Älkää säätäkö päätänne – vika on todellisuudessa

Kun avaan Marko Hamilon toimittaman kirjan, tunnistan itsessänikin kiusallisen taipumuksen (keittiö)psykologisoida kanssaihmisteni epämiellyttäviä piirteitä vaikkapa tähän tapaan: Sillä on varmaan jonkinmoinen itsetunto-ongelma.

Pahimmillaan kysymys on toisen näkemysten tai mielipiteiden mitätöimisestä psykologisesti mukaymmärtämällä.

Varsin vahvastihan tätä psykologisoivaa otetta käytettiin myös äskeisessä nallekeskustelussa. Nallesplatterista kauhistuneet saivat hyvinkin nopeasti päälleen argumentin: ”Teillä on ilmeisesti jotain käsittelemättä jääneitä traumoja.” En nyt malttanut olla ottamatta kyseistä mediatapahtumaa esimerkiksi, koska se sattumalta liittyy Älkää säätäkö päätänne -kirjan teemoihin myös muilta osin. Kyseessä kun oli myös terapiaa lähestyvän käytännön puolustaminen ja vastustaminen, jonka ”voimauttava” nuorten vaikeita tunteita purkava vaikutus on nähdäkseni juurikin osa sitä huonosti jos lainkaan perusteltua teoriakenttää, jota vastaan muun muassa dosentti Janne Kivivuori kirjoittaa.

(Ja ei: minä en kuulu Rossi-Horton taidekasvatuksen paheksujiin enkä ole siitä pelästyksissäni. Kysymys näyttää olleen harmittomasta askartelusta, joka muuttui alkuperäisen lehtijutun otsikoinnin, kuvituksen ja näkökulmarajauksen ansiosta todelliseksi kauhuksi. Harmittoman askartelun voimauttavat ja terapeuttiset vaikutukset lienivät myös samantasoisia kuin missä tahansa käsityöprojektissa: on kivaa kun osaa tehdä käsillään.)

Kun vaikkapa askartelut ja nukeilla leikkimiset tulkitaan traumojen purkamiseksi, symboliseksi puheeksi itseä vaivaavista asioista, ollaan pahimmassa tapauksessa hyvinkin vaarallisilla vesillä. Kirjan järkyttävintä tekstiä on kirjoittanut Anu Suomela artikkelissaan Psykologinen todistelu seksirikoksissa. Jos oikeuskäytänteissä syyttömyyden tulisi olla lähtökohta, näyttää esimerkiksi lastensuojelussa olevan aivan toisin. Lapsen itsetyydytys tai muu kehollinen itsetutkiskelu saattaa johtaa vanhemmista erottamiseen, vuosien mittaiseen huostaanottoon ilman, että esitettyjä pedofiliaepäilyksiä tarvitsee näyttää toteen millään muulla tavoin kuin vuovailuvahaleikein. Ja kun näitä lapsia sitten tutkitaan, niin tottahan he ovat traumatisoituneita.

Veikkaan, että lähes jokainen lapsiaan rakastava vanhempi on erityisen kauhuissaan kahdesta mahdollisuudesta: a) siitä, että lapsi joutuu jonkun hullun väkivallan kohteeksi ja b) siitä, että yhteiskunnan koneistossa joku painaa väärää nappia eikä mikään enää pysäytä mielipuolista prosessia, jossa lapsi menettää vanhempansa ja joutuu johonkin laitokseen.

Niin, ne lapset… Rakastetut mutta puolustuskyvyttömät.

Huoli lapsista johti aikoinaan Pohjoismaissa kulovalkean tavoin levinneisiin noitavainoihin (johdattelevat lasten haastattelumenetelmät olivat silloinkin olennainen osa ongelmaa), nykyaikana perusteettomiin huostaanottoihin sekä siihen, että taidekasvattaja Rossi-Horto saa pelätä lynkkaajia. Kaikessa tässä on kysymys siitä, että ihmiset antavat mielikuvituksensa ohjailla itseään.

