljän kuukauden pituiseen ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

26-vuotiaan helsinkiläisnaisen sieppauksesta epäilty on 44-vuotias turkulainen yritysjuristi Juha Turunen.

Poliisin mukaan 44-vuotias mies vietteli netissä 19-vuotiaan kehitysvammaisen ja naimisiinmenon jälkeen ryhtyi myymään tätä seksiorjaksi.

Teosta epäilty on 44-vuotias mies, joka oli kuukautta aiemmin vapautunut vankilasta ehdonalaiseen.

Oululainen 44-vuotias Michael Maria Pentholm yritti viime vuonna kuristaa kolme naista nahkahansikkaat kädessään.

Sotasuunnitelma oli tarkoitus käynnistää tappamalla paikallinen poliisi. Ryhmä piti itseään kristittyinä sotureina, joita kutsui nimellä hutaree. Poliisit olivat ryhmän mielestä liittovaltion sotilaita. Syytteiden mukaan ryhmän johtaja, michiganilainen David Stone, 44, oli jo etsinyt mahdollisia uhreja lähiseudun poliiseista. Murhatun poliisin hautajaisissa oli tarkoitus räjäyttää pommi.

Sitten 44-vuotias pyysi, että yrittäjä hankkisi 500 000–700 000 euroa aitoina seteleinä, koska siten voitaisiin valmistaa iso erä rahaa nopeasti. Yrittäjä sanoi, että se ei onnistu.

YLE:n tv-uutisten mukaan tyypillinen maksunsa rästiin jättänyt on 44-vuotias, perheellinen, pienituloinen mies.

Helmikuussa 1974 silloin 44 vuotias Horton oli palaamassa pelimatkalta Torontosta kotiin Buffaloon kun hän menetti joukkueelta bonuksena saamansa urheiluauton hallinnan ja kuoli.

44-vuotias loukkaantui lievästi olkapäähän ja kasvoihin. Pikkubussin oikea kylki ja henkilöauton etuosa vaurioituivat.

”Kaikki sairaudet ja onnettomuudet ovat määrättyjä oman karmamme mukaisesti”, siitä on tämä 44-vuotias vakuuttunut.

Ajattelun ja toiminnan erottamisesta

Kaverini Oskari osti itselleen Arno Ilgnerin kirjan nimeltä Espresso Lessons From The Rock Warrior’s Way ja referoi sitten lukemaansa eräällä kiipeilyretkellämme. Yksi kirjan opetuksista oli kuulemma tämä: Päätöksenteko ja fyysinen kiipeäminen on pidettävä toisistaan erillään. Reitin juurella samoin kuin hyvissä lepopaikoissa jne. tulee kohtia, jolloin on hyvä pysähtyä eri pituisiksi hetkiksi miettimään, mitä aikoo tehdä. Ja kun miettimiset on mietitty, toimitaan. Tämä on tärkeä juttu, ja oivalsin oman ongelmani välittömästi: alan aivan liian usein miettiä siinä vaiheessa, kun pitäisi vain tehdä. Rupean pähkäilemään kesken haastavan muuvin, että onkohan tämä sittenkään hyvä idea.

Kiipeileminen pitäisikin hahmottaa hypoteesien testaamisena. Ajatteluvaiheessa tehdään hypoteesi: toi menee varmaan noin. Toimintavaiheessa hypoteesi sitten testataan. Köysi on olemassa sitä varten, että hypoteesi on huono – amerikkalaista pragmatismia parhaimmillaan.

Muistin saman tien monia muitakin yhteyksiä, joissa ajattelu ja toiminta olisi ollut hyvä erottaa toisistaan. Esimerkiksi muuttolaatikoiden pakkaaminen. Eihän siitä tule hittojakaan, jos jokaisen tavaran kohdalla miettii, ottaako sen mukaan ja miten sen pakkaa. Parempi miettiä etukäteen. Entä eteneekö lastenhuoneen siivoaminen sillä, että pistää lapsen siivoamaan? Ei etene. Lapsi – ainakin meidän lapsemme – rupeaa kesken kaiken miettimään, ja siivoaminen muuttuu hyvin nopeasti leikkimiseksi.

