Sain tyttäreltäni pari kuvaa, jotka saivat minut taas pakahtumaan ylpeydestä sekä kateudesta lasten luovuuden äärellä.
Valokuvien © Varpu Laajarinne
Kiipeily spektaakkelina, osa 3
(Jatkoa edelliseen osaan.)
Chamonix oli jo 1700-luvulla merkittävä turistikohde. Euroopan korkeimman vuoren houkuttelemat aristokraatit ja muut ottivat tavakseen palkata paikallisia oppaikseen massiivin rinteille ja jäätiköille. Yksi säännöllisistä vierailijoista oli geneveläinen Horace-Bénédict de Saussure, jonka lupaama rahapalkkio oli yhtenä kannusteena Mont Blancin ensinousulla vuonna 1786. Ammattimaiseksi opastoiminta Chamonix’n opastoiminta muuttui 1800-luvun alkupuolella. Compagnie des guides de Chamonix perustettiin vuonna 1821.
Suomalainen lähestymistapa kiipeilyyn on ollut hieman samanlainen kuin ikkunoiden pesuun: asiat tehdään itse eikä ostopalveluin. Opasvetoiseen nousuun saatetaan suhtautua hieman alentuvasti ja kysyä, onko vuorelle kiivennyt asiakas itse vaiko sittenkin se opas, joka on opiskellut reitin, tuntee olosuhteet, tekee pääkökset ja kantaa vastuun. Opastoimintaa kritisoidaan usein myös siitä, että oppaiden vetäminä ihmisiä päätyy paikkoihin, joita he eivät itse ymmärrä, ja joissa he eivät kykene huolehtimaan itsestään, minkä arvellaan lisäävän onnettomuuksia jne.
Jälkimmäinen – vääriä ihmisiä liian vaarallisissa paikoissa – kritiikki ei ilmeisestikään pidä paikkansa. Olen itse aloittanut harrastukseni ilman opasta paikassa, jossa en yllättävän ongelmatilanteen sattuessa olisi kyennyt huolehtimaan itsestäni. Olen vuosien mittaan nähnyt vuorilla uskomattomia omatoimiräpeltäjiä jotka olisivat nimenomaan kuuluneet oppaan matkaan. Osaavan reissukumppanin kanssahan voi vieläpä oppia jotakin. Olen myös törmännyt väitteeseen, jonka mukaan Everestille kiipeäjien suhteellinen kuolleisuus on melkoisesti pienentynyt retkikuntien kaupallistuessa.
Ensimmäinen kritiikki osuu, mikäli kiipeileminen nähdään kilpaurheiluna ja suorittamisena – ja kyllä, ainahan me jollakin tavoin kilpailemme, minne ikinä menemmekin. Mikäli kiipeily sen sijaan on sitä romantisoitua pyyteetöntä itsensä voittamista, vapauden kokemuksia ja hienoja luontoelämyksiä, ei asialla luulisi olevan kovin paljon väliä. Opastetun turistin ylenkatsominen saattaa päin vastoin viedä elämykseltä sen arvon, mikä sille kuuluisi, ja alistaa sen juuri sille sosiaaliselle kilpailu- ja vertailumentaliteetille, jota vuorille kenties paetaan.
On myös huomattava, että monet historialliset ja arvostetutkin nousut on suoritettu oppaan tai oppaiden seurassa. Näin oli jo alppikiipeilyn kultaisella kaudella, jolloin useimmat alppien huiput valloitettiin ensimmäistä kertaa. Kauden päätti kuuluisa kilpajuoksu Matterhornin huipulle: kummallakin puolella työskenteli oppaita, ja erään lukemani – tosin fiktionalisoidun – kuvauksen perusteella kilpailua siivitti kaiken muun lisäksi ymmärrys siitä, että reitin löytäminen ohjaisi jatkossa myös turistivirtoja joko Italiaan tai Sveitsiin. Ja eikö Everestin ensinousukin ollut loppujen lopuksi nimenomaan opastettu nousu? Tenzing Norgay oli käynyt tutustumassa vuoreen ja nousureittiin useita kertoja aikaisemmin ja nosti palkkaa tehtävistään retkikunnan sirdarina. Kun nostamme Gaston Rébuffat’n ja Lionel Terrayn kaltaisia hahmoja romantisoivan mielemme jalustoille, on syytä muistaa, että he olivat, paitsi vuorten suuria rakastajia, myös kovia ammattilaisia.
