Kategoria: Kirjat

Toisinaan harrastan myös lukemista

Luin vajaa kuukausi sitten Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissa. En ole aiemmin lukenut Austeria, enkä ole varma, luenko jatkossa yhtään. Olihan se kiva ja viihdyttävä lukuromaani – tai saippuaooppera, niin kuin takakannessa sanottiin. Mutta siinä jokseenkin kaikki. Jotenkin sitä odottaisi himppasen enemmän sellaiselta tyypiltä, jota liepeessä tituleerataan yhdeksi ”Yhdysvaltain arvostetuimmista nykykirjailijoista.” Ei mene hyvin sitten Yhdysvalloissakaan.

.

Joseph Hellerin Catch-22 etenee hitaasti. Osaksi hitaus johtuu siitä, että joudun aina välillä lukemaan monen sivun näytteitä ääneen vaimolleni. Ja ääneen lukeminen on hidasta, jos nauraa samalla kyynelet silmissä. Kirjan huumori on kaikessa yksinkertaisuudessaan jotenkin tavattoman toimivaa. Heller naura(tta)a oikeille asioille oikealla tavalla.

.

Luin juuri Kemppisen blogista, että vastikään on ilmestynyt uusi Pamuk-suomennos. Hittolainen! En edes tiennyt odottaa mokomaa. Missä välissä minä sen nyt muka luen? Menee yli kuukauden päähän. Ja Pamuk, hän se on kuulkaas Kirjailija!

Aika ja blogillisuus, blogi ja ajallisuus

Ei tätä nyt oikein ole ehtinyt päivittää. Kirjalliset kuolemanrajat (jotka eivät hellitä ainakaan puoleentoista kuukauteen) ovat sitoneet ja sitovat tekemisiäni kaikkina kirjoittamiseen soveltuvina hetkinä. Parempi näin. Aina tekstiä ei odota kukaan. Kerrotaan nyt kuitenkin joitakin kuulumisia.

.

1) Kirjoitin WSOY:n Bulevardi-lehteen (vai bulevardilehteen?) kolumnin siitä miksei lasten- ja nuortenkirjallisuudesta olla kiinnostuneita juuri muualla kuin juhlapuheissa. Ehkäpä pistän kirjoituksen tännekin jossain vaiheessa. Niin epäkohtelias en kuitenkaan ole, että julkaisisin tilatun jutun ensin tai edes välittömästi lehden ilmestyttyä täällä. Vähän myöhemmin. Vaikka aihe näyttääkin olevan tapetilla juuri nyt, onhan Kulttuurivihkojen uuden numeron teemana juuri lastenkirjallisuus ja sen arvostus. Sanomalehtien toimituksissa todetaan, että lastenkirja-arviot ovat pieniä ja vähäisiä, koska toimittajia aihe ei kiinnosta. Tuomas Kyröä sen sijaan on kiinnostanut sen verran, että on antanut Lapsen maailmassa seuraavan lausunnon:

90 prosenttia lastenkirjoista on sisällyksetöntä, huumoritonta, teollista kompromissikamaa.

Jätän lausunnon kommentoimatta, koska en ole lukenut sitä alkuperäisessä yhteydessään.

.

2) Innostuin eksistentialismista joskus kahdenkympin kriisin tuiskeissa, kun käsiini sattui Esa Saarisen kirja Sartre – Pelon, inhon ja valinnan filosofia. Olin sitten aika pitkään Sartre-fani. Nykyään olisin kuitenkin valmis asettamaan eksistenssifilosofit luolavertauksen raameihin: Kierkegaard on aurinko, Heidegger se luolan suulla seisoskeleva tyyppi, joka heittää varjon, Sartre varjona siellä luolan seinällä. de Beauvoir voisi ehkä olla jonkun naispuolisen luolamiehen hahmottelema ääriviivapiirros siitä varjosta.

.

3) Kun noin kuukausi sitten näin ensimmäisen kerran ostoshelvetissä noita pieniä kauko-ohjattavia helikoptereita, joiden infrapuna-aseilla voi ampua kaverin kopterin alas, oli se kuin lapsuuteni märkä uni muoviksi tullut. Ei ollut sellaisia silloin joskus! Olinkin aivan sekaisin, vähällä ostaa joululahjan itselleni. Onneksi vähän aikaa viivyttelin. Kun niiden koptereita edes näkee pörräämässä lähes päivittäin, kyllästyy niihin hyvin pian. Olen jo kyllästynyt, kertaakaan kokeilematta. Krääsätön joulu!