Kirja sisältää kriittisiä puheenvuoroja myös freudilaisuudesta, psykoterapiasta, psykologisesta testauksesta yritysmaailmassa, lukion psykologian tasottomuudesta ja kriisiterapian tehottomuudesta (eikös näistä kriisityöntekijöiden sekoiluista ollut myöskin juttua ihan pari päivää sitten?). Freudilaisuuden kritiikki on ehkä(?) jo vähän vanhanaikaista: kuka Freudia on enää aikoihin ottanut vakavasti?

Voidaan joka tapauksessa ja hyvin perustein kysyä esimerkiksi seuraavaa:

Eivätkö ihmiset muka osaa enää surra lähimmäistensä menettämistä tai muita vastoinkäymisiä ilman psykologin ja terapeutin apua? Onko viisasta, että erilaisia hoitomuotoja tuetaan ilman, että niiden tehoa on mitenkään empiirisesti todennettu? Onko viisasta, että työnhakijoita valitaan sellaisen testin perusteella, jonka teoriapohja on höttöä? Onko viisasta, että lapsi on otettu huostaan siksi, että tämän muotoilema muovailuvahapötkylä muistuttaa psykologin mielestä penistä? Onko totuudenmukaista, että koulukiusaajan väitetään kiusaamisellaan viestittävän huonoa itsetuntoaan?

Kriittisyydestään huolimatta teos ei ole koko psykologian kenttää vastaan suunnattu. Päin vastoin: moderni empiirinen psykologia on työkalu, johon voi oikein käytettynä luottaa siinä kuin muihinkin tieteisiin.

Olisipa minulla leimasin. Löisin kirjaan leimani: Hyväksytty.

Käännöskukkasia

Kirjamessuilla kuulin, että Antti Nylén suunnittelee kääntävänsä Charles Baudelairen Les Fleurs du Mal’ n uudelleen. Kiirehdin siis kertomaan, että samaa teen minäkin. Käännöksemme tuskin ovat kovin päällekkäiset, sillä omani perustuu kahteen tärkeään rajoitukseen:

1) Osaan ranskaa tasan turistitasolla.
2) En käytä apunani ranskan sanakirjoja enkä aiempia käännöksiä.

Yritän kuitenkin parhaani mukaan ymmärtää teosta. Vaikeaa se on.
Ohessa näyte, Pahan kukkien kaksi ensimmäistä runoa.

Opettajalle

Sottiisit, virheet, ahvenat, syntimme,
sielujemme asukkaat ja kehojemme kulkijat
ja rakastettavien uudelleenkuolemistemme ruokkijat,
kuin tuholaisiaan ravitsevat puistojen asukit.

Ahvenemme typistettyjä, hengityksemme läähätystä;
tekomme maksavat alkuperäistä enemmän,
ja iloiten taas tallaamme berberikujaa
uskoen viileiden sateiden pesevän kaikki jälkemme.

Pahan korvilla Saatanan kolmisointu,
sen pitkä kaiku hurmaa sielumme
ja tahtomme rikkaan metallin.
Kaiken höyräyttää tuo villi kellonsoittaja.

Piru se vetelee lankojamme!
Hylätyistä esineistä löydämme välineet;
vastustuksen päivänä emme alennu,
ilman pelkoa käymme halki pakottavien esteiden.

Niin pian kuin vapaudumme, saamme naida ja syödä.
Ikivanhasta nöyrästä he tekevät marttyyrinsa.
Me tahdomme kulkea kiellettyjen nautintojen läpi,
jotka rutistavat meitä lujaa kuin vanhaa appelsiinia.

Kauheana kuin miljoona kihomatoa
jonottaa aivoihimme demonien väki
ja meitä innostava Kykyjen Kuolema laskeutuu,
virtaa näkymättömänä hiljaisille niityille.

Eiväthän väkivalta, myrkky, keihäänkärjet, onnettomuudet
taaskaan kuvioi kauniita piirtoja.
Säälittävien päämääriemme arkiset kanvaasit
ovat kuin rakkaamme – hah! – eivät tiukkaan kiinnitettyjä.