Aina ei pidä ajatella.

Mentaalitopologian perusteet, 1. luento

On tunnettu tosiseikka, että etäisyys Helsingistä Espooseen on merkittävästi pidempi kuin Espoosta Helsinkiin, ja siksi espoolaisten on helpompi mennä Helsinkiin viettämään iltaa kuin helsinkiläisten Espooseen. Henkisen topologian teoriani antaa myös ennusteen, jonka mukaan Tampereelta on lyhyempi matka Helsinkiin kuin esimerkiksi Poriin.

Paikkojen epäsymmetriset etäisyydet johtuvat spektaakkeliattraktioiden avaruutta vääristävistä ominaisuuksista. Tässä pohdiskelussa spektaakkelilla tarkoitetaan aika- ja tilasidonnaisia inhimillisiä sekä kaupallisten vuorovaikutusten prosesseja, joihin liittyy voimakas paikallaolemisen kokemus.

Pelkistetyimmillään tarkkailijan ja yksittäisen spektaakkelin välinen henkinen etäisyys on laskettavissa kaavasta

L = l/(s*a),

jossa L on mentaalinen etäisyys, l geografinen etäisyys, s subjektin (tarkkailijan) spektaakkelispesifi tilafunktio, ja a spektaakkelin kokonaisattraktiivisuus. Mentaalinen etäisyys toisin sanoen kääntäen verrannollinen suhteessa subjektin tilafunktion ja spektaakkelin vetovoimaisuuden tuloon.

Subjektin tilafuktion tarkempi erittely on tässä yhteydessä syytä jättää vähemmälle huomiolle, mutta todettakoon, että se kuvastaa subjektin spektaakkelihakuisuutta, ja siihen vaikuttavat lukuisat sellaiset muuttujat kuin sosiaaliset fobiat, mahdollinen sosiaalinen deprivaatio, henkilökohtainen asenne suhtessa käsiteltävänä olevaan spektaakkeliin jne.

Madonnan konsertti oli hyvä esimerkki erityisen vetovoimaisesta spektaakkelista, mutta mikäli kuvittelemamme tarkkailija on kovin Madonna-vastainen, saattoi viimekesäinen konsertti jopa etäännyttää Helsinkiä hänestä.

Hyviä esimerkkejä vähäisemmän vetovoiman spektaakkeleista ovat esimerkiksi tietyssä kahvilassa istuminen tai tuttavien tapaamisen mahdollisuus. Yksittäiseen tarkkailijaan ne vaikuttavat edelleen hyvin subjektiivisilla tavoilla.

Todellisuus ei tietenkään ole niin yksinkertainen, kuin yllä oleva kaava antaa ymmärtää: erisuuruiset spektaakkelit ovat levittäytyneet kaikkialle. Spektaakkelitiheyden jatkuvat muutokset tekevät tarkat etäisyyslaskelmat hyvin vaikeiksi ja kaoottisiksi, mutta pääperiaate on selvä: suurten spektaakkelikeskittymien kokonaisvetovoima on valtava, ja se kutistaa keskittymään koettua henkistä etäisyyttä.

Spektaakkelien yhteisvaikutuksen psykologinen perusta syntyy tehokkuusajattelusta (subjektin tilafunktion eräs tekijä) – siitä, että keskittymä tarjoaa mahdollisuuden usean spektaakkelin kokemiseen hyvin lyhyellä ajanjaksolla ja pienellä vaivalla. Voimakkaassa spektaakkelikeskittymässä kuten Helsingin ytimessä voi istua viihtyisässä kahvilassa, nähdä 25 tuttavaa ja 176 kaunista ihmistä sekä kuulla pari konserttia yhden ja saman illan aikana.

Yksittäistä tarkkailijaa houkuttavimmat kulkusuunnat (henkisesti lyhimmät reitit) voidaan laskea hänen tiedostamiensa spektaakkeleiden vektorisummien avulla. Kaikkein tarkimpiin tuloksiin päästään spektaakkelitodennäköisyyskenttiä integroimalla. Näiden kaavoittamiseen blogialustan editoritoiminnat eivät valitettavasti riitä. Yllä esittämäni perusyhtälön pohjalta välkky psykomaantieteilijä voi kuitenkin johtaa tarpeelliset kaavat itse.

