Kategoria: Muut mediat

Huvipuistojen alkuperästä

”Huvipuistojen isänä pidetään Chicagon vuoden 1893 maailmannäyttelyä”, kerrotaan tänään Hesarissa. Juttu jatkuu tiedolla, että huvipuistot saivat alkunsa siitä, että raitiovaunuyhtiöt maksoivat sähköstään kuukausihintaa. Sähköstä maksettiin siis viikonloppuisinkin, mutta silloin ei asiakkaita ollut. Piti perustaa huvipuistoja houkuttelemaan ihmiset radalle.

Huvipuistojen alkumyytti kuulostaa niin kauniilta ja perustellulta, että se kuulostaa nimenomaan myytiltä. En käy kiistämään sähkönhinnoittelun vaikutusta amerikkalaisten huvipuistojen lukumäärään, mutta besserwisser minussa haluaa päästä ääneen. Besserwisserini ääntä voi pitää myös kannanottona Amerikka-keskeistä ajattelua vastaan.

Kööpenhaminan Tivoli perustettiin vuonna 1843. (Samana vuonna, kun Kierkegaard julkaisi Ahdistuksen, Enten – Ellerin, Pelon ja vavistuksen sekä Toiston!) Ehkä se on sitten kaikkien huvipuistojen äiti. Myös sen perustamiseen liittyy poliittinen tarina. Perustaja, Georg Carsensten sai kuningas Kristian VIII:n tuen hankkelleen perustelemalla sen näin:

Kun ihmiset pitävät hauskaa, he eivät ajattele politiikkaa.

(Wikipedia)

Epäilyksen alaisia?

En ole Anna Kontulan uutta kohukirjaa lukenut. Parin haastattelua kuultuani olen kuitenkin ruvennut ajattelemaan, että ehkä minä voisin sittenkin alkaa pitää itseäni taas feministinä. Jos vain muistan aina lisätä, että olen kolmannen aallon feministi. Ne toisen aallon tyypithän ovat vähän sellaisina jälkimarxilaisia luokkataistelijoita, joille minä olen sukupuoleni vuoksi luokkavihollinen. Ehkä me kolmannen aallon feministit voisimme päästä sukupuolten välisestä sotatilasta yli ja etsiä ennemminkin oikeudenmukaisuutta kuin toisen ihmisryhmän dialektista kumoamista?

Mutta sitä minun oikeastaan piti sanomani, että eikö se kansanedustaja raiskaajana -osio ole saanut vähän hassuakin kritiikkiä osakseen? Lähinnä ihmettelen Kontulalle esitettyä vaatimusta kohdentaa kertomus henkilöön sillä perusteella, että nyt ovat kaikki mieskansanedustajat leimattuja ja epäilyksen alaisia. Kuinka kyseisen kritiikin logiikka toimii? Kuvitellaanpa, että ”kansanedustaja” korvattaisiin ”helsinkiläisellä”. Vaatisivatko kaikki helsinkiläismiehet rötöstelijän nimeä esiin sillä perusteella, että tapahtunut heittää varjon (leijan?) koko helsingin ylle? Tuskin.

On totta, että vähän päälle sata mieskansanedustajaa on melkoisesti vähemmän kuin vähän päälle 200 000 helsinkiläismiestä, mutta ei ihan pieni ryhmä kuitenkaan. Jotta rinnastus olisi tässä suhteessa vertailukelpoisempi, kysyttäköön, nostettaisiinko sama argumentti pöydälle, jos raiskaaja olisi ”kuvanveistäjä”? Epäilen.

On voitava kirjoittaa olennainen ilman, että kirjoittaa kaiken.

