Kun näin syyspäiväntasauksen seutuvilla auringonlaskun aikaan osuu Helsingin keskustaan, näkee näyn, jonka seurauksena ymmärtää äkkiä Stonehengen rakentajia ja sitä, että myös Helsinki on valtava planetaario, jonka avulla voi ennustaa episyklejä ja planeettojen konstellaatoita. Miten paljon ne entisinä aikoina ymmärsivätkään!
Esplanadi.
Aleksanterinkatu.
Alkusyksyllä kasvatuskeskustelun vauhtiin potkaissut Winterhoff esitti nykylasten häiriökäyttäytymisen keskeisimmäksi syyksi symbioottiset vanhemmat: aikuiset, jotka eivät osaa erottaa itseään lapsestaan, ja ajautuvat siksi joko curling-vanhemmuuteen tai autoritääriseen kasvatukseen.
Olen Winterhoffin kanssa samaa mieltä siitä, että aikuisen ja lapsen olisi syytä nähdä toisensa erillisinä olentoina. Symbioottinen lapsisuhde on haitallinen ilmiö. Jos en väärin muista, Winterhoff kuitenkin esittää symbioottisen vanhemmuuden syyksi nykyvanhempien narsistisuuden.
Symbioottinen vanhemmuus syntyy kuitenkin ennen kaikkea siitä psyko- ja kasvatuspuheesta, jota Winterhoff itse harjoittaa. Lapsen mahdolliset ongelmat tai menestyminen samastetaan tällöin hänen vanhempiensa ongelmiin tai onnistumisiin. Eroa ei nähdä. Ongelmalapsen vanhemmilla ei ole tässä puhunnassa ole mitään mahdollisuuksia selvitä puhtain paperein: vika on aina heissä. (Tapauskertomuksia löytyy esimerkiksi kirjastani. Osoituksena tämän ajattelutavan vaarallisuudesta todettakoon, että yli tuhat lasta on tälläkin hetkellä sijoitettu kotinsa ulkopuolelle ensisijaisesti siksi, että heillä on ongelmia koulussa).) Ja jos halutaan lapsen menestyvän, oletetaan, että nimenomaan vanhempien panostus on tärkeintä.
Tällaisen puheen vallitessa tiedotusvälineissä ja kirjallisuudessa on ihme, että jotain muutakin kuin symbioottista vanhemmuutta on olemassa. Psyko(anal)kulttuuriin ei kuitenkaan tule mennä mukaan. Vanhempi ja lapsi ovat erillisiä olentoja, ja lapsi elää omaa elämäänsä. Kodin sisäiset ja ulkoiset ihmissuhteet ovat myös eri asioita, ja niiden väliset yhteydet löyhempiä kuin mitä arkiajattelussa on tapana kuvitella.
Suljen silmäni ja hengitän syvään. Ilma on kosteaa, tuoksuu lajirunsaudelle. Annan sen johdattaa itseäni vähän matkaa, ennen kuin avaan silmäni. Siinä, aivan jaloissani, lahon kannon juuressa tönöttää kymmenittäin sikurirouskuja. Lakit irtoavat varsista ja heitän ne koriin omaan osastoonsa.
Lampsin eteenpäin. Sammal vajottaa ja yrittää turhaan kätkeä kantarellit katseeltani. Tiedän kuitenkin mistä etsiä, ja pian korini on jo puolillaan. Seuraavaksi kohti salaisia torvisieniapajia, niitä, joissa itiöemät olivat vielä toissapäivänä liian pieniä. Tänään ne ovat sopivan kokoisia. Riittävän isoja mutta yhä tuoreita.
Hyttyset parveilevat ympärilläni. Nitistän yhden kämmenselältäni.
Joskus sienimies on metsästäjä, silloin kun hän etsii uusia apajia, saapastelee ympäri metsää ja tähystää näreikköä silmä tarkkana. Saaliin osuessa kohdalle hän vetää veitsensä esille ja iskee armotta.
Metsästä palattuaan hän paistaa, kuivaa ja pakastaa, niin että saalista riittää koko vuodeksi. Juuri nytkin, kun haistelen metsää ja kurkin saniaisten alle, hurisee kodissani kuivuri. Pakastin on melkein täynnä ja kylmäkellarissa komeilee kymmeniä purkkeja etikkarouskuja.