Ja kyllä Suomi-kiipeilyynkin muutakin mahtuu kuin ITE-kapuilua. Suomalaisen kiipeilyn lähtölaukauskin, Matti A. Jokisen nousu Matterhornille 1954 tapahtui oppaan kanssa. Samaten suuren yleisön hyvin tuntema Veikkka Gustafsson nousi ensimmäisenä suomalaisena Everestin huipulle osana kaupallista retkikuntaa.
Kaikkein eniten meitä vuorille vetävät… edulliset lennot. Se tosiseikka, että meillä on varaa ja aikaa. Ja kun päädymme suosituimpiin kohteisiimme, meitä odottavat valmiit majoituspalvelut, ja hiihtohissit. Me emme ehkä palkkaa opasta matkaan mutta ostamme topokirjan kaupasta – sen kaiken muun välineistön lisäksi, johon olemme jo käyttäneet tuhansia euroja. Vuoret ja kiipeily on myyty meille jo ennen kuin tajusimme, että olimme ostamassa. ”Escaping the System” tapahtuu vain mielikuvituksessamme. Todellisuudessa Systeemi vain ulkoiluttaa meitä.
Vuoristokiipeily spektaakkelina, osa 2
(Jatkoa edelliseen osaan.)
Kuten olen aiemminkin kertonut, myös oma kiipeilyharrastukseni sai alkunsa voimakkaasta luontokokemuksesta, pelkojeni ja ennen kaikkea itseni kohtaamisesta vuorilla. Vai saiko sittenkään?
Henkilökohtaisia kokemuksiani oli luonnollisesti edeltänyt altistuminen kaiken näköiselle kiipeilykuvastolle, sellaisille kuin Aku Ankka ja veljenpojat hakkuineen jyrkällä vuorenseinämällä. Nuo kuvat olivat kuitenkin jääneet etäisiksi hassuiksi. Niillä ei ollut mitään tekemistä minun elämäni kanssa. Vuonna 1998 luin Jon Krakauerin kirjan Jäätäviin korkeuksiin. Teos on trillerimäisesti etenevä kuvaus eräästä tunnetusta Everestin rinteillä tapahtuneesta tragediasta. Krakauer raottaa kiipeilijöiden mielenmaisemaa ja kritisoi voimakkaasti Himalajan-kiipeilyn kaupallistumista. Kirja on luullakseni varhaisin sellainen kokemus, joka on herättänyt minut oikeasti hieman miettimään, mistä niinkin
kummallisessa harrastuksessa on kysymys. Ja mikä olennaisinta: tuo lukukokemus oli keskeinen vaikuttaja kiipeilemään sysäävien luontoelämysteni taustalla. Luonnon avautuminen seikkailun, vaarojen voittamisen ja vapauden kenttänä ei ollutkaan autenttinen tai puhdas kokemus. Huippujen merkitys ei tullut sisältäni eikä huipuista itsestään, vaan oli kulttuurisesti välittynyttä.
Tämän kulttuurivirtauksen juuret ovat pitkälti yläluokkaiset ja imperialistiset. Huiput ovat näyttäytyneet tavoittelun kohteina ennen kaikkea niille, joilla on ollut riittävästi vaurautta ja riittävän vähän tähdellisempiä haasteita.
Vuosisatojen ajan kiipeilijät ovat olleet pääasiassa keisareita, kuninkaita, pappeja, runoilijoita ja tutkijoita, jotka ovat myös halunneet dokumentoida tekemisiään ja ajattelemisiaan. Sen sijaan ihmiset, jotka ovat todella joutuneet nyhtämään niukan elantonsa karusta vuoristoluonnosta, ovat vain harvoin olleet kiinnostuneita huippujen valloittamisesta – ennen kuin turistit ovat tuoneet haasteen tullessaan.
Se, että vuoristokiipeily on alusta asti ollut nimenomaan varakkaiden ihmisten kiinnostuksen kohde, on luonnollisestikin jo hyvin varhaisessa vaiheessa johtanut siihen, että puuhassa on liikkunut rahaa. ”Pyyteetön ja puhtaasti aatteellinen toiminto” se on ollut vain turisteille itselleen – eikä läheskään aina edes heille.
(Jatkuu.)