Hakulla päähän

frittvilt1s

Jäätävän ansan (Fritt vilt, Norja, 2006) juoni on varsin originelli: Joukko nuoria lähtee viettämään viikonloppua ja joutuu olosuhteiden pakosta yöpymään eristyksissä olevassa hylätyssä hotellissa. Ilmassa on vähän seksuaalisuutta, mutta sitten joku alkaa lahdata porukkaa, kunnes viimeinen jäljelle jäänyt onnistuu nitistämään tappajan. Täyttä klassikkomateriaalia siis. Jatko-osakin on puuhattu.

Mikä pistää miettimään, että mikä tässä tarinassa muka on niin erinomaista, että se on täytynyt filmata arviolta sata kertaa ja filmataan yhä uudelleen? Onko kysymyksessä klise vai myytti? Minun silmissäni koko paketti on yksi suuri klise, josta ei paljon ammenneta.

Jos kyseessä on kuitenkin myytti, niin mistä se kertoo?

Joku postmodernin elokuvan tutkija joskus parikymmentä vuotta sitten luennoi, että kyseessä olisi kertomus seksuaalisen heräämisen aiheuttamien tunnonvaivojen kiirastulesta. Jotenkin tuo luenta ei minua hirveästi puhuttele. Puhutteleeko jotakuta muuta?

Klise vai myytti?

Viime viikonlopun keikka

Lauantain slämit oli jotakin melkoista! Väkeä kuin tykillä ammuttuna (onko tämmöinen sanonta ihan oikeasti olemassa?). Reilusti yli satapäinen, tiukan keskittyneesti kuunteleva yleisö. Jos runous on marginaalia, niin tuolla marginaalin marginaalissa onkin poppia ja yleisön kiinnostus. Diggasin: eräitä Juho Niemisen runoja, Harri Hertellin ja Emppu Koivumäen esitystä, Eiríkur Örn Norðdahlin karheaa sonettia open mic -vaiheessa. Sekä valokuvia, jotka saavat jopa minut näyttämään karismaattiselta esiintyjältä:

Kuva: (c) Heini Pirilä
Kuva: (c) Heini Pirilä
Kuva: Heini Pirilä
Kuva: (c) Heini Pirilä

Kirjailijaelämää

Vilkaisu kirjailijan hommiin.

Aloitetaan vaikka siitä, että Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutista tuli kutsu, johon vastasin myöntävästi. Olen nyt mukana Onnimanni-palkintoraadissa, johon kuuluvat lisäkseni Kaisa Ahvenjärvi, Jukka Lemmetty, Kaisu Mikkola ja Marja-Leena Mäkelä. Tehtävä on minulle luonnollisesti suuri kunnia.

Toinen uusälytön illanvietto on myös järjesteillä. Merkitkääpä kalenteriinne 9.5. klo 19. Paikkana ravintolalaiva Wäiski. Ohjelmatiedot täsmentyvät lähiviikkoina, mutta odotettavissa on ainakin absurdia runoutta, musiikkia ja avauksia. Sitä ennen minut voi bongata Galleria Jangvan Slameissa:

Mutta kyllä minä kaiken sivussa olen ehtinyt kirjoittaakin. Faabelikokoelmani Ruoalla ei saa leikkiä menee painoon parin viikon päästä ja jakeluun huhtikuussa. Eksistenssifilosofinen tutkielmani Muumit ja olemisen arvoitus ilmestyy syksyllä, ja sen kanssa olen nyt aina yhtä vaikealta tuntuvassa ”kill your darlings”-vaiheessa. Pitää poistaa pari kohtaa, joiden ydinpointti on, että kattokaapas, kun olen fiksu, tämmösenkin hoksasin. Niitä kohtia kun kirja ei oikeastaan kaipaa.



Myst-estetiikkaa

Pieni tovi sitten TC linkitti muutaman hienon kuvan, jotka kytkeytyvät siihen, mitä eräät kutsuvat Myst-estetiikaksi. Sanoisin, että Myst-estetiikka oli vahvimmillaan sarjan kahdessa ensimmäisessä pelissä, Mystissä ja Rivenissä: arvoituksellisia hylättyjä rakennelmia oudoissa maisemissa. Hiljaisuutta, yksinäisyyttä, surrealismia. Koneiden ja pelimoottoreiden kehittyessä kuviin alkoi tulla liikettä ja eloa, ja alkuperäinen tunnelma ainakin osin menetettiin.