Joskus sienestäjä on viljelijä. Hän vaalii tuttua esiintymää, käy välillä tarkistamassa kasvattiensa tilan ja poimii itiöemät matkaan vasta, kun ne ovat kypsiä poimittavaksi. Vaaliminen tekee kasvustoista hänen moraalista omaisuuttaan jo ennen poimintaa.
Ne eivät ole floraa, eivät faunaa. Eivätkä mitään siltä väliltä. Ne ovat sieniä.
Mäennyppylälle noustessani pelästytän liikkeelle hirven. Se juoksee ryskyen syvemmälle korpeen, ja nyt hirvikärpäset ryömivät hiuksissani, pudottelevat siipiään luullessaan löytäneensä pesäpaikan. Eivät ole varautuneet kampaan, joka niitä illalla odottaa.
No niin, näiden puiden juuressa torvisie…
Pysähdyn kuin seinään.
Ei sienen sientä. Joku on käynyt täällä. Sammaleeseen on repeytynyt aukkoja, kun sienet on kiskottu ylös rihmastoineen. Ja minä kun niin odotin sadon kypsymistä! Harmittaa.
Onneksi minulla on näitä apajia tässä ihan lähellä lisääkin. Ehdin tuskin ajatella ajatuksen loppuun, kun toinen, kauheampi, valtaa mieleni. Säntään juoksuun. Ryntään pienen kallion yli, sen pohjoirinteessä on seuraava torvisienipaikka, jopa ensimmäistä satoisampi…
ja
sama juttu. Joku ennätti ensin.
Aivan äsken!
Sammalessa on tuore saappaan painauma.
Se joku on tässä metsässä vieläkin. Aikaa ei ole hukattavaksi!
Juoksen taas, suorinta tietä seuraavaa apajaa kohti. Käsivarteni raapiutuvat rikki, kun kivusta piittaamatta työnnyn tiheän kuusikon läpi, ja sitten jo näenkin hänet.
Toinen.
Hän kävelee päättäväisin askelin kohti MINUN apajaani, ja kädessään hänellä on, italialaiseen tapaan, sienestyssauva. Kävellessään hän kääntelee sauvalla saniaisia ja näreitä, kurkkii niiden alle kumartelematta, haravoi maastoa ammattilaisen ottein.
Tunnistan hänet kävelytyylistä, ja äkkiä sydämeni sykkii nopeammin. Tunnistan hänet tavasta, jolla hän sauvaansa käyttelee.
Hän!
Me olimme ystäviä joskus, kauan, kauan sitten. Ja liittolaisia. Silloin, kun kaupalliset tahot palkkasivat tänne poimijoita idästä. Me kävimme yhdessä vastarintaan. Me ajoimme heidät pois. Mutta sitten kaikki muuttui. Enää ei ole meitä. On vain hän ja minä.
– Sinä! huudan.
Hän pysähtyy ja kääntyy ympäri. Astuu minua kohti muutaman askelen ja tunnistaa.
– Pitkä aika, ei nähdä, hän sanoo. Olen aina arvostanut hänen huumorintajuaan.
Laskemme korimme maahan kuin yhteisestä merkistä. Omani jää kannon ja sammalmättään väliseen kuoppaan. Haen sen siitä kohta, mutta nyt me saapastelemme toisiamme kohti rauhallisina ja valppaina. Tyyninä mutta kuohuksissa. Kaikki muu tyhjentyy mielestä. Hyttyset ja hirvikärpäset haihtuvat ympäriltäni, tuoksut katoavat, tuuli lakkaa narisuttamasta puun runkoa.
On vain hän ja minä. Ja alusta: mättäitä, juuria, kuoppia.
Hengitän syvään.
Kumisaappaat lonksuvat.
Välissämme on enää muutama metri, kun hän kohottaa sienestyskeppinsä valmiusasentoon, osoittaa sillä kasvojani. Pitelen sieniveistä kevyesti sormissani, alaviistossa. Pysähdymme hetkiseksi.
Hänen silmiensä halki kulkee arpeutunut viilto.
Minun veitsestäni.