Nuortenkirjasensuuri

Ruotsissa kirjailijat ovat syyttäneet kustantamoita lasten- ja nuortenkirjallisuuden sensuurista. Alkoholia, tupakkaa, kiroilemista ja jopa yksinäisyyden kuvauksia vaaditaan pois kirjoista, jotta ne möisivät paremmin. Lasten- ja nuortenkirjallisuus ei saa Ruotsissa kuvata todellisuutta, vaan sen tulee olla kaunistelevaa epäkirjallisuutta.

Entäpä meillä?

Kuten olemme jo saaneet lukea, kansanedustaja Leena Rauhala (KD) vaatii lasten suojelemista kirjallisuudelta. Tämä on hölmöä muttei huolestuttavaa: vastaavanlaisia vaatimuksia on aina silloin tällöin esitetty ilman, että sillä olisi muuta välitöntä vaikutusta kuin kiellettäväksi ehdotetun kirjan kohonneet myyntiluvut.

Hesarin jutusta selviää, että Rauhalan paheksuman sarjan ensimmäinen osa oli lähtenyt painoon ennen Rauhalan kysymystä, ja että kustantamo Stabenfeldtin toimituspäällikkö Anne Pölkin mielestä kirja ei ole nuorille sopimaton. Pölkin vastaus on Rauhalan vaatimusta surullisempaa luettavaa: ”Huumeet esitetään kirjassa negatiivisessa valossa. Suomalaisesta laitoksesta on poistettu alkoholi ja tupakka. Sadomasokistinen prostituoitu -vertaus on muutettu muotoon ’aika hurjan tytön näköinen’.”

Lisäksi saamme lukea, ”etteivät kustantajaa huoleta huume- ja muut viittaukset, sillä kaikki on siistitty.”

Tämä ei ollut yllätys. Varsinainen kalavale -vitsikollaasia koostaessani jouduin muuttamaan olutpullon limsapulloksi. 1950-luvulle sijoittuvassa kohtauksessa Pikku Kaarlo ei saanut päästää suustaan n-sanaa, mikä teki kohtauksesta vaivaannuttavalla tavalla anakronistisen.

Kun katselee vanhaa Peppi Pitkätossu -telkkarisarjaa, jossa olutpullot ovat samalla tavoin näkyvissä kuin siinä maailmassa, jossa lapset elävät… tai kun lukee Muumi-kirjoja, joissa lapsetkin polttavat tupakkaa, voi vain surullisena todeta: lapsemme kasvavat ahtaammin normitetussa kulttuurissa kuin yksikään sukupolvi koskaan aikaisemmin.

Mitä opimme vapaa-ajattelijain pornotempauksesta?

Yhden merkittävän asian tuo Raamattujen ja pornolehtien vaihtokauppa osoitti: pilakuvakriisin yhteydessä esiintynyt tuohtumus ja riehuminen ei ollut yksinomaan islamilainen tapa reagoida. Vapaa-ajattelijoiden saamat tappouhkaukset osoittavat, että uskonnollisia kuumapäitä löytyy kyllä ihan kotoisasta kristinuskostammekin, kun vähän raaputetaan.

Ehdotankin, että pilakuvakriisiin vetoaminen maahanmuuttokriittisenä argumenttina todetaan kehnoksi. Ei ole olennaista eroa siinä, tuleeko tappouhkauksia Muhammedille (saws) irvailemisesta vai Raamatun epäkunnioittavasta kohtelusta.

Parasta synkkyyteen

Joskus, kun oikein ahdistaa, johtuu se ihan vain siitä, ettei ole käynyt muutamaan päivään ulkona kiipeilemässä. Tänään käytiin boulderoimassa – ja heti tuli paljon parempi mieli!

Odella on niin alhainen rasvaprosentti, että se voi vääntää ilman paitaa.

