Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,
soi sama kallis, soi!
Ei laaksoa, ei kukkulaa,
ei vettä, rantaa rakkaansaa,
kuin pohjan kulma olla voi,
lopu’ isät maansa koh.
Keväässä kerran, jälkeen kaan,
sun kukkar aukeaa;
saa järves lensi schiloaam
sun tohtor, riemus, aamup saan,
ja korkeamman lähtö saa
sun laulus, synnyinmaa.
(J.L. Runeberg: Maamme, ensimmäinen ja viimeinen säkeistö. Suom. Otto Manninen & Samsung)
Varoitus: Kaupallinen tiedote.
Iloksemme voimme todeta, että WSOY:n kirjakauppa Bulevardilla myy nyt Martti Ruokosen kuvittamaa ja Jukka Laajarinteen kirjoittamaa tarinakokoelmaa
Tämän halvemmalla ei näin hyvää kirjallisuutta myydä kuin kirpputorilla.
Huom! Kannattaa ehkä varmista hyllytilanne etukäteen. Ostin nimittäin hyllyn tyhjäksi. Vastaus kysymykseeni, saako näitä tähän hintaan lisääkin, oli joka tapauksessa: ”Ihan niin paljon kuin haluat.”
Kuinka käy, jos nukahtaa kaupan lihatiskille?
Millainen murkina saa lapsen kasvamaan hetkessä jättikokoon?
Mitä tapahtui Mufffslurpfille, joka puhui ruoka suussa?
Saako sinappia sotkea ympäriinsä?
Kuvitus: Martti Ruokonen. WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35040-9
.
“Aikuisiakin naurattaa vallan vietävästi, joten Ruoalla ei saa leikkiä on selvä täysosuma.” (Mikko, Kirjavinkit)
“Tää kirja ois kyllä mun kaa, vaikka se olis niinku lastenkirja.” (Marko Ikävalko, Kirjatyö)
“Nimestään huolimatta opus ei ole mikään käytöksen kultainen kirja – pikemminkin päinvastoin.” (Marika Laijärvi, Keskisuomalainen)
“Tässä on juuri sellainen kirja, joka lapsiperheissä tarvitaan.” (Hymyilevä eläkeläinen)
“Se, joka ei tunne entuudestaan Jukka Laajarinteen moniaalle rönsyilevää ja lukijan ajatuspiintymiä verryttelevää tuotantoa, voi hämääntyä tästä kirjasta.” (Päivi Heikkilä-Halttunen, Lastenkirjahylly)
Markus Nummen Kiinalainen puutarha on vaikuttava teos. Mannerheimin vuonna 1906 Turkestanissa ottaman valokuvan ympärille rakennettu romaani kertoo ruotsalaisen lähetysaseman vaikutuspiirissä kasvaneiden lasten elämistä ja kohtaloista 500 sivun ja 40 vuoden pituisen, jopa eeppiseen mittakaavaan kasvavan tarinan.
Erityisen kunnioitusta herättävää kirjassa on valtava taustatyön määrä, jonka Nummi on sen eteen tehnyt. Fiktiiviset hahmot rakentuvat todellisille ihmisille, todellisiin maailmantilanteisiin, aikaan ja paikkaan. Suuret, mutta pieniinkin koloihin ulottuvat taustat ovat asettaneet kerronnalle rajat ja ohjanneet sen kulkua hyvinkin tiukasti, mutta jäljelle jääneet vapaudet kirjailija on käyttänyt hyvin. Näin tarkkaan tehty historiallinen romaani lähestyy oulipolaisten pakotteiden ohjailemaa romaanitaidetta: ainoana erona on, että pakotteita ei oteta matematiikasta tai loogisista algoritmeista vaan historian tutkimuksesta.
Kiinalaisessa puutarhassa käydään uskontojen välistä dialogia. Kamil-nimisen kertojan Jumala ei ole kolmepäinen eikä inhimillinen, vaan käsittämätön ja suuri kuin luonto. Jumala on armollinen, ja Jumala on epäinhimillinen ja arvaamaton. Uskontoa enemmän maailmassa vaikuttaa kuitenkin ihminen kaikessa kyvyssään sekä rakastaa että tehdä julmuuksia. Ja kun politiikka muuttuu teurastuksiksi, ovat ihmisten muodostamat sotajoukot samanlaisia kuin Jumalakin: yksittäisen ihmisen osa on niiden säälimättömissä ja arvaamattomissa jaloissa kuin hyönteisen. Kovin usein inhimillisyys on silkkaa epäinhimillisyyttä.