Hän on ehkä sokea mutta kuulee sitäkin paremmin.
Otamme viimeiset askelet.
Hänen keppinsä syöksähtää pistoon, jonka väistän vasemmalle, kohti, niin likelle, ettei kepin antamasta ulottuvuudesta ole hänelle etua. Yritän samalla tarttua häntä ranteesta ja viiltää mutta siinä samassa hänen kyynärpäänsä jo murtaa nenäni. Isku on kova, kipu häikäisee, otan kaksi askelta sivulle, kauemmas, ja hänen keppinsä humiseekin jo päätäni kohti ja pakottaa minut perääntymään uudestaan. Ja uudestaan, ja minun on varottava, etten kompastu tällä vaativalla kamaralla.
Luulen päässeeni hänen rytmistään selvyyteen ja heti kolmannen iskun väistettyäni syöksyn matalana kohti hänen keskikehoaan, isken oman ruhoni häntä vasten koko painollani, tartun kiinni ja kaadan hänet, survaisen sieniveitsen hänen kylkeensä, ja nyt hänelläkin on omansa kädessään. Liikkeistämme puuttuu nyt kaikki kauneus ja sulokkuus, tunnen, miten hänen veitsensä iskee kylkeeni ja selkääni, yhä uudelleen lyhyt terä uppoutuu sisuksiini viiltävänä kipuna, ja samaan aikaan minä puhkon häneen reikiä omallani.
Me puukotamme toisiamme epätoivon vimmalla. Tahdomme kumpikin lopettaa tämän tuskan, tämän väkivallan. Tahdomme irti! Mutta olemme tilanteen vankeja, tämä voi loppua vain vastustajan kuolemaan. On etsittävä elintärkeitä osia. Iskuja ja viiltoja, kipua, iskuja, viiltoja, kauhua! Maitiaisneste tahraa meidät kauttaaltamme, ja yhä väsyneemmät liikkeemme hidastuvat, iskut harvenevat, kunnes lopulta hän ei enää liiku, ei hengitä. Makaan häntä vasten lysähtäneenä, ja minäkin jaksan hengittää vain vaivoin.
Melkein kiinni silmissäni. Liian lähellä. Hänen auki revennyt maltonsa, kauttaaltaan toukkainen, huokoiseksi syöty, tummunut ja mätä.
Siksi siis.
Jos hän vain olisi joskus saanut rohkeutta puhua…
Mutta nyt… minua nukuttaa.
Pari menotärppiä faneilleni. Taidan tosin itse olla ainoa, mutta sitä tärkeämpää minun on olla näissä riennoissa paikalla. Sisäänpääsykään ei maksa mitään, joten pakkohan noihin on mennä.
Tänään olen juontajana spefi-paneelissa Helsingin kirjailijoiden taiteiden yössä. Tapahtuman ohjelma näyttää tältä:
* * *
Perjantaina 26.8.2011 KLO 12-24 Villa Kivessä (Linnunlauluntie 7)
klo 18-19 Pamfletit ja esseet: Jarkko Tontti, Katariina Eskola, Tommi Melender. Juontajana Maarit Niiniluoto
klo 19-20 Ruotsinkielinen kirjallisuus: Hannele Mikaela Taivassalo, Bosse Hellsten, Henrika Tandefelt. Juontajana Malin Kivelä
klo 20-21 Scifi ja fantasia: Tiina Raevaara, Viivi Hyvönen, Kimmo Lehtonen. Juontajana Jukka Laajarinne
klo 21-22 Avantgarde: Jouko Sirola, Markku Eskelinen, Henriikka Tavi. Juontajana Antti Arnkil
klo 22-23 Dekkarit: Antti Tuomainen, Juri Nummelin, Outi Pakkanen. Juontajana Jari Tammi
klo 23-24 Runous: Vesa Haapala, Mervi Kantokorpi, Jyrki Kiiskinen. Juontajana Sinikka Vuola
Pihassa kahvila. Sydämellisesti tervetuloa!
* * *
Viikon päästä jotakin aivan muuta. Otan ranskalaisrunoilija Julien Puertasin kanssa yhteen Ahman lämppärinä. Tämä on sikäli henkilöhistoriallisesti sykähdyttävä tilaisuus, että ensimmäisen kerran eläessäni esitin lavarunoutta juurikin Ahman lämmittelijänä noin 15 vuotta sitten. Ympyrä on sulkeutunut! Rock!