Paitsi shakaaleihin, panttereihin, narttukoiriin,
simpansseihin, skorpioneihin, kuoriaisiin, käärmeisiin,
niljakkaisiin kylmiin luikerteleviin ryömiviin hirviöihin,
oveluuden kuuluisaan kauppiaaseen.

Hän on latteampi, tyhmempi, maailmallisempi!
Joka ei suolla suuria eleitä eikä suuria kirjoituksia
tärvelee tärvelee maan tahallaan,
pilalle kovertaa maailman.

Niin on! Tahdottomuudella ladattu silmä
paljastaa rauhanpiippuaan pössyttelevän päällikön.
Sinä tunnet hänet, opettajan, tämän hienostuneen hirviön,
tekopyhän lehtorin, kaltaiseni, veljeni!

Kiukkuinen ja täydellinen

I Pyhittäytyminen

Koska supervoimat rappeutuvat,
näyttäytyy Runoilija maailmalle vaivaannuttavana.
Hänen äitinsä, osaava ja rienattu
kurkottaa sääliä kerjäten kohti Jumalaa:

”Oi! enkö mieluummin pitäisi povellani
kokonaista käärmeiden solmua kuin imetän tätä epäsikiötä!
Kirottu olkoon se nautintojen yö
jona hän valtasi kohtuni!

Sinä valitsit minut kaikkien naisten joukosta
tuskien meren nieltäväksi,
enkä voi hyljätä tuota hirviötä
liekkeihin niin kuin rakkauden matkalipun.

Vaalin vihaasi jonka hyväksyn,
yllä tyhmyyden kirouksen välineen,
ja minä kastelen tätä surkeaa puuta,
kyvytöntä painamaan syöpäläisnappeja.”

Hän paljastaa vihansa yhtenäisyyden
ikuista suunnitelmaa ymmärtämättä.
Silti hän valmistautuu Gehennan sulattoon
pyhään teurastukseen äidillisistä rikoksistaan.

Alla enkelin näkymättömien siipien
nauttii koditon lapsi auringosta
ja kaikesta mihin hän koskee ja mitä hän syö
löytää hän meripihkaa ja mannaa.

Hän leikkii tuulen ja purjehtii pilvien kanssa
ja iloiten laulaa ristin tietä;
ja henki joka häntä seuraa etsikkoajallaan
monistaa katseen kuin metsien lintu.

Hän tarkkailee karkeasti kaikkea, mitä haluaa rakastaa,
tai no, hän kovettaa hiljaisuutensa,
etsii tapaa pelastaa rehellisyytensä,
ja ylipäätään kokeilee raivoaan.

Hänen suunsa on leivän ja viinin kohtalo.
Hän painii epäpuhtaita rikkomuksia vastaan,
tekopyhyydellä suihkuttaa sitä mihin koskee.
Syytettyinä ne, jotka astuvat päin kieltomerkkejä päin.

Tämä nainen kirkuu julkisilla paikoilla:
”Hän löytää minusta kauneutta koska minua ihailee,
olen antiikin jumalattarien vertainen,
ja kuten he, tahdon olla palvottu;

suitsukkein, hajustein ja mirhamein lahjottu,
aitouden venyttämisin, lihalla ja viinillä,
tietääkseni, mihin minua ihaileva sydän kykenee
jumalaisuuttani ylistäessään!

Ja nolostuessani siitä, mihin farssi vihjaa,
esittelen herkkiä voimakkaita käsiäni
ja kynsiäni, kynsiä harpyijain,
jotka ovat avanneet kujan hänen sydämeensä.

Kuin keltaisimman linnun, värisevän, räpistelevän,
raastan tuon aivan punaisen sydämen hänen rinnastaan
ja, suosikkiani häiritäkseni,
roiskaisen sen maahan.”

Taivasta tai silmäinsä näkemää upeaa valtaistuinta kohden
kohottaa Runoilija hurskaat käsivartensa
ja hänen kirkkaan sielunsa mittava selkeys
avaa viitastaan raivoisan ihmisen piirteen:

”Ylistetty Jumalani, joka lahjoitat kärsimyksen
kuin taivaallisen parannuksen epäpuhtauteemme,
kuin suurenmoisen puhtaamman olemuksen
valmistelemaan pyhien valittujen voimaa!