Romaanin tapahtumat ovat täynnä lohduttomuutta, raakuutta, toivottomuutta – ja välittämistä, huolenpitoa, rakkautta. Romantiikka ja inhorealismi ruokkivat toisiaan, Kiinalainen puutarha täyttää Waltarin aikoinaan romaanitaiteelle esittämän aihevaatimuksen: ainoat romaanin mittaiset aiheet ovat rakkaus ja kuolema. Ja tottahan se on, että juuri tuosta eroksen ja tanatoksen jännitteestä ne kaikkein riipaisevimmat kettomukset kirjoitetaan. Siihen väliin virittyy toivo.
Kiinalaisen puutarhan kielenkäyttö kallistuu enemmän kertovaan kuin kuvailevan näyttämisen suuntaan, mikä selittyy sillä, että suurin osa tarinasta tapahtuu kehyskertomuksen sisällä, suullisessa esityksessä. Samalla se kirjoittaa auki kertomisen ja kertomatta jättämisten valintoja, jättää raaimmat yksityiskohdat kuvailematta ja toisaalta lukijan mielikuvitukselle tilaa. Pieniä ihmisiä kuvatessaan Nummi on ymmärtävä, sanoisin että jopa rakastava.
Tekipä hyvää lukea pitkästä aikaa suuri tarina.
Helsingin sanomat pisti kustantamot järjestykseen. Perusteina käytettiin kaunokirjallisuuden myyntiä, käännöksiä ulkomaille sekä tietenkin erilaisia palkintoja. Kukin miettiköön itse, miten relevantteja laatutakuita mikäkin indikaattori antaa. Kertooko Finlandia-voitto esimerkiksi tuplaten enemmän enemmän kustantajan laadusta kuin Finlandia ehdokkuus? Älkäämme kuitenkaan takertuko pikkuseikkoihin. Sen sijaan silmiinpistävä piirre vertailussa on, että lasten- ja nuortenkirjallisuus ei ole Hesarin silmissä kaunokirjallisuutta. LasNu-kirjallisuuden käännökset, palkinnot ja myynti on jätetty huomiotta. TIETYIN POIKKEUKSIN. Remeksen ja Hotakaisen nuortenkirjat on kuitenkin jostakin hämärästä syystä poimittu listalle… Eikö, jos tällaisia listoja kerran aletaan laatia, voisi edes yrittää toimia jotenkin johdonmukaisesti?
* * *
Todettakoon vielä, että kommentoimani laatuvertailu vertaa laadun lisäksi hyvin paljon määrää. Kyseessä on ennen kaikkea kilpailumenestys-, ei niinkään laatuvertailu. Jos kustannettavien nimekkeiden määrä on pieni, ei kustantaja menesty laatukilpailussa, vaikka sen kaikki kirjat olisivat palkintoehdokkaita. Vertailussa saadut pisteet olisikin kenties syytä suhteuttaa julkaistujen nimikkeiden määrään.
Asiat liittyvät toisiinsa.
Eilen aamuna jokseenkin ensimmäinen ajatukseni oli: tylsää. Ei huvittanut lähteä edes Valkealaan jäätä kiipeämään – johan siellä on käyty. Kaikki on aina samaa. En pitänyt erityisen kiinnostavana edes sitä, että Kehys sai Hesarissa myönteistä näkyvyyttä. Ja Tähtivaeltajassa oli arvostelu samana päivänä: ”Onko Kehys hyvä kirja? Jos on, se on sitä eri tavalla kuin muut.” (Tiina Raevaara)
Näkyvyyspiikistä huolimatta Kampin Suomalaisen kirjakaupan asiantunteva kulttuuriväki piilotti kirjan varastohuoneeseen jo samana päivänä, mutta edes se ei ole jaksanut huvittaa minua. Hiihtolomalla minulla olisi mahdollisuus lähteä omin päin minne tahansa, mutta sekin on viime aikoina alkanut tuntua tylsältä idealta. Kirjoittaminenkaan ei oikein huvita – sujuu kyllä, kun ajatukset ja juonenkulut on suunniteltu hyvissä ajoin ennen kirjoittamista. Blogin päivittäminen on kiinnostanut aivan erityisen vähän.
Tällainen mielentila ei tiedä hyvää. Olen huono kestämään sitä, ettei mikään tunnu miltään. Tuntuminen on niin iso juttu, että sen eteen olen valmis tekemään vaikka tyhmyyksiä, sillä stoalainen mielentyyneys on jokseenkin viimeinen asia, mitä elämääni kaipaan.