Muutama sananen kirjasta.
Harjukaupungin salakäytävät muistuttaa keskeiseltä juonikuvioltaan kirjailijansa esikoisromaania, Lumikkoa ja yhdeksää muuta. Kummassakin teoksessa tongitaan aikuisten henkilöiden, joista useat työskentelevät kirjallisuuden parissa, salaseuramaiseen lapsuuteen kytkeytyviä mysteerejä. Jääskeläisen suurimpina vahvuuksina pidän ennen kaikkea hänen kykyään luoda outoa, tummaa ja ennen kaikkea salaperäistä tunnelmaa, sekä myös sujuvaa, hyvin rytmitettyä kerrontaa.
Harjukaupungin salakäytävät on mielenkiintoinen yhdistelmä surrealismia (miten hämmästyttävällä tavalla Jyväskylän maaperässä ryömittävät tunnelit tuntuvatkin uskottavilta!), psykomaantieteellistä kokemuksellisuutta (Toiset paikat ovat merkityksellisempiä kuin toiset, ja Jyväskylässä on järjestetty myös opastettuja kävelyretkiä kirjan kohteisiin), absurdia scifiä (m-hiukkasia), trillerin tai rikosromaanin aineksia, kokeellisuutta ja vaikka mitä. Teos on mitä osuvin reaalifantastisen kirjallisuuskäsityksen demonstraatio: se on kirjoitettu keinoja kaihtamatta ja lajityyppejä säästämättä.
Olen aina viihtynyt Jääskeläisen proosan – kaikkein eniten hänen novelliensa – parissa oikein hyvin. Nautin tämänkin kirjan ilokseni. Kummassakin hänen romaanissaan minua on kuitenkin hieman häirinnyt taipumus selittää, ei läheskään kaikkea mutta minun makuuni liikaa. Olen nimittäin niitä ihmisiä, jotka pitävät mysteereistä (ja taikatempuista) enemmän kuin siitä, että ne selitetään, ja Salakäytävien voimakas salaisuuksien tuntu alkaa rikkoutua jo kirjan puolivälistä alkaen. (Tilalle tulee tietenkin kaikenlaista muuta, mutta kun häviölle joutuu juuri se minun eniten ihailemani ominaisuus!)
Salakäytävien myötä Jääskeläinen on alkanut näyttää silmissäni kirjailijalta, joka ei ainoastaan kirjoita kirjoja vaan ennen kaikkea tuotantoa. Romaani täydentää ja vahvistaa kirjoittajansa profiilia, se on hänen aiempien teostensa yhteydessä selkeästi enemmän, omaperäisempi ja jotakin parempaa kuin yksinään. Odotan jatkoa mielenkiinnolla.
Kirjoitin taannoin, että relativismi sotii lopulta kaikkia arvoja vastaan. Asia on tietenkin monen silmissä täysin triviaali, mutta avataan sitä silti hieman.
Arvot ilmaistaan ja niihin sitoudutaan erilaisissa valintatilanteissa. Jos kaikki näkökulmat ja arvorakennelmat ovat samanarvoisia ja yhtä kunnioitettavia, on ihan sama, minkä niistä sattuu valitsemaan. Ja jos on ”ihan sama”, minkä vaihtoehdoista valitsee, ovat vaihtoehdot aivan yhdentekeviä. Relativismi onkin viime kädessä nihilismiä.
Samaan aikaan relativismi voi toki olla universaalin rakkauden tai hyväksynnän ilmaus: kaikki kelpaa ja kaikki on hyvää, eikä ole minun asiani hylätä yhtään mitään, mitä Jumala tai Kosmos on tänne tuutannut. Mistään piittaamaton nihilisti ja itämaiseen tapaan ironisesti hymyilevä partaguru ovatkin viime kädessä yhtä ja samaa (erityisesti, jos siltä partagurulta kysytään). Tämä yhteys on melko eksplisiittisesti ilmaistu myös antiikin stoalaisuudessa, jossa apatia (rento hälläväliä-asenne) liitettiin maailmankaikkeuden hyväksymiseen ja ihmisyyden kunnioitukseen.