Tiedän, miten varjelet Runoilijan sijaa
mahtavin pyhimyslegioonain joukoin
ja kutsut ikuiseen
Valtaistuimesi, Hyveen ja Herruuden juhlaan.

Tiedän: siellä sureminen on poikkeuksellisen jaloa
missä maa ja sen oliot eivät koskaan kuole,
ja miten hän on pukenut päähäni mystisen kruunun
määräämään kaikkia aikoja ja maailmankaikkeutta.

Mutta antiikin Palmyrian kadonnut loisto,
tuntemattomat metallit, meren helmet,
kohoavat kädelläsi riittämättöminä,
tämä kirkkaan diadeemin kauneus:

ei se loista puhdasta valoa,
pyhitä alkukantaisia säteitä.
Luovuttaa pimenneet silmät ihanalle täyteydelle,
ne eivät ole kuin hämäriä tasopeilejä!”

Messutusta mussutusta

Torstai

Ei pienintäkään mielenkiintoa lähteä messuille. Joutuuhan sinne joka tapauksessa sunnuntaina. Paitsi että tietenkin voisi lähteä Tavastialle kuuntelemaan Nyrok Dollsia. En lähde.

Perjantai

Iltapäivä kääntyy illaksi. Alkaa keskenkasvuisella tavalla tuntua siltä, että bileet ovat jossakin muualla. Pasilassa. Kaikki ovat siellä, paitsi minä. Lähteäkö baanalle vai ei? Kotona viettelee vaimo. En lähde.

Lauantai

Lähden.

Käyn kuuntelemassa ja pikaisesti moikkaamassa Arvia.

Ostan kolme kirjaa: kaksi kappaletta Daniil Harmsin Perinpohjaista tutkimusta sekä Leevi Lehdon esseekokoelman.
Sitten lounaalle.

Vieraan talon toimittaja tunnistaa minut nimilappuni perusteella ja esittää kirjaehdotuksen. Olen otettu: harvoin tämä näin päin menee. Joo-o. Miksikä ei.

Pöytään istuu Rauhalan Anssi ja joku, jonka nimeä en muista. Puhumme muun muassa Cthulhu-aiheisesta pikkulasten kuvakirjasta, jota Anssi minulle kaikessa rauhassa kuvittaa, sekä ranskasta kääntämisestä. Saan kuulla, että Antti Nylén on samoilla apajilla kanssani. Tästä lisää myöhemmin.

Tatun ja Patun vanhemmat liittyvät kustannustoimittajineen seuraamme. Sovimme iltariennoista.

Käyn Kumpulassa Ossin ja Oden kanssa kiipeilemässä.

Illalla meitä on monta. Antiokia Atabarin meze-lautanen on aina yhtä herkullinen. Lämmin ruoka ihan okei.

Mia: Mikä tämä on?
Sami: Lusikka. Eksoottisia asioita näissä etnisissä ravintoloissa.

Minä (lapselle): Katso, miten raki muuttaa väriä, kun siihen kaataa vettä.
Sami: Milloin se väri muuttuu?
Minä: Se muuttui jo. Valkoiseksi.
Sami: Ai… Mä olen vähän pettynyt, odotin punaista.

Vesi maistuu omituiselta.

Sunnuntai

Ruokamessuilla on sveitsiläinen maahantuoja. Karhunlaukkapestoa hän ei vielä tuo, mutta ehkä joskus, jos maahantuonti laajenee. Uudelle tuotteelle markkinoiden luominen on iso työ. Mutta kyllä sitä nytkin voi hänen kauttaan tilata, jos ottaa ison annoksen. Puhutaan kiloista. Hmmm… saisikohan tänne jotenkin perustettua semmoisen hämärän karhunlaukkaringin?