Vuoristokiipeily spektaakkelina, osa 1
Vietimme viikonloppuna Suomen Alppikerhon 50-vuotisjuhlia. Iltajuhlan tunnelma oli rento mutta arvokas ja ennen kaikkea korkealla. Kiipeily on ehkä muuttunut trendikkääksi tämän vuosituhannen puolella, mutta juhlaväestä melkoinen osa oli liittynyt lajin pariin jo vuosikymmeniä sitten. Erityisesti näiden yli kuusikymppisten läsnäolo synnytti tunteen siitä, että vaikka kiipeilykulttuuri on Suomessa nuorta, sillä on jo kunniakas historiansa.
On ehkä mainittava myös eräs Susanna Kaislan tekemä huomio: toisin kuin monilla muilla elämän alueilla, kiipeily-yhteisössä ikääntyminen lisää kunnioitusta, jota ihminen saa osakseen. Kovimpia hurjapäitä ovat ne, jotka tekivät sen ensin – mahdollisesti vieläpä monot jalassa ja puukiiloilla harvakseen varmistaen. Taiteen alalla ensin–tekemisen arvostus on hyvin vastaavassa asemassa. Rinnastus taiteeseen tehtiin myös Matti A. Jokisen aikoinaan kuvaamassa kiipeilyelokuvassa, jossa kysyttiin, miksi kukaan haluaa mennä tuonne, ja vastattiin vastakysymyksellä: miksi joku tekee taidetta? Intohimosta. Rinnastusta lähestyi hieman myös Perttu Ollila sunnuntain pulttauspaneelissa todetessaan, että eivät kiipeilyreitit ole kiveä ja kalliota, vaan jotakin aivan muuta: kulttuurituotteita. (Ollilan esiintymiset olivat muuten hieno näyttö siitä, miten (akateemisen) filosofian tuottamat täsmälliset jäsentelyt voivat todellakin selkeyttää ihan relevanttejakin keskusteluja.)
Valmistautuessani lauantaiseen paneelikeskusteluun kiipeilystä ja kaupallisuudesta (puhujina Jarmo Annunen, Mia Graeffe, Perttu Ollila, Kalle Viira ja Marko Virtanen, juontajaparinani Ossi Eskola) törmäsin ensimmäisissä Alppikiipeily-lehdissä vuosina 1963-64 käytyyn keskusteluun Cima Granden Super-Direttissima -reitin ensinoususta:
”Kuitenkaan ei tapaus ole voinut olla herättämättä erittäin ankaraakin arvostelua, etupäässä sen kovin kaupallisen suhtautumisen vuoksi, jota miehet [Kauschke, Siegert & Uhnert] osoittivat myydessään nousun kestäessä artikkelioikeuksia eri lehdille. Alppikiipeily on tähän saakka ollut maailman viimeisiä pyyteettömiä ja puhtaasti aatteellisia toimintoja. On ikävää jos muutos on nyt edessä.”
Kuten tiedämme, moni asia on muuttunut. Lehtijutuilla on sittemmin rahoitettu suomalaistenkin kiipeilijöiden matkoja eri puolile maailmaa, ja maassamme on jo lukuisia kiipeilystä elantonsa saavia ihmisiä. Kun kiipeilijöiden – tai alan yrittäjien – motiiveja toiminnalleen aletaan kysellä, nostaa moni edelleen esille romanttisen vapauden kokemuksen. Vuorilla et ole vieraannuttavassa palkkatyössä vaan saat kohdata luonnon ja itsesi autenttisempana kuin yhteiskunnan vaatimuksillaan täyttämän laakson pohjalla. ”Rakastimme kaikki tunturimatkoja pakotienä elämän pakkopaidasta”, kuten Arne Næss on asian sanoittanut.
(Jatkuu.)
Juustokroketit
Yhä edelleen tulee niitä hetkiä, jolloin jokin liikahdus herättää Sveitsin-ikävän – Geneven-järven ympäristö on minulle samanlainen ihmemaa kuin Karjala evakkojen jälkeläisille – ja muistoja nousee pintaan. Kuten nyt vaikka kotikylämme Eysinsin ainoa mutta suosittu ravintola, jossa muu muassa tapasin Sinisalon Johannan ja Mänttärin Hannun heidän käveltyään sinne jostain… olisiko ollut Zürichistä asti?
Ravintolan tunnettu erikoisuus olivat malakoffit, uppopaistetut juustokroketit, joita nautittiin hillosipuleiden, suolakurkkujen ja sinapin kera. Ne maistuivat herkullisilta, jos oli juuri käynyt nääntymässä jossain vuorilla, mutta tavallisen etätyöpäivän päätteeksi niissä oli enemmän kuin tarpeeksi.
