Kävin Oikeusministeriön ja Suomen PENin taiteen vapautta ja ilmaisuvapautta käsittelevässä seminaarissa. Jukka Mallinen, Tuija Brax, Jarkko Tontti ja Pauli Rautiainen esittivät erinomaisen mielenkiintoisia näkökulmia ja tosiasioita. Juttua tuli niin paljon, etten edes yritä referoida puheenvuoroja. Ajatuksia kuitenkin heräsi. Yhden jaan kanssanne heti, muita kenties myöhemmin.
Jarkko Tontti muistutti syytöksistä, jotka johtivat Sokrateen tuomitsemiseen: nuorison turmeleminen ja se, ettei Sokrates palvellut valtion jumalia. Useimpien ilmaisunvapausmekkaloiden syyt ovat edelleen samat, esimerkeiksi sopivat vaikka Muhammed-kuvitukset (ja hallitsijoidemme nolot anteeksipyynnöt) sekä äskeinen pehmoeläinskandaali.
Toinen Tontin esittämä ajatus oli, ettei kirjallisuus enää kohauta, mutta kuva – etenkin liikkuva – kohauttaa. Kirjallisena fiktiona saa esittää aivan mitä tahansa, mutta elokuvan tai edes sarjakuvan muodossa ei. Tontin johtopäätös oli sama, jonka minäkin olen joskus esittänyt. Käytin silloin esimerkkinä Juha Seppälän Suomen historian ja Katariina Lillqvistin Uralin perhosen saamia vastaanottoja: huomattavan reipasotteinen romaani ei kuohuttanut, animaatio kuohutti. Niin, se johtopäätös oli, että kirjallisuuden yhteiskunnallinen merkitys on pienentynyt.
Siinä samassa muistin, mitä M.A. Numminen on kertonut 60-luvusta: ruotsin kielellä sai tehdä paljon asioita, joista suomen kielellä joutui oikeuteen. Suomenkielistä sakkia piti holhota enemmän kuin ruotsinkielistä sivistyneistöä.
Hmmm… Entäpä jos… entäpä jos kyse on nytkin paitsi nuorison myös muun holhottavan väen – rahvaan – suojelemisesta? Ehkäpä jossakin taustalla häämöttää seuraavanlainen ajatus: Kirjoja lukee sivistyneistö, kuvallista viestintää seuraa nuoriso ja rahvas, ja siksi kirjoissa saa esittää kaikenlaista, kun taas kuvissa ei saa.
Jukka Laajarinne 
Ihan uskottavia ajatuksia, sekä Tontin kuvan kohauttavuus että rahvaan suojelemisepäilyksesi. Mutta mutta. Nukkeanimaatio? Onko kuvan voima niin mahtava, että suhteellisen marginaalinen taidemuoto joutuu syyniin? Ei minulla parempaakaan selitystä tosin ole, korkeintaan sattuma.
Dragonball ja nallekarhujen kaltoinkohtelu ovat tietenkin lapsiin ja nuoriin liittyvinä ilmeisiä.
Luulen, että kirjallisuuden pirstoutuneisuus on omalta osaltaan vaikuttanut sen merkityksen kutistumiseen: kun yksittäistä kirjaa lukee suuruusluokkaa tuhat ihmistä, ei kohua helposti synny, ja teoksen vastustajienkin kannattaa vaieta. Mutta kun ”marginaalinen” nukkeanimaatio esitetään televisiossa…
Aihetta voi muuten pohtia myös eilisen ja tämänpäiväisen hesarin äärellä. Huomasin, että eilen yleisönosastolla joku ihmetteli, miksei kirjoilla ole ikärajoja, kun lukemastaankin voi traumatisoitua. Tänään taas kerrottiin, miten Yhteisvastuu-keräyksen kokoamasta ”Toiseuden kohtaaminen” -näyttelystä oli poistettu seksuaalivähemmistöjä käsitteleviä maalauksia.