Nihilistinen puhe on usein myös ironista: leppoisaksi keitetyn nihilistirelativistin kannanotot eivät viime kädessä tarkoita paljon mitään, vaan näkökulmanvaihdokset, paradoksit ja monitulkintaisuudet ovat (viihde)”arvo” sinänsä. Sanottu merkitsee yhtaikaa päinvastaisia asioita. Ironikot lähestyvät tässä toista antiikin suuntausta, pyrrhonilaista skepsismiä, jossa retorisin keinoin pyrittiin lähestymään tilannetta, jossa kaikki eri väittämät olivat tasapainoisesti epäuskottavia. Skeptikolle mikään totuus ei ollut sellaista, mihin tulisi sitoutua, ja kun ei ole sitoutunut mihinkään, voi suhtautua elämään, kaikkeuteen ja muuhun sellaiseen lähinnä huvittuneesti myhäillen.
Nihilismi on siis loppupelissä tyyneyttä ja mielenrauhaa edistävä aatesuuntaus. Mitä useampaan seikkaan maailmassa voit suhtautua hälläväliä-asenteella, sen onnellisempi olet. Nihilisti ei ole paha ihminen. Hän on vain piittaamaton. Nihilisti saattaa toki ohimennen tukea banaalin pahuuden rakenteita, mutta luulen, että hän on tässä suhteessa hivenen viattomampi kuin ne, jotka sitoutuvat yksittäisiin arvoihin voimakkaasti.
Sillä sitoutuminen tuottaa aktiivista toimintaa. Vain vaurauden hankkimiseen sitoutuneet ihmiset viitsivät pyörittää tuhoisaa teollisuutta päätoimisesti. Vain ideologioihin tai uskontoihin sitoutuneet ihmiset jaksavat puuhailla terrori-iskuja tai julistaa sotia. Vain omiin arvoihinsa rakastuneet saattavat vihata toisin ajattelevia ja erilaisia. Vain itseään arvostava ihminen tahtoo uhrata toisia oman etunsa vuoksi.
Valitettavasti melkein jokaisen piittaamattoman kuoren alle on kätketty roppakaupalla tuhoisia arvoja, jotka pääsevät esille vain vähän pintaa raaputtamalla.
Leikkiminen kielletty on johdattanut minut herättämään keskustelua. Se on hyvä asia. Huono asia on tietenkin se, että joutuu ihan itse osallistumaan ja tulilinjalle, jopa omalla naamallaan, mutta täytyyhän sitä kirjoittamisistaan ja sanomisistaan kantaa vastuuta.
Haluan liittää pari täsmentävää lausetta YLE:n Aamu-TV:ssä antamaani haastatteluun. Uutisen kommentointimahdollisuus on jo suljettu, joten kommentoin täällä.
Ensinnäkään en puhunut itsestäni. Myös kirjani on yhteiskunnallinen, ei omaelämäkerrallinen pamfletti.
En ole itsekään kovin yksiviivaisesti sitä mieltä, että vanhemmuus olisi rasittavampaa kuin koskaan ennen. Nykyaikana lapset sentään pysyvät hengissä ja suhteellisen terveinä. Lyhyessä haastattelussa oli vain helppo muotoilla asioita huonosti ja vaikea kehiä niitä kunnolla auki.
Tietyt vanhemmuuden osa-alueet ovat kuitenkin vaikeampia kuin ennen. Tämä koskee erityisesti kasvatusta ja kasvatusvastuuta.
Edelleen on niin kuin aina: koko kylä kasvattaa. ”Koko kylä” vain kasvattaa nykyään epäpersoonalliseen individualismiin ja opettaa muutenkin aika paljon erilaisia asioita kuin muutama kymmenen vuotta sitten. (Jos todella on, niin kuin jotkut väittävät, että nykyvanhempien narsismi on tämän takana, lienee aihetta syyttää asiasta niitä, jotka ovat nykyiset narsistiset vanhemmat kasvattaneet: mummoja ja vaareja.) Vanhat konstit ja asenteet eivät yksinkertaisesti ole yhteensopivia nykytodellisuuden kanssa, vaan aikamme vaatii toisenlaista suhdetta lapsiin. Toisen huomioonottaminen ei kuitenkaan ole koskaan yhtä yksinkertaista kuin valmiiden toimintatapojen läpinuijiminen ja ajattelusta pidättäytyminen.