Eysinsin malakoffit – ne kaikkein aidoimmat, tietenkin – muistuttivat muistaakseni friteerattuja juustopaloja. Luinsissa ja Bursinsissa ne olivat jonkinlaisia juustomunkkeja, joiden taikinaan oli käytetty jotain jauhojakin.
Sveitsistä meille tarttui myös ajatus, että jääkaapissa on hyvä olla aika monta erilaista juustoa, jotta niitä on sitten tarpeen mukaan käytettävissä erilaisiin tarpeisiin. Marketissa juustot tulevat kuitenkin aika isoissa pakkauksissa. Kun juustoja on avattuina muutama, ne eivät aina kulu kauhean nopeasti, vaan kannikoita pitää pelastella pakkaseen, josta niitä voi hyödyntää myöhemmin ruoanlaittoon.
Eräänä päivänä leivoin malakoffien muistoksi juustokroketteja. En edes tavoitellut alkuperäistä rakennetta vaan käytin taikinaan korppujauhoja, joista päästään melkoisesti karheampaan suutuntumaan.
Juttu meni näin:
Raastoin kasan erilaisia juustonkänttyjä, varmaan semmoiset 300-400 grammaa.
Lisäsin kananmunan ja korppujauhoja (joita emme koskaan osta kaupasta, vaan jauhamme ne kuivuneista leivänkäntyistä) ja vähän vettä, kunnes sain aikaiseksi sopivan kiinteän muttei kuivan taikinan. Mausteita myös: Muskottipähkinä on sveitsiläistyyppisten juustoruokien olennainen osa. Mustapippuria, valkosipulia, korianteria, paprikaa, chiliä… fiiliksen mukaan. Syntyi siis ikään kuin lihapullataikina, jossa oli lihan asemesta juustoa.
Uppopaistamisen tielle en lähtenyt, vaan paistoin taikinasta pannulla kroketteja. Lisukkeeksi salaattia, suolakurkkuja, sinappia, hillosipulia… Tosi hyviä!
Mutta aivan kuten le véritable Malakoff… juustokrokettini olivat aivan törkeän täyttäviä. Syö näitä, niin luut eivät törrötä niin pahan näköisesti ihon alta.
Taikinaa voisi varmaan karioida sipulimurskalla, tai sen sisään voisi leipoa chilin pätkiä.
Myydään: kulttuurikoti Olarissa, 3H + K
Asuimme kymmenen vuotta sitten Alppilassa. Talo, jossa asuimme, museoviraston suojelema ”Koti II” oli sinänsä viehättävä, ja ympäristössä oli oma tunnelmansa. Sitä ympäröivät liikenne ja asfaltti, ja ikkunat nokeentuivat nopeasti.. Lähimmän leikkipuiston kamara oli lasinsirujen peitossa, joten lasta ulkoilutettiin vähän kauempana.
En pidä ydinkaupunkia vahingollisena kasvuympäristönä, mutta kun näin, millaisella innolla yksivuotias tyttäremme kaivautui multaan, kun sellaista oli käsillä, en voinut olla ajattelematta, että hieman vähemmänkin rakennettu ympäristö voisi olla hyvä juttu.
Sitten säveltäjä Jyrki Linjaman perheeltä ja flyygeliltä vapautui kolmio Olarissa. Kävimme katsomassa. Kuten asuntokaupoissa yleensä, päätökset tehdään loppujen lopuksi tunnepohjalta. Talon hissi oli samanlainen kuin siinä talossa, jossa olin asunut alle kuusivuotiaana. Ostimme asunnon, ja tässä on oltu siitä lähtien (paitsi että välillä olimme siellä Sveitsissä pari vuotta).
En vieläkään koe olevani täysin espoolainen, mutta yläolarilainen identiteetti minuun on asettunut.
Viihtyisä Ylä-Olarin asuinalue sai aikanaan kansainvälistäkin huomiota ja palkintoja, ja tunnetaan lähiönä, johon sen suunnitellut arkkitehti poikkeuksellisesti itsekin muutti asumaan. Olarissa on kieltämättä tavoitettu se, mitä lähiörakentamisella aikoinaan haettiin: luonto on lähellä, samoin palvelut. Sieni- ja marjametsät, pururadat ja hiihtoladut alkavat parin sadan metrin päästä; Kuitinmäen ostari kolmine ruokakauppoineen, apteekkeineen ja rap-skeneineen sijaitsee kolmen sadan metrin päässä. Ison Omenan kirjastoon on matkaa 1,5 kilometriä. Bussit Helsinkiin lähtevät 100-200 metrin päässä olevilta pysäkeiltä, ja bussimatka kestää noin 20 minuuttia. Ei ole tullut tarvetta ostaa omaa autoa.