Ja sitten lavalle. Leena Erkkilän tajuan vasta alkupalaverin aikana lapsuudestani tutuksi. Tekstiilitöiden opettaja luki meille Kukkutimurusia, kun olin kolmannella luokalla. Katri Tapola on hyvä haastattelija, kysymykset antavat mahdollisuuden syvällisyyksiin. Sen puolen hoitaa Leena. Minua jännittää yleisön edessä sen verran, että turvaudun valmiisiin fraaseihin. Mutta kai se ihan kivasti meni.

Johannes Knektman saa kasvot. Ne ovat erilaiset kuin mitä olin kirjoitusten perusteella kuvitellut. Niin on lähes poikkeuksetta, ja joka kerta hämmästyn yhtä paljon.

Olut maistuu omituiselta.

Se, mistä me Tuukan (se kähäräpäinen runoilija) kanssa puhuimme, oli järkevän, loogisen empirismin hengessä falsifioituvan runouden metodi. Idea heitettiin joskus kauan sitten ilmaan YRL:n sivuilla. Heittäjälle, Jouni Tikkaselle, se taisi olla pelkkä vitsi, mutta kannattaisi kyllä miettiä, mitä menee heittelemään. Me toteutamme sen. Esitys on kuultavissa uusälyttömässä illassamme lauantaina 8.11. (Ks. keikkakalenteri). Vapaa pääsy.

Illallisen syömme Johannalla.

Bussipysäkin ja kodin väliltä lapseni laskee 102 kastematoa!

Tänään kirjamessuilla

Kirjailijaliiton Takauma-lavalla tänään.

klo 16.30 Leena Erkkilä ja Jukka Laajarinne: MISSÄ SATU PIILEE? Haastattelijana Katri Tapola. Leena Erkkilä on kirjoittanut lapsille satuja, runoja ja näytelmiä neljän vuosikymmenen ajan. Hänellä on taito kirjoittaa lapsen kokoisia tarinoita, joissa pieni on suurta. Jukka Laajarinne on julkaissut lasten- ja nuortenkirjoja vuodesta 2000 alkaen. Missä satu piilee nykyaikana ja löytävätkö lapset sen?

Juhlallinen päätös

Olen päättänyt lopettaa.

Siis ei: olen lopettanut päättää.

Sillä vaikka lopettaminen ja päättäminen ovat synonyymeja keskenään, on niissä myös eroja, joita täten kunnioitan.

Olen päättänyt lopettaa Cervantes’n Don Quijoten lukemisen. Kesken. Ratkaisu on minulle suuri, ihmiskunnalle pieni, mutta silti koen että minun täytyy jotenkin puolustella sitä itselleni jopa näin julkisesti.

Kahden kuukauden kuluessa olen lukenut tuota klassikkojen klassikkoa peräti 200 sivua. Ei siis oikein kulje, vaikka onkin heti todettava, että jo nuo 200 sivua onnistuivat tekemään vaikutuksen aikaansa edellä olevilla moderneilla ja jopa postmoderneilla keinoilla. Mutta kun muuten on niin turkaleen tylsää tekstiä, että lukeminen on tuntunut taistelulta tuulimyllyjä vastaan.

Jääkää hyvästi, jalot sankarit!

Yötöitä satukokoelman parissa

Tapasin illalla kustannustoimittajani – karaoketähden – ja väänsin hänen kanssaan kättä baarissa. Metodinen oivallus: huppeli on hyvä tila editoida tekstiä. Pystyy tekemään epähumaaneja teloituksia, joihin ei selvin päin kykenisi.

Mutta kaikki ei ole vielä selvää. Aamuyöllä heräsin pohtimaan pikkuisteni kohtaloa. Missä järjestyksessä ja millaisina osastoina heidät on marssitettava kentälle, ja keitä on vielä suljettava komeroon – mahdollisesti ikuisiksi ajoiksi – jotta paraati näyttäisi olevan hyvässä muodossa, rivit suorassa?

Sophien valinta.

Kill your darlings.