Tänään kuitenkin luulen jäljittäneeni tylsyyden syyn. Ehkä tämä on ohimenevää.
Lopetin nimittäin kahvin suurkulutuksen viikko sitten. Minullahan oli tapana aloittaa päiväni 6 annoksen mutteripannullisella tai litran pressokannullisella ja vetäistä vielä iltapäivän mittaan pari–kolme. Vaihdoin sen teehen ja korkeintaan yhteen tavalliseen kahvikupilliseen. Tee on paatuneen kahvinjuojan suussa säälittävä korvikeliemi, sanokaa mitä sanotte. Ei sitä tee mieli ihan hirveästi kiskoa. Tämä tarkoittaa sitä, että päivittäinen kofeiinin saantini on tipahtanut ehkä viidesosaan siitä, mitä se aiemmin oli. Pahin väsymys on mennyt ohi, mutta Wikipediaan kirjattuja kofeiinin vieroitusoireita ovat myös keskittymiskyvyn ja motivaation puute. Ha-haa! Oireiden pitäisi mennä ohi viimeistään 9 päivässä.
Nyt te tietenkin mietitte, että kun tee kerran on pelkästään sellaista värillistä pusikon tuoksuista vettä, niin miksi olen vaihtanut siihen?
Se taas johtuu siitä, että pian ulkomailta palattuamme sain ripulin. Sitä kesti kymmenen päivää. Siinä viimeisinä päivinä olin jo niinkin epätoivoinen, että tein, mitä tein. En tiedä, onko asioilla yhteyttä keskenään, mutta jo ensimmäisenä kahvittomana päivänä maha alkoi leppyä. Ja vaikkei tämä mitenkään kuulu teille tai internettiin, on asia vielä niin tuoreessa muistissa, että osaan yhä iloita siitä, että suolisto tuottaa taas kaikkien EU-standardien mukaista tavaraa.
Todennäköisesti koko ruikuli johtui tietenkin jostain turistipöpöstä.
Kausaaliketju voitaneen siis esittää lyhennetyssä muodossa seuraavasti:
matka etelään –> apaattinen tylsistyminen
Repikää siitä.
Aluksi juonireferaatti:
viaton, puhdas, puhas, puh, pyh, pyhä pyhä pyhä pyhä pyhä! pyh äh pyhä pyhä pyhä pyhä pyhä pyhä py pypy hä hä hä py hä py hä nietshe py hä py häpy häpy häpy häpy häpeä HÄPEÄ
Ja sitten se arvottava osuus:
Huh. Huhhuh.
* * *
Yrittäisinköhän vielä sanoa kritiikin normaalikaavan ulkopuolellakin jotakin?
Janne Kortteisen esikoisteosta lukee ihan väkisinkin suorana ja avoimena purkautumisena, kirjallisena Art brutina, jossa kirjailija ilmaisee itseään karkeasti ja etäännyttämättä. En tunne Kortteista henkilökohtaisesti, joten en tiedä, missä määrin luentani tekee hänelle oikeutta, mutta en osaa olla samastamatta kertoja Janne Kortteista kirjailija Kortteiseen.
Minulla oli hyvä ystävä, joka eli aikanaan vähän samanlaisessa psykoottisessa hybriksessä: suolsi samantapaista tekstiä ja oli huonosti ymmärretty nero. Oriveden opistossa haudutettu ja kristillinen nietzscheläinen hänkin. Aikanaan hän muuttui puolimykäksi ja eristäytyi käytännössä kaikista ystävistään. Näen hänet edelleen silloin tällöin likaisena ja laihana kävelemässä kaupungilla ja tutkimassa roskia. Luulen hänen ja Kortteisen tapaisia nuorukaisia olevan maassamme paljon. Kortteista ei tästä joukosta erota niinkään ajattelun erinomaisuus tai tyylikäs ilmaisu: marginaalit kuohuvat ilmaisukanavaansa etsivää luovaa hulluutta.
Suurin ero Kortteisen ja ystäväni – silloin kun tämä vielä oli kunnianhimoisessa vaiheessaan – välillä on Kortteisen pitkäjänteisyydessä, kyvyssä hahmotella repaleistaan jotain suurempaa, kokonaisuus.