Lapsiperheelle paikka on varsin ihanteellinen: Yliksessä pystyy liikkumaan laajalla alueella joutumatta ylittämään autoteitä. Ympäristössä on useita päiväkoteja, joista lähimmät löytyvät oman taloyhtiön katutasosta. Alue on rauhallinen, mutta leikkipuistoja riittää. Parivuotiaana tyttäreni kävi puistotädillä vain 30 metrin päässä kotoa – samalla puistotädillä on muuten käynyt myös Jari Tervon Kallellaan -kirjan päähenkilö. Kouluun on vain 400 metrin matka.
Tähän taloyhtiöön kuuluu neljä taloa, 120 asuntoa. Rakennukset sijaitsevat yhtiön omalla tontilla. Tämä kaikki on tuonut asioiden hoitoon vakavaraisuutta, ja kyllä kai siitä pitää kiittää taloyhtiön hallitustakin. Hoitovastikkeemme suuruus on joka tapauksessa vaivaiset 219 €/kk.
Joskus nuorempana muutin yhtenään. Laskin yhtenä päivänä, että tämä on osapuilleen 16. kotini. Olen usein sanonut, etten ole oikein mistään kotoisin. Viime vuosina on kuitenkin tullut sellainen olo, ettei ole tarvetta muuttaa enää minnekään (paitsi ehkä eläkeläisenä jonnekin, missä viini kasvaa).
Vuodenvaihteessa me kuitenkin muutamme. Toiseen rappuun samassa taloyhtiössä. Yhden huoneen isompaan. Aiomme asua täällä entistä enemmän!
Vanha kotimme on siis myytävänä.
60 neliömetriä, 3H + K + parveke.
Jos kaipaat tyyliä, haluat varmaan hioa parketit, ja kylppärin kalusteetkin alkavat näyttää aikansa eläneiltä. Sisäovissa kolhuja. Muuten hyvässä kunnossa.
Edistymisraportti
Helena Hovila kysyi kommentissaan, sainko kässärini valmiiksi. Vastataan tässä: kyllä sain. Tai no, valmiiksi ja valmiiksi… Ainakin jätin sen jo kustantajalleni Atenalle. Julkaisuajankohdaksi on suunniteltu ensi syksyä.
Esikoisteokseni jälkeen en muista jännittäneeni minkään käsikirjoituksen jättämistä näin kovasti. Syitä on ainakin kaksi:
1) Sensiibeli aihe. ”Väärin” luettuna kirja saattaa suututtaa useampaakin tahoa, vaikkei se olekaan tarkoitukseni.
2) Täysillä mennään. Edellisen romaanini Kehyksen tavoin 72 on kaikki tai ei mitään -hanke. Kehyksen kohdalla en osannut jännittää, koska odotusarvonani oli se ei mitään. 72:lla tavoittelen kaikkea.
Käsikirjoituksen useat kökköydet punkesivat tietenkin tietoisuuteen heti sen jätettyäni. Sitä ja sitä ja sitä olisi pitänyt vielä muuttaa; kyllä nyt hävettää. No, tästä se editointi vasta alkaa, höylääminen ja hiominen ja poraaminen ja mitä kaikkia työvaiheita siihen kuuluukaan.
Onneksi se on nyt hetken aikaa poissa käsistäni ja mielestäni, silä Suomen Alppikerho, Suomen PEN ja Helsingin kirjailijat ry. ovat työllistäneet minua jo viikon verran yhteensä jokseenkin täysipäiväisesti. Lisäksi olemme muuttamassa vuoden lopussa, ja sitä ennen pitäisi myydä asunto. Antakaa vinkki, mikäli tunnette jonkun, joka haluaa ostaa kulttuurikodin Espoon lapsiystävällisestä Olarista (3H + K, 60 neliötä, hp 150.000 €)!
Ehkä tuossa on tarpeeksi selityksiä siihen, miksi blogi ei ole oikein päivittynyt? Matka kesäisestä miksi-mitään-ei tapahdu -olotilasta miksi-kaikki-tapahtuu-samaan-aikaan -tunnelmaan oli kovin lyhyt. Vertikaalista pinoamista, kuten progemies Thomas Hylland Eriksen asian ilmaisee.
Ai niin, WSOY:ltä pitäisi – myös ensi syksynä – tuleman kuvakirja nimeltä Isä vaihtaa vapaalle. Kuvittajana Timo Mänttäri.
