3.1. Herkkää halkeamaa
Roque ja Carlos noutavat hotellilta. Suuntaamme Ayacatan kallioille, jossa tiedossa on jotakin pitkää. Vaihtoehtona minulle tarjotaan Roque Nublolle kakkostelemista: ”Siinä on pultit metrin välein. Sen kun vedät jatkoista.”
Jotakin pitkää puhtaasti vaiko saaren komeimmalle kivelle nouseminen, luultavimmin epäpuhtaasti tai välillä köydessä leväten? Elämä on valintoja täynnä. Valitsen kummin vain, niin kadun. Olisi pitänyt tulla tänne pariksi viikoksi ja varata enemmän aikaa kiipeilyihin.
Valitsen pitkän reitin, mutta valinnat eivät lopu siihen. Kiipeänkö mieluummin auringossa vai varjossa? Päivä on lämmin, joten ehkäpä varjossa.
(Kuva: Mistäs se nyt meneekään?)
Pienen ihmettelyn jälkeen Roque löytää haluamansa: Se menee tuosta.
Paikallinen miehistö hoitaa varmistamisen, maksavana asiakkaana saan vain kiivetä. Se on okei. Heidän välillään kommunikaatio toimii varmasti parhaiten. Roque ehdottaa kiipeävänsä köyden terävässä päässä, sitten tulen minä minä ja viimeisenä Carlos. Esitän kysymyksen, pääsenkö minäkin liidaamaan. Reitti ei ole oppaalleni erityisen tuttu, joten hän pitäisi turvallisimpana, jos saisi kulkea kärjessä koko reitin. Vilkaisen Roquen tuomaa räkkiä: puolikas kiilanippu, pari pientä heksaa ja neljä keskikokoista liikkuvaleukaista. Joo, ehkä on parasta, että hän menee edellä.
Tähän väliin kerrottakoon, että Roque on ensisijaisesti sporttimiehiä: onsight-taso parhaina päivinä 7b, muuten paras suoritus alkaa kasilla.
Reitin ensimmäinen köydenpituus sujuu isommitta kommelluksitta, ellei toisen välivarmistuksen irtoamista lasketa. Eikä sitä lasketa, sattuuhan tuota toisinaan. Pienen räkin vuoksi runnarit ovat melkoisia, mutta sehän ei ole minun ongelmani.
(Näkymä ekalta ankkurilta.)
Toisella köydenpituudella Roquen eteneminen hidastuu melkoisesti. Voisi suorastaan arvailla, että hän on joutunut pois mukavuusalueeltaan. ”Olkaapa varovaisia, tämä on aika huonoa kiveä”, hän varoittaa, ja pian kiviä alkaakin sataa. Isoimmat hurahtelevat kiltisti ohi, mutta joku pienempi sattuu ilkeästi varpaaseeni. Carlos älähtää saadessaan pikkukiven päähänsä. Vammoilta kuitenkin säästytään, ja minä olen sangen tyytyväinen siihen, että päässäni on kypärä. Roquen eteneminen on nyt niin hidasta ja kavereiden kommunikaatio sen verran sävykästä, että arvaan pakittamisenkin olevan harkinnassa. Lopulta Roque tekee poikkarin ja pääsee ständille. Espanjankielinen juttelu jatkuu hetken, ja sitten Carlos kertoo: ”Okei. Jatketaan ylös päin.”
Tarjoan kypärääni Carlosille, mutta hän ei halua sitä.
Alan vääntäytyä offarihalkeamaa ylöspäin, ja muutaman metrin päästä tajuan, mikä tässä on niin vaikeaa: otteita olisi joka puolella vaikka kuinka paljon, mutta mikään niistä ei pysy seinässä kiinni. Listan kuin listan pystyy vääntämään irti. Kaikki hajoaa käsiin. Alkaa vähän pelottaa: en erityisesti haluaisi nitistää Carlosia jollain maitotölkin kokoisella murikalla. Miten tällaista kiivetään? Jammailemalla ja stemmailemalla. Kun mistään ei voi vetää, on kalliota puristettava kokoon.
Huh huh. Carlosin jättämät runnaritkin ovat melkoiset. Kyllä on kaverilla cojones.
Pääsen ständille ehjin nahoin, ja taisin pudotella tavaraakin vähemmän kuin Roque. Hän puolestaan pahoittelee ja pyytelee anteeksi. Olisi ilmeisesti pitänyt mennä muutama metri vasemmalta. Ei syytä pahoitteluun. Eihän tässä mitään käynyt.
Carlosin kiipeämistä seuratessamme näen, miten jääkaappipakastimen kokoinen lohkore vaipuu reitiltä tyhjyyksiin. Kaunista. Sopiihan tuommoisia viimeisenä tulijan pudotella… tavallaan.
Carlos on juuri selviytynyt vaikeasta osuudesta.
Viimeiset kaksi köydenpituutta ovatkin jo vähän normaalimpaa menoa ilman erityisiä epiikin aineksia. Eteläisellä mentaliteetilla toteutettu ständityöskentely ja varmistaminen olisivat toki oma lukunsa, mutta ei niistä tässä tämän enempää. Maassa maan tavalla.
Mahdutaanhan me varmasti kuvaan molemmat?
Carlos lähestyy toppia.
Aikanamme auton luona Roque kertoo, että ovet ovat lukossa ja avaimet sisällä. Ensin nauran, kun luulen hänen heittävän huulta. Sitten näen, miten auto avataan. Jotain tällaista lienee tapahtunut tovereilleni ennenkin; sen verran nopeasti he improvisoivat työkalut ja ratkaisevat ongelman.
Kotimatkalla näen uusia maisemia: tekojärviä, metsiä, vierasta planeettaa muistuttavia rantajyrkänteitä ja yhtälailla jostakin tieteistarinasta poimitun näköisiä aivan absurdeja hotellisysteemejä.
4.1. Kävelyllä
Viimeisenä päivänä käymme leppoisalla kävelyllä sisämaassa.
5.1. Summa summarum
Onhan tuollainen Kanarian saari aika mielenkiintoinen paikka. Hotellivyöhykkeet ovat kuin tuplajättigigaruotsinlaiva. Moni näyttää viihtyvän ihan hotellien uima-altaiden ääressä aurinkoa ottaen, mistä olen noille ihmisille vähän kateellinenkin: ihan vain olemista en jotenkin osaa. Aina pitää olla tekemässä.
En kuitenkaan yhtään ihmettele sitä, että niin moni lentää Kanarialle yhä uudestaan ja uudestaan. Pelkkä valon ja lämmön synnyttämä mielihyvinvointi on varmasti aivan riittävä syy: terveysmatkailua. Sinnehän voisi vaikka muuttaa eläkeläisenä, ja ehkä jo sitä ennenkin pitää käydä uusimassa. Se Roque Nublo esimerkiksi on varmaan käytävä toppaamassa. Nettitopokin, jonka jälkikäteen löysin, sanoo että päälle johtaa jopa 6a+-tasoisia reittejä. Asumuksen voisi varata suosiolla sieltä sisämaasta, keskeltä patikointi- ja kiipeilypaikkoja…
Jukka Laajarinne 