Teorian tasolla Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa ei ole mullistava teos. Se näyttää ennemminkin vain toteuttavan Surrealismin manifestin mukaista ideaalia sensuroimattomasta ja vastuuttomasta ilmaisusta (kuten kouluampujat toteuttavat surrealistista tekoa sellaisena jollaiseksi Breton sen joskus möläytti) yhdistettynä sieltä sun täältä poimittuihin runouden ja myös muiden kirjallisuudenlajien keinoihin. Tämähän keksitään aina välillä uudelleen.
Joskus sanat ovat kuitenkin myös konkreettisia tekoja. Mullistavaa Kortteisen tekstistä tekee sen käytäntö, runsas, märkivä rehellisyys. Kirjailija nylkee tekstissä itsensä kuin nahkiaisen. Sisäpuolen ja ulkopuolen välinen nahka ei suojellut häntä yhteen suuntaan, ja nyt se ei suojele häntä – tai lukijoita – toisinkaan päin. Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa on kommunikointia tavalla, jolla kivoihin rakenteisiin ja metaforiin piiloutuva ilmaisu ei ole.
Kortteisen teosta lukiessani olen iloinen siitä, että minun nuoruudessani pornon joutui nolostellen ostamaan kaupasta tai kioskista, ja sen kuvasto oli melkoisesti tiukemmin säädeltyä kuin nykyään. En voi kuin sääliä nykynuoria, jotka saavat ilmaiseksi klikkailla kaikenlaisilla päällekakkaamisväkivaltajutuilla itsensä turruksiin.
Kirja hymyilytti ja hyydytti hymyni. Se suretti. Tempaisi mukaansa, mitä en olisi etukäteen näkemieni katkelmien perusteella arvannut. Vyörytti. Ahdisti ja pelotti. Riemastutti ennennäkemättömyydellään. Keskenkasvuisimmissa paikoissaan ärsytti.
Ehkä se teki senkin, mitä oli tarkoitus. Tunnekylmiöihin, ihmisten väliseen tyhjyyteen ja turmeltuun viattomuuteen katsominen muistutti siitä, miten tärkeää rakkaus lopulta on.
Vuoden kirja?
* * *
Lisäys 19.1.
Koska Kortteisen kirja on mitä suurimmassa määrin teko, ei pelkkää puhetta, on sitä myös tekona tarkasteltava. Esteettisen hehkutuksen päälle eettinen varaus. Lähimmäisiään ja tuttaviaan kohtaan Kortteinen näyttää suhtautuvan monin paikoin paskamaisesti, usein myös tavalla, joka osoittaa nietzscheläisittäin tarkasteltuna lähinnä reaktiivista ajattelua. Tarkoitukselliseen epäonnistumisen projektiin, jollaiseksi kirja julistautuu, tämä tietenkin sopii.
Saatan olla väärässä, mutta luulen, että tämä on kertoja Kortteisen lisäksi myös kirjailija Kortteisen ongelma.
Luin loman aikana Haruki Murakamin romaanin Sputnik – rakastettuni (Tammi, 2003, Philip Gabrielin englanninnoksesta suomentanut Ilkka Mallinen).
Suoraan asiaan. Kirja on kepeällä ja elävällä tyylillä kirjoitettu kertomus dissosiaatiohäiriöistä.
Dissosiaatio-oireilussa ja erityisesti sen alaan kuuluvissa depersonalisaatiohäiriöissä ihminen, joko jonkin traumaattisen kokemuksen, isojen elämäntapamuutosten johdosta tai muista syistä kokee vierautta itsensä kanssa. Minuus joko katoaa tai oma itse alkaa tuntua etäiseltä ja vieraalta. Ilmiötä voisi lääketieteellisten diagnoosien asemesta tarkastella – ehkä hedelmällisemminkin – myös filosofisena tilana, ja tällaisena sitä myös Sputnik – rakastettuni käsittelee.
Eräs päähenkilöistä, Sumire, huomaa yllätyksekseen rakastuvansa voimakkaasti toiseen naiseen. Havainto on hänelle pelottava ja ravisteleva. Rakastettunsa vuoksi hän luopuu kirjoittamisesta ja vähintäänkin lykkää kirjailijaksi tulemisen haaveen sivummalle, muuttaa pukeutumistyyliään ja vuorokausrytminsä, lopettaa tupakoinnin, alkaa opiskella italiaa, kunnes kirjoittaa kirjeessä: ”[…] minulla on outo tunne, etten ole enää oma itseni.” Hän kuvaa tilaansa outona ”osiin hajoamisen tunteena”. Lopulta Sumire katoaa kokonaan.