Lapsia on nykyään entistä vähemmän ja he ovat – kiitos ehkäisyteknologian ja aborttilainsäädännön – lähes poikkeuksetta tietoisen päätöksen tuloksia. Molemmat seikat vaikuttanevat siihen, että yksittäiseen lapseen kohdistuu usein enemmän odotuksia ja hänestä myös kannetaan enemmän vastuuta kuin olisi terveellistä. Curling- ja helikopterivanhemmat eivät ole tässä tilanteessa pelkästään hämmästyttävä ilmiö. Suomalaisen päiväkoti-instituution historia paljastaa kuitenkin, että ennen oli toisin ja vanhemmuus kevyempää: päiväkoteja alettiin perustaa, koska työpäivien aikaan kaupunkien kaduilla vaeltavat valtavat lapsilaumat (vanhoina hyvinä aikoina jo taaperoikäiset jätettiin kavereidensa kanssa hengailevien siskojensa ja veljiensä huoleksi) haluttiin aikuisten valvonnan alaiseksi.
Mutta puhutaanko mieluummin hieman lyhyemmän aikavälin trendeistä? Hyvinvointiyhteiskunnan alasajo on johtanut siihen, että perheen joutuminen vaikeuksiin on nykyään katastrofi. Taloudellista tukea saavien perheiden määrä on parissa kymmenessä vuodessa pudonnut neljännekseen – samalla kun rankempien interventioiden kuten huostaanottojen määrä on räjähtänyt käsiin. Kelvollisen perheen määreet ovat aiempaa ahtaammat.
Ennen kaikkea haluaisin kuitenkin painottaa haastattelussa sanomaani: Ihmiset ovat erilaisia. Lapset ovat erilaisia ja perheet ovat ja ovat olleet erilaisia. Kaikkea ei pidä yrittää sovittaa jokaiseen (toistan: ei myöskään minuun).
Keskustelu jatkuu toisaalla. Tulevia esiintymisiäni lapsiongelman tiimoilta voi seurata Radio Suomen Taustapeili -ohjelmassa 18.8., MTV3:n Huomenta Suomi -ohjelmassa 31.8., Pinnan alta -klubilla Pasificossa 27.9. ja Educa-messuilla tammikuussa.
Vaan eipä ollutkaan. Lepopäivää. Ehkäpä matkan raportointia on kuitenkin syytä jatkaa lyhyesti: semmoista perustouhuilua, epävarmoja säätiedotteita, seuraavien päivien suunnittelua viiden hengen porukalla, jossa jokaisella on vähän omat mieltymyksensä, toppahousureittejä, tavanomaisia sähläämisiä – hassuja ja vähemmän hassuja – ja sen semmoisia. Annan kamerani puhua.
Rouhiaisen Jukka Hotel Californian (5b) topissa:
Touhuilijoita Cosmiques-harjanteella:
(Ari on toi sinitakkinen, kiiltäväkypäräinen.)
Pilviä:
Joku Jonin bongaama reitti Les Jumeauxilla nousi tänne:
Kiipesimme siitä vain kaksi ylintä köydenpituutta, koska minua itketti liikaa ja ja lisäksi pääsin käyttämään sadekuuroa tekosyynä, emmekä sitten laskeutuneet kallion juurelle. Hyvä niin, koska olisimme siellä vieläkin.
Viimeisenä päivänä kävimme vanhassa kunnon luolajäätikössä.
Ensimmäinen laskeutuminen maan sisään (kuva kannattaa klikata isommaksi, jos haluaa nähdä Jonin):
Toinen laskeutuminen (kuvassa Jukka Rouhiainen-Grén):
Alamaailman jäät olivat aivan erilaisessa kunnossa kuin joskus aiemmin. Taaempiin kammioihin pääsy oli ahdasta, ja niihin päästäkseen joutui tekemään kummallisia muuveja:
Taaimmaiset putoukset olivat puolestaan kutistuneet, ja niiden takaa löytyi uusia näkymiä.