Haarautuvien polkujen Neuromaani
neu (uusi, germ.) romaani (laaja sepitteellinen teos)
vrt. nouvelle romaine (ransk.)
ks. myös neu romancer (Gibson) sekä uusromantiikka
* * *
Kirjoittaminen on valintojen tekemistä, sanotaan. Joskus osan valinnoista voi sälyttää lukijallekin. Muistatteko vielä roolipelikirjat 80-luvulta, sellaiset, joissa pääsi valitsemaan: ”Taisteletko? Mene sivulle 89. Jos pakenet, jatka seuraavalle sivulle”?
Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani toimii samalla tavalla, mutta valintojen määrä on tolkuton: kertomus on jokaisella lukukerralla erilainen. Vanhan ajan tekstiseikkailupelit ovat myös hakematta mieleen tunkeva vertailukohta. Ja Cortázarin Ruutuhyppelyä.
Lukemista aloitellessani yritin jonkin aikaa pysyä jyvällä, mihin suuntaan mistäkin olin lähtenyt, ja lukea eri vaihtoehdot – mitä siinä toisessa haarassa tapahtuukaan? – mutta huomasin nopeasti suunnitelmani jokseenkin toivottomaksi. Ehkä näin oli käynyt Hesarin kriitikollekin, joka oli sitten tehnyt radikaalin ratkaisun ja lukenut 600-sivuisen teoksen fragmenttikasana kannesta kanteen juonenkuljetuksista viis veisaten. Kriitikon ratkaisu tuntuu äkkisiltään pöhköltä, mutta ymmärrän häntä: risteyskohdissa valitsemaan joutuessaan lukija (lue: minä) on piinallisen tietoinen menettämistään mahdollisuuksista, ja toisinaan kirja soimaa huonoista ratkaisuista suorin sanoin. Neuromaani herättää eksistentiaalista hätää, ja valitsematta jättämisen houkutus on suuri, vaikka se olisikin valinta hukata kerronnan punaiset langat (tarinan ulkopuolelle siirtyminen on näkökulmasta riippuen joko tappion myöntämistä tai stoalaisen nihilismin valitsemista: narratiivin hukkaaminen on minuuden hukkaamista).
Mutta mistä Neuromaani sitten kertoo?
Olen lukenut kirjan nyt muutamaan otteeseen erilaisiin loppuihin, enkä osaa vielä varmaksi sanoa. Jakautuneen persoonan Näre/Geregin mielentilatutkimuksista, rikollisista neurologeista, psykopatologiasta ja keskushermostosta. Kokonaisuus hahmottuu hitaasti uudelleenlukemisten myötä – lukematta lienee edelleen satoja sivuja.
Kuulostaako rasittavalta?
Siltä se aluksi myös tuntui. Neuromaanin (eräs) oikea hyllypaikka on kuitenkin huumori. Olettehan huomanneet ilmiön, että huumorintaju tarvitsee aikaa virittyäkseen lähettäjän kanssa oikealle aallonpituudelle? Esimerkiksi Max Cannonin Raakaa lihaa tai Gary Larsonin Far Side Gallery eivät paljon naurata, jos niistä näkee vain yhden stripin tai kuvan, mutta kun niitä on nauttinut kymmenen, aivot vinksahtavat oikeaan asentoon, ja sen jälkeen ne ovatkin parasta, mitä on. Yli-Juonikkaan opiskelijamainen huumori alkoi purra toisena lukuiltana, ja huomasin hytkyväni lukiessani (hauskimpen yksityiskohtien muisteleminen virnistyttää tuntikausia).
Jatkan lukemista. Palaan asiaan, mikäli tapaus poikii uutta sanottavaa.
* * *
Uusälyttömän internationaalin Ylä-Olarin osasto suosittelee Neuromaania!
Erlend Loe: Kurt kuriirina
Erlend Loen Kurt-kirjat ovat olleet minun ja tyttäreni suuria suosikkeja siitä lähtien, kun luimme niistä ensimmäisen nelisen vuotta sitten. Niiden viehättävin piirre on kerronnan kauttaaltaan läpäisevä naivismi. Vaikka aiheet ja teemat saattavat olla aikuisia ja joskus hyvinkin karuja, tekee henkilöiden ja kirjoittajan lapsellisuus niistä absurdeja ja hauskoja, mitä Kim Hiorthøyn kuvitukset tukevat parhaimmillaan älyttömän hienosti. Erityisen hassua on, että Kurt-kirjojen aikuiset käyttäytyvät kuin päiväkotilapset.