Kirjoituksia marginaaliin

Kun Leevi Lehto muutama päivä sitten arveli, että julkaisematta jäävässä kirjallisuudessa on kiinnostavampaa materiaalia kuin julkaistussa, nyökyttelin hiljaa mielessäni. Olin eräiden pöytälaatikkokirjoittajien tuotantoa lukiessani havainnut aivan saman: lukemani kirjat ja novellit olivat omaperäisiä ja erilaisia, samalla sellaisia, joiden julkaiseminen olisi erittäin epätodennäköistä, etenkin kun lukemistani pöytälaatikkokirjoittajista kiintoisin ei ymmärtääkseni koskaan ole tarjonnut tekstejään yhdellekään kustantajalle.

Aiheesta keskustellaan usein. Pitäisikö kirjoittaa harvoille vai monille?

Bisnespohjalta toimivat kustantajat julkaisevat käytännössä vain suurille tai ainakin suurehkoille massoille suunnattua kirjallisuutta. Tai sellaista, jolla pystyvät näkyvästi osoittamaan, että tekevät kulttuuria. Kun on nuo taloudelliset realiteetit.

Myös kirjailija toivoo teksteilleen lukijoita. Totta kai. Ja useimmiten jopa paljon lukijoita. Syitä tähän on tarpeetonta eritellä, niin itsestäänselviä ne ovat.

Mutta silti: kuinka kirjoittaa? Kenelle?

Jos pyrkii samaan kuin useimmat poliittiset puolueemme – mielistelemään kaikkia ja siten myymään itseään mahdollisimman monelle – suoltaa ilmoille silkkaa tuubaa.

On pakko tehdä juuri sitä, mitä itse haluaa tehdä. Tutkia, mihin pystyy. Siitähän tässä on aina minun kohdallani ollut kysymys: vapauteni osoittamisesta itselleni. Menemisestä sinne, minne kukaan ei toivo minun menevän.

Kun kirjoittaa ensimmäisiä sivuja työläästä ja todennäköisesti kenellekään kelpaamattomasta teoksesta, jonka perusajatusta voisi kuvailla lähinnä mielettömäksi, on iloinen Italo Calvinon kannustavista sanoista:

Kirjallisuus elää vain asettamalla itselleen suhteettomia päämääriä, jotka saattavat tähdätä korkealle toteuttamismahdollisuuksien yläpuolelle. Vain jos runoilijat ja kirjailijat päättävät ryhtyä yrityksiin, joita kukaan muu ei edes uskaltaisi kuvitella, kirjallisuudella on edelleen tehtävä.

(Kuusi muistiota seuraavalle vuosisadalle)

Runoseikkailu 2010 – Revolutions

Eilisessä Pasilan kirjaston ja PENin järjestämässä tilaisuudessa keskusteltiin runouden tulevaisuudesta sekä internetin vaikutuksesta runouden kirjoittamiseen ja levittämiseen. Esille tuli monenlaista. Tässä joitakin tulkintojani panelistien esittämistä ajatuksista. Joten olen saattanut ymmärtää väärinkin, joten älkää suotta haukkuko noita panelisteja, jos satutte olemaan eri mieltä. Vaikka heihin viittaankin.

– Netissä toimitustyö on ensisijaisesti itsetoimitusta, itsekritiikkiä. Tekstien toimitustyö on itsenäistynyt. Tämä on paralleeli ilmiö sen kanssa, että myös työelämässä työntekijöille on annettu enemmän itsenäisyyttä tekemistensä suhteen. (Henriikka Tavi)

– Tekstin luonne muuttuu julkaistaessa. Siihen kytkeytyy julkisuuden synnyttämä häpeä. Tämä antaa pontta vielä uusille editoimisille, jotka ehkä olisivat perinteisen julkaisemisen tapauksessa jääneet tekemättä. (Mikael Brygger)

– Netissä on toteutunut tekstin inflaatio. Sama on mahdollista myös painetun tekstin tapauksessa, kun nykyinen painotekniikka mahdollistaa kenen tahansa ryhtymisen kustantajaksi. Perinteisten kustannustalojen portinvartijarooli on joka tapauksessa murrettu. (Leevi Lehto)

– (Pien)kustantajan määritelmä on hämärtynyt. Esimerkiksi Tuli ja Savu -lehti tekee jo perinteistä pienkustantajan työtä. Erottelua voi pyrkiä tekemään rahahakuisuuden ja yhteisöllisyyden perusteella, mutta sekin raja on hyvin epämääräinen (M.B.)