.

4) Tennispalatsissa on taas ihan kiva näyttely. Tyhjiä tauluja ja mekaanista kuolemaa. Yläkerran valokuvanäyttely on vähän vähemmän puhutteleva. Jotenkin sitä sitäpaitsi edelleenkin odottaa museoon kohotetulta taiteelta edes vähän virtuositeettia, vaikka periaatteessa itsensä ilmaiseminen kuuluukin kaikille.

.

5) Ei tällä kertaa enempiä. Kerron Tuntemattoman musiikin klubista joskus toiste.

Freakonomics

Taloustieteilijä Steven D. Levittin ja toimittaja Stephen J. Dubnerin Freakonomics on vetävää luettavaa. Tilastolliset menetelmät työkalunaan Levitt on tutkinut yhtä sun toista kysymystä ja selvittelee niitä sitten Dubnerin kanssa suurelle yleisölle.

Levitt asemoituu hieman humanistiseen syrjään siitä, miten taloustiede helposti näin maallikkopiireissä hahmotetaan. Kokoomus-tyyppisessä talouspuheessahan kannustimilla tavallisesti tarkoitetaan vain ja ainoastaan rahaa. Freakonomicsin kirjoittajat näkevät kannustimet laajemmin: on myös moraalisia ja sosiaalisia kannustimia, jotka ovat usein paljon voimakkaampiakin kuin materiaaliset. Tämä on kirjan tärkein teema, jota tekisi mieli painottaa poliitikoillemme hiukan. Etteivät olisi ihan niin pihalla kaikesta, kuin mitä usein näyttävät olevan.

Tieteellisesti tarkasteltuna Levitt ja Dubner eivät tee sen paremmin metodisesti kuin lähtökohdiltaankaan mitään järin erityistä. Heidän tekemisensä ovat hyvää tavaraa juuri siksi kuin tieteen popularisointi aina on: valottaa maailmaa, paljastaa sen, miten ilmiöt toimivat.

Osa kirjan väitteistä raapii nieltäessä kurkkua. Lisäksi teoksen sisältö käsittelee ennen kaikkea Yhdysvaltoja, ja siksi useimpien tapauskertomusten relevanssi meille on varsin pieni. Aiheet ovat kuitenkin mielenkiintoisia ja kirjoittajien kyky kertoa tarinoita mitä mainioin.

Freakonomics (vuoden 2006 laajennettu painos) vastailee esimerkiksi tämän tapaisiin kysymyksiin: Miksi provikkapalkkiolla toimivien kiinteistövälittäjien ei kannata myydä asiakkaidensa taloja parhaalla mahdollisella hinnalla? Miten sumopainissa huijataan? Miten opetuslastensa koetuloksia parantelevat opettajat saadaan kiinni? Miksi kotoa äänestämisen mahdollistaminen saattaakin yllättäen pienentää äänestysaktiviteettia? Miten kasvattajan pyrkimykset vaikuttavat lasten koulumenestykseen? Ja niin edelleen.

Yksi teoksen mielenkiintoisimpia nippelitietoja oli itsepalvelupohjalta toimivan välipalakauppiaan havainto, että epärehellisyys on tavallisempaa yritysten johtoportaassa kuin alemmilla tasoilla.

.

Levitt: ”I am the first to admit that if all economists were like me, the field would probably be a disaster.”

Minä: ”But it is. It is.

Kappas. Kuvahakua tehdessäni huomaan, että kirja on julkaistu suomeksikin. Täytyy kyllä ihmetellä normaalihintaa, jolla esim. Yrityskirjat teosta myy. Kaikelle kansalle suunnattu pop-kirja, josta pyydetään 34,50 euroa. Ilmeisesti bisnesalan toimijoita on helpompi vedättää kaupoissa kuin muuta kansaa? Muuthan ostavat kirjan hintaan 14,90.

Ilmoitus: Ruoalla ei saa leikkiä

t8a4hv

Myytiinkö kaupan hyllylle nukahtanut mies makkarana? Kuinka päättyivät vaarin synttärit, kun päivänsankari innostui syömään täytekakun kynttilöineen päivineen? Millaista on miekannielijän elämä?