Ne kaksi tohtoria, jotka järjestävät juhlat, ovat nimeltään Tohtori Nina ja Tohtori Petter. Kun Kurt on seissyt itsekseen kauan aikaa, tohtori Petter tulee Kurtin luo kysymään, miten menee. Kurt sanoo, että menee ihan hyvin.
Ajatko sinä vielä trukkia? tohtori kysyy.
Ajan, vastaa Kurt.
Viihdytkö siinä hommassa? tohtori utelee.
Pidän paljon trukin ajamisesta, Kurt kertoo.
Olen aina pitänyt.
Tohtori nyökkää. Mutta ei kai se ole kovin tärkeää, hän sanoo.
Mitä sinä tarkoitat? Kurt kysyy.
Tarkoitan ettei trukin ajaminen voi mitenkään olla yhtä tärkeää kuin jotkut muut ammatit, tohtori selittää.
Millaiset muut ammatit? Kurt kysyy.
Minun työni esimerkiksi, tohtori sanoo. Tai minun vaimoni työ. Me olemme molemmat lääkäreitä. Huolehdimme siitä, että ihmiset ovat terveitä ja pirteitä. Se on hyvin tärkeää. Miten luulisit käyvän, jos kaikki vain pyörisivät ympäriinsä sairaina koko ajan?
Ei kai siinä kovin hyvin kävisi, Kurt arvelee.
Siinäs näet, tohtori sanoo.
Mutta minusta on tärkeää ajaa trukkiakin, Kurt sanoo.
Onko sinulla esimerkiksi hakulaitetta? tohtori kysyy.
Mikä se on? Kurt ihmettelee.
Kurt ei tiedä, mikä hakulaite on! tohtori huutaa tohtori Ninalle ja muutamalle muulle tohtorille, jotka seisovat vähän kauempana. Kaikki tohtorit nauravat aika äänekkäästi.
(Kurt on tärkeä, 2004. Suom. Tuula Tuuva.)
Sarjassa toistuu rakenne, jossa Kurt saa välillä mahdollisuuden, välillä tulee pakotetuksi jättää työnsä satamassa. Trukkia ajaen hän kulkee absurdista seikkailusta toiseen ja kaikki ovat lapsellisia ja psykologisesti läpinäkyviä, ja se, mikä lienee pienen lapsilukijan tai -kuulijan näkökulmasta normaalia, on aikuisen silmissä tolkutonta, usein myös hillittömän osuvaa. Vaikka monet sarjan kirjoista tökkivätkin erinäisiä yhteiskunnallisia ja muita kipupisteitä, ne tekevät sen hauskasti: tökkäisyt ennemminkin kutittavat kuin satuttavat. Sarjan viides, Kurttila, sen sijaan lähestyy – ja kenties ylittää – vaarallista lahkoa kuvatessaan hyvän maun ja sopivaisuuden rajoja. Tästä kävimmekin keskustelua pari vuotta sitten.
Hiljattain ilmestynyt Kurt kuriirina vie sarjaa uuteen suuntaan.
Tuplaten Kurttilaa paksumpi, alaviittein varusteltu seikkailuromaani on edeltäjistään poiketen selvemmin nuorten- kuin lastenkirja. Ironinen kaksoiskoodaus tekee siitä kuitenkin edelleen myös aikuiselle sopivaa luettavaa. Aikuiselle paremmin kuin laselle avautunevat esimerkiksi viitteet työelämän muutokseen, trendipelleilyyn, Israelin ”turva-aitaan” – ja Jules Vernen parodiointi.
Kurt kuriirina alkaa tilanteesta, jossa pohjoisnorjalaiset separatistit ovat ajaneet maan sisällissodan partaalle, puhelinlinjat ovat poikki. Rupisen näköisiä kapinallisia johtaa naamioitumisen mestari, pirullinen Hektor Hellføkk, muhahahahaha, ja Kurt lähtee trukkeineen kuljettamaan salaista viestiä kauas pohjoiseen, Vuoremijoen suussa sijaitsevalle etelämieliselle satamalaiturille. Matka johtaa avioeroon ja lasten heitteillejättöön (paitsi että päiväkoti-ikäinen Bud piiloutuu trukin konehuoneeseen salamatkustajana). Matkalla tapahtuu sitten vaikka mitä, esimerkiksi tällaista:
Kurt ajaa trukillaan vahingossa lehmän päälle. Maanviljelijä on hyvin vihainen ja haluaa tasapainottaa tilanteen ajamalla jonkin sellaisen päälle, mistä Kurt välittää. ”Anna jotain, minkä päälle voin ajaa!” Kurtin ehdottama kynänpätkä ei kelpaa, ja kohta tielle on sidottuna Kurtin pieni poika (joka salaisen tehtävän vuoksi esittää Kurtin veljeä), ja maajussi ottaa leikkuupuimurilla vauhtia. Ai niin. Kurt on ihastunut matkallaan salaperäiseen Annelianeen.