Ohessa muutama valokuva, joissa on hieman jotakin sellaista. Kuvasarjan voi vaikka kuvitella eteneväksi kertomukseksi. Se ei ihan vielä ole sitä, mistä unelmoin: että kuvia olisi niin sairaan paljon ja monenlaisia, että niistä pystyisi koostamaan Mystin tapaan klikkailtavan ympäristön.

p7030052

p9080018

dsc06252

p5200004

p7030054

p5260029

p5260021

p6250028

p7140033

p2020006

p4300053

p3190005

Havaintojen teoriapitoisuudesta

On tunnettu tosiseikka, että ennakkotietomme vaikuttavat siihen, mitä havaitsemme. Koejärjestely esimerkiksi määrää, nähdäänkö elektroni hiukkasena vai aaltona, ja niin edelleen. Tutkijoilla onkin melkoinen vastuu teorioita kehitellessään: hehän vaikuttavat suoraan siihen, millaisena todellisuus meille näyttäytyy. Harkitsemattomasta tieteenteosta kärsii koko ihmiskunta, ja vakavia virheitä onkin jo tehty, kuten Helsingin Sanomien postmoderni tiedetoimitus eilen raportoi:

Isaac Newton kirjoitti Principian vuonna 1687. Kirja on luonnontieteen perusteoksia.

Siinä Newton kuvailee universaalin painovoimateorian, jonka alaisina mekin täällä maapallolla raadamme joka päivä ja jonka voittamiseksi teemme paljon töitä.

Tyhmyyden ylistys

Joskus muinoin, kansallisaatteen nostettua päätään, yritettiin Suomalaisista kasvattaa itsenäisesti ajattelevien, sivistyneiden ihmisten kansa. Hankkeessa olivat mukana lehdistö, poliitikot, kirjojen kustantajat, kirkko ja kaikki.

Se oli silloin, ennen vanhaan.

Nyt näyttäisi olevan meneillään aivan päinvastainen hanke. Höpöhöpökanavien määrää lisätään, ”jotta olisi valinnanvaraa”, käytännössä siis merkityksellinen informaatio haudataan kohinaan. Hesari, valtakunnan isoin vaikuttaja, supistaa aktiivisen ja kriittisen lukijakeskustelun tilaa ja antaa sitä lisää Idols-tähdille, ”koska sitähän ihmiset haluavat”. Yliopistot muutetaan toimihenkilötehtaiksi.

Purukumia silmille.

En väitä, että antisivistyshanke olisi yhtä tietoinen ja tarkoituksellinen projekti kuin sadan vuoden takaiset sivistyspyrkimykset. Ei siis ehkä mikään varsinainen salaliitto ihmisten tyhmistämiseksi. Mutta silti minusta kovasti näyttää siltä, että juuri ne tahot kaikkea tätä pyörittävät, jotka eniten ihmisten tietämättömyydestä, hyväuskoisuudesta ja epäkriittisyydestä hyötyvätkin.

Peppi ja Walt Sveitsissä

Sveitsissä (kuten Frankofoniassa yleensäkin) suhtaudutaan animoituun jännitykseen ja väkivaltaan paljon keveämmin kuin meillä. Esimerkiksi Disney-toimintajännärit markkinoidaan siellä kaiken ikäisille, ne pelottavimmatkin, jotka saavat Suomessa K-7 -merkinnän.

Jotkut asiat ovat toki vaarallisempia kuin toiset.

Vanha kunnon Peppi Pitkätossu -klassikkosarja on nyt tullut myyntiin sielläkin. Ikäluokitus: 12+