Jukka Laajarinteen kirjoittama Ruoalla ei saa leikkiä on lyhyiden absurdien tarinoiden kokoelma, jossa mennään rohkeasti varoituksilla ja kieltotauluilla varustetulle alueelle. Jutuissa ei tehdä pilkkaa ruoasta vaan viedään asiaan liittyvät tabut ja ennakkoluulot niin pitkälle kuin mahdollista: ruoan kanssa leikkiessä voi todellakin käydä huonosti, joskus jopa kalpaten. Kaukana ovat kokkiohjelmien kevyet vaihtoehdot ja suussa sulavat jälkiruokavinkit – nyt kerrotaan ketsupit seisauttavia juttuja kyökin puolelta ja kattiloiden pohjilta.

Kuvitus: Martti Ruokonen.

Julkaisuajankohta: Huhtikuu, 2009. WSOY. ISBN 978-951-0-35040-9

Sokrates, Rossi-Horto, elokuvatarkastamo ja Dragonball

Kävin Oikeusministeriön ja Suomen PENin taiteen vapautta ja ilmaisuvapautta käsittelevässä seminaarissa. Jukka Mallinen, Tuija Brax, Jarkko Tontti ja Pauli Rautiainen esittivät erinomaisen mielenkiintoisia näkökulmia ja tosiasioita. Juttua tuli niin paljon, etten edes yritä referoida puheenvuoroja. Ajatuksia kuitenkin heräsi. Yhden jaan kanssanne heti, muita kenties myöhemmin.

Jarkko Tontti muistutti syytöksistä, jotka johtivat Sokrateen tuomitsemiseen: nuorison turmeleminen ja se, ettei Sokrates palvellut valtion jumalia. Useimpien ilmaisunvapausmekkaloiden syyt ovat edelleen samat, esimerkeiksi sopivat vaikka Muhammed-kuvitukset (ja hallitsijoidemme nolot anteeksipyynnöt) sekä äskeinen pehmoeläinskandaali.

Toinen Tontin esittämä ajatus oli, ettei kirjallisuus enää kohauta, mutta kuva – etenkin liikkuva – kohauttaa. Kirjallisena fiktiona saa esittää aivan mitä tahansa, mutta elokuvan tai edes sarjakuvan muodossa ei. Tontin johtopäätös oli sama, jonka minäkin olen joskus esittänyt. Käytin silloin esimerkkinä Juha Seppälän Suomen historian ja Katariina Lillqvistin Uralin perhosen saamia vastaanottoja: huomattavan reipasotteinen romaani ei kuohuttanut, animaatio kuohutti. Niin, se johtopäätös oli, että kirjallisuuden yhteiskunnallinen merkitys on pienentynyt.

Siinä samassa muistin, mitä M.A. Numminen on kertonut 60-luvusta: ruotsin kielellä sai tehdä paljon asioita, joista suomen kielellä joutui oikeuteen. Suomenkielistä sakkia piti holhota enemmän kuin ruotsinkielistä sivistyneistöä.

Hmmm… Entäpä jos… entäpä jos kyse on nytkin paitsi nuorison myös muun holhottavan väen – rahvaan – suojelemisesta? Ehkäpä jossakin taustalla häämöttää seuraavanlainen ajatus: Kirjoja lukee sivistyneistö, kuvallista viestintää seuraa nuoriso ja rahvas, ja siksi kirjoissa saa esittää kaikenlaista, kun taas kuvissa ei saa.

Älkää säätäkö päätänne – vika on todellisuudessa

Kun avaan Marko Hamilon toimittaman kirjan, tunnistan itsessänikin kiusallisen taipumuksen (keittiö)psykologisoida kanssaihmisteni epämiellyttäviä piirteitä vaikkapa tähän tapaan: Sillä on varmaan jonkinmoinen itsetunto-ongelma.

Pahimmillaan kysymys on toisen näkemysten tai mielipiteiden mitätöimisestä psykologisesti mukaymmärtämällä.

Varsin vahvastihan tätä psykologisoivaa otetta käytettiin myös äskeisessä nallekeskustelussa. Nallesplatterista kauhistuneet saivat hyvinkin nopeasti päälleen argumentin: ”Teillä on ilmeisesti jotain käsittelemättä jääneitä traumoja.” En nyt malttanut olla ottamatta kyseistä mediatapahtumaa esimerkiksi, koska se sattumalta liittyy Älkää säätäkö päätänne -kirjan teemoihin myös muilta osin. Kyseessä kun oli myös terapiaa lähestyvän käytännön puolustaminen ja vastustaminen, jonka ”voimauttava” nuorten vaikeita tunteita purkava vaikutus on nähdäkseni juurikin osa sitä huonosti jos lainkaan perusteltua teoriakenttää, jota vastaan muun muassa dosentti Janne Kivivuori kirjoittaa.