Kiivettiinkin:
Reissun suurimmat elämykset olivat kuitenkin kulinaristisia. Chamonix’sta löytyi kahden Michelin-tähden ravintola Albert 1er. Pöytävaraus onnistui edellisenä iltana ja vaikka puitteet olivat juhlavat, sisään pääsi teepaidassa. Koko hintansa arvoinen Pikkugurmanttijuhlamenu maksoi vähän päälle seitsemän kymppiä ja kesti kolmen tunnin ja miljoonan ihmeellisen annoksen verran. Tuollaisessa paikassa ruoka ei oikeastaan ole vain ruokaa vaan ravintolataideperformanssi. Konserteistakin maksetaan. ”Anteeksi, mutta mitähän nämä jännittävät rapeat kirpeät koristeet ovat?” ”Tomaattia.” Erityistä kiitosta ansaitsi paikan sommelier, jolla oli sen verran pelisilmää, ettei edes vihjaillut meille listan kalleimmista viineistä (yli 6000 € pullolta), mutta jonka suositukset kuitenkin osaivat niin nappiin kuin osua voivat.
Hiukan alkaa hävettää tämä reissailun määrä, mutta melkein heti Islannista palattuani lensin Geneveen ja otin bussikyydin Chamonixiin. Bussista noustuani soitin Vänskän Arille, joka olikin sattumalta ihan parinkymmenen metrin päässä. Jukka (o.s. Rouhiainen), Hahkalan Joni ja Kaide tulivat muutamaa tuntia myöhemmin, ja siitä se sitten alkoi.
Heti lauantaiaamuna lähdin Vänskän kanssa Papillon-harjanteelle, kun loppupoppoo suuntasi jonnekin Midin nurkille akklimatiositumaan. Parin kuukauden kiipeilytauon jälkeen (reväytin sormeni kesäkauden alussa, ja sen jälkeen olin käynyt kiipeämässä vain kerran) koneen käynnistyminen vei aika kauan. Reitti oli kylmä, ensin jäätyivät näpit tunnottomiksi, sitten psyyke ja seuraavaksi vauhti. Olin ihan tutkalla nelosen maastossa, ja harvat vitosen muuvit tuntuivat jo miltei ylivoimaisilta. Reitin etsimiseen käytin aikaa aivan erityisen ruhtinaallisesti.
No, ei Arillakaan ollut pää ihan joka köydenpituudella mukana, ja lisäksi kahdeksas köydenpituus venähti pitkäksi ja mutkikkaaksi, niin ettei kommunikointi enää toiminut ja jouduin odottamaan melkoisen tovin, ennen kuin pääsin liikkeelle. Siinä vaiheessa olimmekin jo käyttäneet helponpuoleisella mutta paikoitellen ihan hienolla reitillä jo melkein kahdeksan tuntia, ja tajusimme, ettemme ennätä illan viimeiseen hissiin, ellemme hankkiudu alas reitiltä vähän äkkiä. Ja viimeiseen hissiin me halusimme, sillä seuraavan päivän suunnitelmissa oli 1300 metrin nousu.
Huomasin oikealle laskeutuvan rännin, jota pitkin oli selvästi joskus menty. Lähdimme sinne mekin, vaikka opaskirja ei mitään pakotietä siinä kohdin mainostanutkaan. Virhesiirto. Laskeutuminen vei pari tuntia, sisälsi vaarallisia hetkiä Arin lähtiessä laskeutumaan paikallisesta maillonista, jota ei ollut ruuvattu kiinni sekä loppuvaiheen kivisissä pyllymäkiosuuksissa. Satoi. Kastelimme kengät ja jalat. Myöhästyimme hissistä ja saimme lopulta kävellä alas laaksoon asti.
Päätin saman tien sulkea Frendo-harjanteet ja muut vastaavat ulos matkasuunnitelmistani.
Sunnuntaina ajoimme Italiaan kaikki viisi ja tarvoimme Vittorio Emanuel 2 -tuvalle. Hyvä tupa, saimme ihan oman huoneen, mikä on melkoista luksusta verrattuna vuoristomajoilla yleisempiin makuusaleihin. Pienen breikin jälkeen Joni ja minä teimme pienen tiedusteluretken kolmeen kilometriin, jotta maanantaiaamuyönä tietäisimme, minne olemme menossa. Murmelit olivat levottomia.