Sumiren rakastettu, Miu, puolestaan on menettänyt seksuaalisen halunsa ja hiustensa värin tarkastellessaan kaukoputken läpi, maailmanpyörään lukittuna, toisen itsensä etäisiä mutta häpeällisiä ja nöyryyttäviä seksitouhuja. Miun kertomuksessa toistuu useita tyypillisiä dissosiaatio-oireita, kuten itsensä tarkasteleminen ulkopuolelta ja tunteiden kylmeneminen. Tapaus osuu lähes yksi yhteen kohdakkain Duodecim-lehdessä kuvatun lähihoitajan tapauskertomuksen kanssa.
Kirjan kertoja, K, puolestaan joutuu Sumiren kadottua luopumaan uskostaan rakkauteen. Hän tuskin saisi osakseen sairausluokitusta, mutta kokee Sumiren myötä menettäneensä elämänsä ytimen. Menetysten jälkeen niin hän kuin Miukin ovat elämää näytteleviä ”pelkkiä tyhjiä kuoria”. Kaikkien kolmen päähenkilön kohdalla voidaan kysyä: kuinka paljon voimme muuttua tai toimia itseämme vastaan – mitä kaikkea voimme menettää tai hylätä – kadottamatta itseämme?
Sumiren ratkaisu on mennä ”toiselle puolelle”, sinne, missä menetetyt asiat ovat. Unelmiin. Ehkä juuri tärkeimmät unelmamme ovatkin persoonamme ydinainesta, sitä, mistä ei saa luopua. Johonkin tämän suuntaiseen Murakami tuntuu vihjailevan sillä, että kaikista henkilöistä juuri unelmiinsa etsintämatkalle lähtevä Sumire lopulta palaa takaisin – entisenä itsenään.
Roque ja Carlos noutavat hotellilta. Suuntaamme Ayacatan kallioille, jossa tiedossa on jotakin pitkää. Vaihtoehtona minulle tarjotaan Roque Nublolle kakkostelemista: ”Siinä on pultit metrin välein. Sen kun vedät jatkoista.”
Jotakin pitkää puhtaasti vaiko saaren komeimmalle kivelle nouseminen, luultavimmin epäpuhtaasti tai välillä köydessä leväten? Elämä on valintoja täynnä. Valitsen kummin vain, niin kadun. Olisi pitänyt tulla tänne pariksi viikoksi ja varata enemmän aikaa kiipeilyihin.
Valitsen pitkän reitin, mutta valinnat eivät lopu siihen. Kiipeänkö mieluummin auringossa vai varjossa? Päivä on lämmin, joten ehkäpä varjossa.
(Kuva: Mistäs se nyt meneekään?)
Pienen ihmettelyn jälkeen Roque löytää haluamansa: Se menee tuosta.
Paikallinen miehistö hoitaa varmistamisen, maksavana asiakkaana saan vain kiivetä. Se on okei. Heidän välillään kommunikaatio toimii varmasti parhaiten. Roque ehdottaa kiipeävänsä köyden terävässä päässä, sitten tulen minä minä ja viimeisenä Carlos. Esitän kysymyksen, pääsenkö minäkin liidaamaan. Reitti ei ole oppaalleni erityisen tuttu, joten hän pitäisi turvallisimpana, jos saisi kulkea kärjessä koko reitin. Vilkaisen Roquen tuomaa räkkiä: puolikas kiilanippu, pari pientä heksaa ja neljä keskikokoista liikkuvaleukaista. Joo, ehkä on parasta, että hän menee edellä.
Tähän väliin kerrottakoon, että Roque on ensisijaisesti sporttimiehiä: onsight-taso parhaina päivinä 7b, muuten paras suoritus alkaa kasilla.
Reitin ensimmäinen köydenpituus sujuu isommitta kommelluksitta, ellei toisen välivarmistuksen irtoamista lasketa. Eikä sitä lasketa, sattuuhan tuota toisinaan. Pienen räkin vuoksi runnarit ovat melkoisia, mutta sehän ei ole minun ongelmani.
(Näkymä ekalta ankkurilta.)