(Ja ei: minä en kuulu Rossi-Horton taidekasvatuksen paheksujiin enkä ole siitä pelästyksissäni. Kysymys näyttää olleen harmittomasta askartelusta, joka muuttui alkuperäisen lehtijutun otsikoinnin, kuvituksen ja näkökulmarajauksen ansiosta todelliseksi kauhuksi. Harmittoman askartelun voimauttavat ja terapeuttiset vaikutukset lienivät myös samantasoisia kuin missä tahansa käsityöprojektissa: on kivaa kun osaa tehdä käsillään.)

Kun vaikkapa askartelut ja nukeilla leikkimiset tulkitaan traumojen purkamiseksi, symboliseksi puheeksi itseä vaivaavista asioista, ollaan pahimmassa tapauksessa hyvinkin vaarallisilla vesillä. Kirjan järkyttävintä tekstiä on kirjoittanut Anu Suomela artikkelissaan Psykologinen todistelu seksirikoksissa. Jos oikeuskäytänteissä syyttömyyden tulisi olla lähtökohta, näyttää esimerkiksi lastensuojelussa olevan aivan toisin. Lapsen itsetyydytys tai muu kehollinen itsetutkiskelu saattaa johtaa vanhemmista erottamiseen, vuosien mittaiseen huostaanottoon ilman, että esitettyjä pedofiliaepäilyksiä tarvitsee näyttää toteen millään muulla tavoin kuin vuovailuvahaleikein. Ja kun näitä lapsia sitten tutkitaan, niin tottahan he ovat traumatisoituneita.

Veikkaan, että lähes jokainen lapsiaan rakastava vanhempi on erityisen kauhuissaan kahdesta mahdollisuudesta: a) siitä, että lapsi joutuu jonkun hullun väkivallan kohteeksi ja b) siitä, että yhteiskunnan koneistossa joku painaa väärää nappia eikä mikään enää pysäytä mielipuolista prosessia, jossa lapsi menettää vanhempansa ja joutuu johonkin laitokseen.

Niin, ne lapset… Rakastetut mutta puolustuskyvyttömät.

Huoli lapsista johti aikoinaan Pohjoismaissa kulovalkean tavoin levinneisiin noitavainoihin (johdattelevat lasten haastattelumenetelmät olivat silloinkin olennainen osa ongelmaa), nykyaikana perusteettomiin huostaanottoihin sekä siihen, että taidekasvattaja Rossi-Horto saa pelätä lynkkaajia. Kaikessa tässä on kysymys siitä, että ihmiset antavat mielikuvituksensa ohjailla itseään.

Kirja sisältää kriittisiä puheenvuoroja myös freudilaisuudesta, psykoterapiasta, psykologisesta testauksesta yritysmaailmassa, lukion psykologian tasottomuudesta ja kriisiterapian tehottomuudesta (eikös näistä kriisityöntekijöiden sekoiluista ollut myöskin juttua ihan pari päivää sitten?). Freudilaisuuden kritiikki on ehkä(?) jo vähän vanhanaikaista: kuka Freudia on enää aikoihin ottanut vakavasti?

Voidaan joka tapauksessa ja hyvin perustein kysyä esimerkiksi seuraavaa:

Eivätkö ihmiset muka osaa enää surra lähimmäistensä menettämistä tai muita vastoinkäymisiä ilman psykologin ja terapeutin apua? Onko viisasta, että erilaisia hoitomuotoja tuetaan ilman, että niiden tehoa on mitenkään empiirisesti todennettu? Onko viisasta, että työnhakijoita valitaan sellaisen testin perusteella, jonka teoriapohja on höttöä? Onko viisasta, että lapsi on otettu huostaan siksi, että tämän muotoilema muovailuvahapötkylä muistuttaa psykologin mielestä penistä? Onko totuudenmukaista, että koulukiusaajan väitetään kiusaamisellaan viestittävän huonoa itsetuntoaan?

