Islannissa on paljon mäkiä, jopa vuoria ja jäätiköitä. Voisi siis helposti kuvitella, että olisin kiipeillyt matkallamme jonkunkin verran. Mutta ei. En kaikelta autoilemiselta ehtinyt. Yhtenä päivänä ajoimme kyllä tyttäreni kanssa Gerđubergille boulderoimaan, mutta intomme laantui heti paikalle päästessämme. Matkaoppaassa kolme metriä korkeaksi, satoja metrejä leveäksi ja upeaksi kehuttu basalttipylvässeinämä olikin tämmöinen:
No, pakko sitä oli kuitenkin vähän lähempääkin katsoa. Seinä olikin oikeasti yli kymmenen metriä korkea, köysipaikka siis, ja kerrassaan vaikuttava ilmestys. No, ei minulla tietenkään ole edes mitään käsitystä siitä, olisiko siellä saanut kiivetä, jos ei olisi satanut. Suomessa se olisi varmasti suojelukohde.
Täällä Suomessa on nimittäin aika vähän basalttia.
Kerran eräällä taukopaikalla silmiin osui hieman erilainen lohkare:
Pokettia kerrakseen. Kivi olisi antanut kiipeilyllisiä haasteita suunnilleen yhtä paljon kuin verkkoaita, joten jätettiin sekin väliin.
Serkkuni Nadjan ja miehensä Eiríkur Örnin luona Ísafjörđurissa viihdyimme sen verran pitkään, että yhtenä päivänä ennätimme käydä vähän rinteessäkin. Vuonoa reunustavasta vuoresta löytyi patikoitavan näköinen kohta. Ensin tuonne syvennykseen ja sitten sen vasenta laitaa ylös:
Perhe seurasi kaksi ja puoli sataa mkorkeusmetriä tuohon syvennykseen asti (joka on kuulemma syntynyt, kun jättiläisnainen istui rinteeseen ottamaan vuonossa jalkakylpyä). Se oli jo hieno ja jylhä paikka:
Siitä eteenpäin nousu oli kiusallista ja vähän vaarallistakin irtokivisotkua, mutta mäen päällä oli käytävä ihan harjoitusmielessä, ja olihan sieltä hienot näköalat. Kuvassa Ísafjörđur.
Kaikki tämä epäkiipeily oli tietenkin pelkästään hyvä asia. Uskon alkukesästä vaurioituneen sormeni parantuneen nyt siinä määrin kuin se voi parantua.
Jukka Laajarinne 
Iih, olitte Ísafjörđurissa! Satumainen vuonokaupunki. Kun kävimme siellä kolme vuotta sitten, usva oli niin sankka, ettei vuorten rinteitä erottanut alas kaupunkiin. Mukavaa nyt nähdä kuvistasi, miten ympäristö aukeaa. Viivyimme Ísafjörđurissa kaksi päivää ja illalla menimme paikalliselle klubille, jossa esiintyi trubaduuri. Illan edetessä hän kutsui myös poikamme lauteille. Poika esitti omia biisejään ja tapauksen innoittamana sävelsi kappaleen Sateinen kaupunki, joka on nykyään hänen rokkibändinsä ohjelmistossa. Islanti inspiroi, varsinkin tuossa länsivuonojen alueessa on jotain ihmeellisen kiehtovaa, salaperäistä.
On se kyllä kiehtova maa, ja reissusta olisi kivien ja kivenkolojen lisäksi paljon muutakin kerrottavaa (kuumat lähteet, metrin mittainen meduusa, valaat ravintolan edustalla polskimassa, mukavat ihmiset…). Ehkä joku valokuva vielä joskus, kun ennätän.