Anneliane oli herännyt ja seisoi puristaen Kurtin kättä suunniltaan pelosta sen vuoksi, mitä oli tapahtumassa. Kurtin ajatukset olivat sekavammat. Toisaalta hänestä oli vaikea ajatella, että leikkuupuimuri ajaisi pian hänen nuorimman poikansa päälle, ja toisaalta hänestä oli jännittävää, kun Anneliane piti häntä niin lujasti kädestä.
Budia pelotti kamalasti tulla yliajetuksi.
[…]
– Pää pystyyn, veli, Kurt rohkaisi. Se varmaan sattuu hiukan, mutta ei kestä kauan. Sitten pääset paljon parempaan paikkaan, jossa kaikki ovat ystäviä ja kirsikkapuut kukkivat ja veljet auttavat aina toisiaan. Niin ei valitettavasti ole tässä murheen laaksossa.
(Suom. Tuula Tuuva)
Takakannessa mainostetaan, että Loen trukkikuski on jo julistettu Norjan omaksi Homer Simpsoniksi. Vaatimattomuutta. Homer Simpson naurattaa myös, mutta Kurt on jotakin omaperäisempää, jotakin, mikä onnistuu edelleen herättämään minussa nykyään jo muuten erittäin harvinaisia faniuden tuntemuksia.
Kuvassa pohjoisnorjalaisia.
Havaitsemassa
Luen ja parantelen romaanikäsikirjoitusta tarkoituksenani lähettää se kustantajalle aivan lähiviikkoina. Eräänä päivänä vastaani tuli kaksi huonoa lukua peräkkäin. Niissä sanottiin jotakin olennaista, mutta ne tuntuivat väsyneiltä ja elottomilta. Missä vika?
Aikani mietittyäni tajusin, että kumpikin luku sijoittui minulle hyvinkin arkisiin ympäristöihin. Taustat joissa henkilöt toimivat ja keskustelivat, olivat kuin harmaata kohinaa tai korkeintaan todella isolla pensselillä vetäistyjä lavasteita. Eihän sellainen sovi! Jos henkilöt hengittävät lavasteiden pahvia, he muuttuvat itsekin pahviksi. Heidät on vietävä aitoihin ympäristöihin.
Tässä tulee kuvaan eräs kirjoittamisen tärkeimmistä työvaiheista: havainnoiminen. Havaitsemisen taito ei ole lahjakkuuskysymys, luulen, vaan tahdon asia. Jos ympäristöön tai henkilöön suhtautuu kuin tylsään tapettiin (joka sekään ei oikeassa tahtotilassa ole tylsä), siinä ei näe mitään – useimpiin ihmisiin ja useimpiin paikkoihin me suhtaudumme juuri näin.
Kirjoitin romaanini kuvauspaikkaluettelon ja kävin tutustumassa sen kohteisiin. Muutamassa päivässä sain kootuksi parikymmentä sivua ympäristön yksityiskohtia. Kaikkea materiaalia en tietenkään käytä – kirjan pääpointti ei ole maisemakuvauksessa – mutta nyt tiedän monesta paikasta paljon enemmän. Paikoista, joissa olen viettänyt tunteja tai joiden ohi tai läpi olen kävellyt kymmeniä kertoja ilman, että mitään on jäänyt mieleeni. Lisäksi jouduin korjaamaan käsityksiäni sellaisista kohteista, joihin en ollut koskaan aiemmin päätynyt, koska olin kuvitellut ne todellisuutta tylsemmiksi.
Havaintojen ylöskirjaamisen menetelmä poikkeaa jossain määrin yllätyshakuisesta derivoimisesta eli haahuilusta, mutta tarjoaa runsaasti löytöjä. Tavoitteellisina ja kerronnalle alisteisinakin nämä havaintoretket olivat kenties virkistävimpiä proosatyöpäiviäni vuosikausiin.
Jukka Laajarinne 