Toisella köydenpituudella Roquen eteneminen hidastuu melkoisesti. Voisi suorastaan arvailla, että hän on joutunut pois mukavuusalueeltaan. ”Olkaapa varovaisia, tämä on aika huonoa kiveä”, hän varoittaa, ja pian kiviä alkaakin sataa. Isoimmat hurahtelevat kiltisti ohi, mutta joku pienempi sattuu ilkeästi varpaaseeni. Carlos älähtää saadessaan pikkukiven päähänsä. Vammoilta kuitenkin säästytään, ja minä olen sangen tyytyväinen siihen, että päässäni on kypärä. Roquen eteneminen on nyt niin hidasta ja kavereiden kommunikaatio sen verran sävykästä, että arvaan pakittamisenkin olevan harkinnassa. Lopulta Roque tekee poikkarin ja pääsee ständille. Espanjankielinen juttelu jatkuu hetken, ja sitten Carlos kertoo: ”Okei. Jatketaan ylös päin.”
Tarjoan kypärääni Carlosille, mutta hän ei halua sitä.
Alan vääntäytyä offarihalkeamaa ylöspäin, ja muutaman metrin päästä tajuan, mikä tässä on niin vaikeaa: otteita olisi joka puolella vaikka kuinka paljon, mutta mikään niistä ei pysy seinässä kiinni. Listan kuin listan pystyy vääntämään irti. Kaikki hajoaa käsiin. Alkaa vähän pelottaa: en erityisesti haluaisi nitistää Carlosia jollain maitotölkin kokoisella murikalla. Miten tällaista kiivetään? Jammailemalla ja stemmailemalla. Kun mistään ei voi vetää, on kalliota puristettava kokoon.
Huh huh. Carlosin jättämät runnaritkin ovat melkoiset. Kyllä on kaverilla cojones.
Pääsen ständille ehjin nahoin, ja taisin pudotella tavaraakin vähemmän kuin Roque. Hän puolestaan pahoittelee ja pyytelee anteeksi. Olisi ilmeisesti pitänyt mennä muutama metri vasemmalta. Ei syytä pahoitteluun. Eihän tässä mitään käynyt.
Carlosin kiipeämistä seuratessamme näen, miten jääkaappipakastimen kokoinen lohkore vaipuu reitiltä tyhjyyksiin. Kaunista. Sopiihan tuommoisia viimeisenä tulijan pudotella… tavallaan.
Carlos on juuri selviytynyt vaikeasta osuudesta.
Viimeiset kaksi köydenpituutta ovatkin jo vähän normaalimpaa menoa ilman erityisiä epiikin aineksia. Eteläisellä mentaliteetilla toteutettu ständityöskentely ja varmistaminen olisivat toki oma lukunsa, mutta ei niistä tässä tämän enempää. Maassa maan tavalla.
Mahdutaanhan me varmasti kuvaan molemmat?
Carlos lähestyy toppia.
Aikanamme auton luona Roque kertoo, että ovet ovat lukossa ja avaimet sisällä. Ensin nauran, kun luulen hänen heittävän huulta. Sitten näen, miten auto avataan. Jotain tällaista lienee tapahtunut tovereilleni ennenkin; sen verran nopeasti he improvisoivat työkalut ja ratkaisevat ongelman.
Kotimatkalla näen uusia maisemia: tekojärviä, metsiä, vierasta planeettaa muistuttavia rantajyrkänteitä ja yhtälailla jostakin tieteistarinasta poimitun näköisiä aivan absurdeja hotellisysteemejä.
Viimeisenä päivänä käymme leppoisalla kävelyllä sisämaassa.
Onhan tuollainen Kanarian saari aika mielenkiintoinen paikka. Hotellivyöhykkeet ovat kuin tuplajättigigaruotsinlaiva. Moni näyttää viihtyvän ihan hotellien uima-altaiden ääressä aurinkoa ottaen, mistä olen noille ihmisille vähän kateellinenkin: ihan vain olemista en jotenkin osaa. Aina pitää olla tekemässä.
En kuitenkaan yhtään ihmettele sitä, että niin moni lentää Kanarialle yhä uudestaan ja uudestaan. Pelkkä valon ja lämmön synnyttämä mielihyvinvointi on varmasti aivan riittävä syy: terveysmatkailua. Sinnehän voisi vaikka muuttaa eläkeläisenä, ja ehkä jo sitä ennenkin pitää käydä uusimassa. Se Roque Nublo esimerkiksi on varmaan käytävä toppaamassa. Nettitopokin, jonka jälkikäteen löysin, sanoo että päälle johtaa jopa 6a+-tasoisia reittejä. Asumuksen voisi varata suosiolla sieltä sisämaasta, keskeltä patikointi- ja kiipeilypaikkoja…
Minun on ihan pakko ilmaista iloni Helena Rintalan Kehys-kritiikistä Kiiltomadossa.
Jukka Laajarinne 