Nnngh! (Kuva: Oskari Sneck)

Sisäkiipeilykin on hyvää ja psykedeelistä treeniä muttei erityisesti vaikuta onnellisuuteen. Sen sijaan se korreloi onnettomuuden kanssa, sillä se liittyy pahoihin asioihin kuten huonoon säähän tai liian vähään vapaaseen aikaan. Kuvassa tyttäreni.

Kitsch ja Ikuisuus

Olemme varmasti kaikki joskus törmänneet Milan Kunderan ajatukseen, jonka mukaan ”kitsch on paskan absoluuttinen negaatio.”

Kunderan tapaan käsitetty kitsch on siis yhtenevä platonilaisen hyvien ja puhtaiden ideoiden todellisuuden kanssa, josta lika ja saasta puuttuvat (ks. esim. Platon: Parmenides).

Eräänä kitschin ilmentymänä voimme tarkastella vaikkapa Disney-piirrettyjä. Niissä ihmiset, erityisesti päähenkilöt, ovat kauniita ja täydellisiä. He eivät käy huussissa. He ovat hoikkia ja terveitä, ihohuokosia vailla. Hyvä ja paha ovat konkreettisia ja selkeitä ideoita, ja vieläpä niin, että platonistisessa disneytodellisuudessa rakkaus, uutteruus, nöyryys ja rohkeus kukoistavat pahan kadotessa lopulta olemattomiin. Disney-kitschissä maailma on ideaalinen, sellainen kuin sen pitäisi olla.

Monet – minä mukaanluettuna – kokevat suuria tunteita ja liikutuksen hetkiä Leijonakuningasta, Liloa ja Stitchiä tai Pientä merenneitoa katsellessaan. Eräs koetuista tunteista on viiltävä kauneuden ja hyvyyden kaipuu: miksi minun todellisuuteni ei voi olla tuollainen?

Näiden ajatusten kautta luulen sekulaarinakin ihmisenä ymmärtäväni, mistä jotkut uskovaiset puhuvat puhuessaan jopa tuskaisasta taivaskaipuustaan. Se on sitä, mitä minä tunnen piirrettyjä katsellessani.

Fiktion merkityksettömyydestä

Teemu Ikonen esitteli sunnuntain Hesarissa David Shieldsin teoksen Reality Hunger. A Manifest.

Jutun perusteella Shields katsoo fiktiivisen romaanin olevan pahasta kirjallisuudelle. Tarinankerronta on vallannut kirjallisuuden, joka on lakannut kommunikoimasta todellisuuden kanssa ja alkanut muuttua merkityksettömäksi. Shields yrittää elvyttää kirjallisuuden todellisuussuhdetta ei-fiktion avulla ja etsii ”säännötöntä, muotoaan muuntelevaa ja tekstilajeja sekoittavaa kirjoitusta, joka väittää olevansa ajankohtaista ja totta.”

Tuttu tunne. Myöskään minua tarinavetoinen proosafiktio ei pääsääntöisesti kosketa. Mielikuvitushenkilöiden edesottamuksista on vaikea kiinnostua, koska juonenkäänteillä ei yksinkertaisesti ole mitään väliä. Tämä koskee noin 90 prosenttia lukemastani aikuisten fiktiosta eli noin 99,73 prosenttia kaikesta siitä fiktiosta, jonka olen edes jotenkin noteerannut. Fiktiivinen kertomakirjallisuus jättää minuun enää kovin harvoin jälkiä.
Harvinainen merkittäväksi kokemani fiktio rakentuu sen sijaan yleensä tematiikan varaan. Tarina on sivuseikka, ja kerronta voi olla hyvinkin esseististä ja selittelevääkin, kunhan se – piru vie! – kertoo edes jostakin, ja kunhan kirjailija on onnistunut ajattelemaan aihettaan edes pikkuisen tavallista hiihtäjää (esim. minua) pidemmälle.

En etsi kirjoista tarinaa vaan ajatuksia, uusia näkökulmia todellisuuteen. Siksi viihdynkin nykyään paljon paremmin tietokirjallisuuden, filosofian ja esseistiikan parissa kuin fiktion. Parhaat elämykset tarjoaa kirjallisuus, jossa uskalletaan ajatella.