Maanantaina söimme kello neljän aamiaisen ja paarustimme haarautuvien polkujen kivitarhaan, jossa kaikki tiet veivät tuvalta huipulle.
Gran Paradison (4061 m) laelle noudeminen oli loivahkoa ylämäkikävelyä aivan viimeisiä metrejä lukuunottamatta. Ohut ilma otti kuitenkin veronsa, ja Kaide jättäytyi jossain vaiheessa joukosta.
Valtaosa vuorituristeista kiipesi Madonna-patsaan merkitsemälle valehuipulle, jolla olikin sitten tungosta kuin tokiolaisessa metrossa.
Ohitimme Madonnan (joku katolinen juttu) ja kapusimme vaikeudeltaan vain hieman tikapuita hankalamman kallio-osuuden todelliselle huippuharjantelle. Hieno ilmava paikka kaivoi minusta vanhan kunnon korkean paikan kammon esille, mutta sitä osasin odottaa. Se on aina semmoista, kun vuosien tauon jälkeen joutuu avariin paikkoihin.
Sitten pitikin vain kävellä 2160 metriä alempana odottavalle autolle.
Oikeaa polvea vihlaisi silloin tällöin, mikä hieman huolestutti. Toivottavasti ne eivät menisi rikki. Kannattiko reppu todella pakata kaikkein pahimpien skenaarioiden mukaan? Mitä kaikilla köysillä ja kalliokamoilla muka Gran Paradisolla teki?
Olihan se aika raskas urakka kumminkin, mutta onneksi tiistaina olisi lepopäivä.
(Jatkuu.)
Islannissa on paljon mäkiä, jopa vuoria ja jäätiköitä. Voisi siis helposti kuvitella, että olisin kiipeillyt matkallamme jonkunkin verran. Mutta ei. En kaikelta autoilemiselta ehtinyt. Yhtenä päivänä ajoimme kyllä tyttäreni kanssa Gerđubergille boulderoimaan, mutta intomme laantui heti paikalle päästessämme. Matkaoppaassa kolme metriä korkeaksi, satoja metrejä leveäksi ja upeaksi kehuttu basalttipylvässeinämä olikin tämmöinen:
No, pakko sitä oli kuitenkin vähän lähempääkin katsoa. Seinä olikin oikeasti yli kymmenen metriä korkea, köysipaikka siis, ja kerrassaan vaikuttava ilmestys. No, ei minulla tietenkään ole edes mitään käsitystä siitä, olisiko siellä saanut kiivetä, jos ei olisi satanut. Suomessa se olisi varmasti suojelukohde.
Täällä Suomessa on nimittäin aika vähän basalttia.
Kerran eräällä taukopaikalla silmiin osui hieman erilainen lohkare:
Pokettia kerrakseen. Kivi olisi antanut kiipeilyllisiä haasteita suunnilleen yhtä paljon kuin verkkoaita, joten jätettiin sekin väliin.
Serkkuni Nadjan ja miehensä Eiríkur Örnin luona Ísafjörđurissa viihdyimme sen verran pitkään, että yhtenä päivänä ennätimme käydä vähän rinteessäkin. Vuonoa reunustavasta vuoresta löytyi patikoitavan näköinen kohta. Ensin tuonne syvennykseen ja sitten sen vasenta laitaa ylös:
Perhe seurasi kaksi ja puoli sataa mkorkeusmetriä tuohon syvennykseen asti (joka on kuulemma syntynyt, kun jättiläisnainen istui rinteeseen ottamaan vuonossa jalkakylpyä). Se oli jo hieno ja jylhä paikka:
Siitä eteenpäin nousu oli kiusallista ja vähän vaarallistakin irtokivisotkua, mutta mäen päällä oli käytävä ihan harjoitusmielessä, ja olihan sieltä hienot näköalat. Kuvassa Ísafjörđur.
Kaikki tämä epäkiipeily oli tietenkin pelkästään hyvä asia. Uskon alkukesästä vaurioituneen sormeni parantuneen nyt siinä määrin kuin se voi parantua.
Jukka Laajarinne 