– Netti on runsaudessaan tuhonnut hyvän tekstin käsitteen. Runoudelle asetettavat odotukset tai arvot ovat vaihtuneet. Normit ja ”hyvyyden” on korvaamassa erilaisuus, mielenkiintoisuus, uutuus, toisin tekeminen. Ensi vuosikymmenellä proosalle saattaa tapahtua sama, ja silloin muutoksen yhteiskunnalliset vaikutukset alkavat olla kiinnostavia. (L.L.)

– Tiedonhaussa on jo kokeellinen metodi yrittää hakea tietoa ilman Googlea. (Jukka Koskelainen)

– Netti ja vastaavat julkaisualustat vahvistavat yksittäisen runon asemaa verrattuna kokoelmakokonaisuuksiin. (M.B.)

– Varsinainen nettiyhteisöllisyys elää latenssikautta. Netin suurin merkitys onkin täällä reaalimaailmassa. Muutama paikallaolijoista taitaa olla saapunut FaceBook-kutsun perusteella. (L.L.)

– Naamasta-naamaan -yhteisöllisyys on yhä tärkeämpää. Kirjallisuutta esille nostavana periaatteena kirjoittajan ihinhimilliset ominaisuudet, siis ulkokirjalliset piirteet on nousussa. (M.B.)

Noin. Esittämieni poimintojen lisäksi sanottiin paljon muutakin, ja myös yleisöosallistui aktiivisesti. Aikataulullisista syistä jätän enemmät referoimatta, vaikka toisenkinlaiseen päätökseen olisi aihetta.

Kohtaamisia lukijain kanssa

Takana on kolmen päivän keikkaputki, kouluvierailut Espoossa ja Mäntsälässä. Jälleen kerran täytyy todeta, että lukijakunnan kohtaaminen on tämän homman suola ja että lapset ovat kyllä mainioita.

Tavallisesti saan kirjoistani kovin vähän palautetta: muutaman kritiikin ja tietysti jonkin verran kavereiden kehuja. Ja sitten ne myyntiluvut, joita kertomalla kustannustoimittajat aina muistuttavat siitä, mikä on todellinen paikkani kustantajan tallissa.

Tuolta pohjalta sitä sitten välillä epäilee koko toimintansa merkitystä. Lukeeko kukaan kirjojani? Miksei lue? Ovatko ne ne ehkä hiukan huonoja, tai jotain? Vai eikö minua vain ymmärretä?

Mutta sitten pääsee vierailemaan sellaisissa kouluissa, joissa tuotantooni on tutustuttu ennakolta. Lapsille on luettu jotain, tai he ovat lukeneet itse. Ja sitten tulee pyyntöjä, jotka koskevat juuri niitä kirjoja, joista on jäänyt epävarmin olo.

”Voisitko sinä lukea sen kirjan, missä se isä selittelee niitä kummallisia juttuja?”
”Lue sitä Kalavaletta, se on niin hyvä!”
”Joo! Lue Kalavaletta!”

Tämä on ehkä ilahduttavinta palautetta, mitä voi saada: hehän haluavat kuulla jotakin kirjoittamaani uudelleen!

Muutenkin tuo, että yleisö toivoo luentaa, on jotenkin erinomaisen kohdallaan: lapset eivät halua pelkästään kirjailijaa. He haluavat kirjallisuutta.

Nyt taas jaksaa.
Ja vähän aikaa pystyy jälleen uskomaan siihen, mitä on yrittänyt itselleen selittää: se, että kirja ei aina näytä löytävän lukijoitaan, ei aina tarkoita sitä, että vika olisi itse kirjassa. Vika voi todellakin olla jossain ihan muualla.