”Analyysille löytää kaikupohjaa näkemyksistä, joita ranskalaiset kirjallisuudentutkijat ovat esittäneet viime vuosina”, Ikonen kirjoittaa jutussaan.

Näkemys ei ole viime vuosien uutuus. Kokemuksistani kirjailijana -esitelmässään (1966) Simone de Beauvoir pohti samaa kirjallisuuden ja todellisuuden välistä suhdetta: ”Herääkin kysymys, onko kaunokirjallisuuden nykytila syynä tietokirjojen suosioon. Kuten sanoin edellä, kaunokirjallisuus on nykyään äärimmäisen karua, lyhyesti sanottuna se ei halua kommunikoida mitään. (…) ihmiset jättävät kaunokirjallisuuden ja valitsevat dokumentaariset teokset juuri siksi, että kaunokirjallisuus on osittain laiminlyönyt tehtävänsä.”

de Beauvoir näkee kuitenkin kaunokirjallisuudella oman erityismahdollisuutensa: se voi välittää merkityksen kokemusta, elämää, tavalla joka saa lukijan valtoihinsa. Kaunokirjallisuudessa yksilöllinen ja yleinen sulautuvat, maailma tulee jaetuksi.

Miksi tämä jaettuus ei sitten käytännössä toteudu?

Koska fiktiossa tyypillinen jaettava on juoni.

Ja juoni taas ei ole sitä yksityisyydessään yleistä, jota voimme pitää samaan aikaan omanamme ja jaettuna ja merkityksellisenä.

Todellisuudessa ei nimittäin ole juonta.

Päivän luontoelämys

Tytär soitti ja kysyi, haluanko nähdä naapurin pihassa olevan kyyn. Tietenkin halusin. En nimittäin koskaan lapsena nähnyt yhtäkään luonnonvaraista käärmettä. Aikuisena olen nähnyt niitä senkin edestä, mutta jotenkin käärmeen kohtaaminen tuntuu edelleen aivan erityistapaukselta.

Kaikkein hienointa oli kerran Sveitsissä, kun olin patikoimassa kaverini kanssa erästä vuorta kohti. (Anteeksi, jos olette kuulleet tämän ennenkin.) Idylliset vuoristoniityt vihersivät ja ilmassa oli aurinkorasvan tuoksua, kun päätin yllättäen poiketa polun sivuun kakalle. Etsin hyvän paikan ison kiven takaa, vedin housut kinttuihin ja kyykistyin. Takapuolen alta alkoi kuulua kiukkuista sähinää. Kaksi jalkojeni välissä olevaa kyytä koki – aiheellisesti – tilanteen hieman uhkaavaksi. Nostin housut ylös, astuin pari askelta kauemmas, ja taas jaloissani sihisi. Käärmeitä olikin aika monta. Jouduin sitten etsimään ihan uuden kakkapaikan.

Mutta takaisin tähän päivään. Paikalle päästyäni sain kuulla tyttölaumalta, että käärme oli mennyt kiven alle piiloon. Lapset suhtautuivat tilanteeseen ihailtavalla tavalla: pitivät kivenkoloon kunnioittavaa parin metrin etäisyyttä ilman vihaa, paniikkia tai muuta sekoilua.

Odottelimme hissukseen, että käärme tulisi taas näkyville. Ja tulihan se.

Ensin ajattelin, että otetaan valokuva ja jätetään se sitten rauhaan. Nopeasti alkoi kuitenkin hahmottua, että käärme oli eksynyt vähän pahaan paikkaan. Täällä kerrostalojen keskellä sen elinajanodote olisi korkeintaan tunteja, etenkin kun sana elukasta oli lähtenyt leviämään hurjalla vauhdilla.

Toteutimme Lauran isän kanssa pakkosiirron metsään. Huh huh. Käärmeethän ovat leppoisia ja varsin harmittomia eläimiä, mutta kyllä rauhallisestakin kaverista kuoriutuu kiukkuinen taistelija, kun se muutamaan kertaan kaivetaan kolostaan esille ja vieläpä ronkitaan risuilla ämpäriin.

Nyt tuntuu ihan partiolaiselta.