Kriittisyydestään huolimatta teos ei ole koko psykologian kenttää vastaan suunnattu. Päin vastoin: moderni empiirinen psykologia on työkalu, johon voi oikein käytettynä luottaa siinä kuin muihinkin tieteisiin.

Olisipa minulla leimasin. Löisin kirjaan leimani: Hyväksytty.

Käännöskukkasia

Kirjamessuilla kuulin, että Antti Nylén suunnittelee kääntävänsä Charles Baudelairen Les Fleurs du Mal’ n uudelleen. Kiirehdin siis kertomaan, että samaa teen minäkin. Käännöksemme tuskin ovat kovin päällekkäiset, sillä omani perustuu kahteen tärkeään rajoitukseen:

1) Osaan ranskaa tasan turistitasolla.
2) En käytä apunani ranskan sanakirjoja enkä aiempia käännöksiä.

Yritän kuitenkin parhaani mukaan ymmärtää teosta. Vaikeaa se on.
Ohessa näyte, Pahan kukkien kaksi ensimmäistä runoa.

—

Opettajalle

Sottiisit, virheet, ahvenat, syntimme,
sielujemme asukkaat ja kehojemme kulkijat
ja rakastettavien uudelleenkuolemistemme ruokkijat,
kuin tuholaisiaan ravitsevat puistojen asukit.

Ahvenemme typistettyjä, hengityksemme läähätystä;
tekomme maksavat alkuperäistä enemmän,
ja iloiten taas tallaamme berberikujaa
uskoen viileiden sateiden pesevän kaikki jälkemme.

Pahan korvilla Saatanan kolmisointu,
sen pitkä kaiku hurmaa sielumme
ja tahtomme rikkaan metallin.
Kaiken höyräyttää tuo villi kellonsoittaja.

Piru se vetelee lankojamme!
Hylätyistä esineistä löydämme välineet;
vastustuksen päivänä emme alennu,
ilman pelkoa käymme halki pakottavien esteiden.

Niin pian kuin vapaudumme, saamme naida ja syödä.
Ikivanhasta nöyrästä he tekevät marttyyrinsa.
Me tahdomme kulkea kiellettyjen nautintojen läpi,
jotka rutistavat meitä lujaa kuin vanhaa appelsiinia.

Kauheana kuin miljoona kihomatoa
jonottaa aivoihimme demonien väki
ja meitä innostava Kykyjen Kuolema laskeutuu,
virtaa näkymättömänä hiljaisille niityille.

Eiväthän väkivalta, myrkky, keihäänkärjet, onnettomuudet
taaskaan kuvioi kauniita piirtoja.
Säälittävien päämääriemme arkiset kanvaasit
ovat kuin rakkaamme – hah! – eivät tiukkaan kiinnitettyjä.

Paitsi shakaaleihin, panttereihin, narttukoiriin,
simpansseihin, skorpioneihin, kuoriaisiin, käärmeisiin,
niljakkaisiin kylmiin luikerteleviin ryömiviin hirviöihin,
oveluuden kuuluisaan kauppiaaseen.

Hän on latteampi, tyhmempi, maailmallisempi!
Joka ei suolla suuria eleitä eikä suuria kirjoituksia
tärvelee tärvelee maan tahallaan,
pilalle kovertaa maailman.

Niin on! Tahdottomuudella ladattu silmä
paljastaa rauhanpiippuaan pössyttelevän päällikön.
Sinä tunnet hänet, opettajan, tämän hienostuneen hirviön,
tekopyhän lehtorin, kaltaiseni, veljeni!

—

Kiukkuinen ja täydellinen

I Pyhittäytyminen

Koska supervoimat rappeutuvat,
näyttäytyy Runoilija maailmalle vaivaannuttavana.
Hänen äitinsä, osaava ja rienattu
kurkottaa sääliä kerjäten kohti Jumalaa:

”Oi! enkö mieluummin pitäisi povellani
kokonaista käärmeiden solmua kuin imetän tätä epäsikiötä!
Kirottu olkoon se nautintojen yö
jona hän valtasi kohtuni!

Sinä valitsit minut kaikkien naisten joukosta
tuskien meren nieltäväksi,
enkä voi hyljätä tuota hirviötä
liekkeihin niin kuin rakkauden matkalipun.

Vaalin vihaasi jonka hyväksyn,
yllä tyhmyyden kirouksen välineen,
ja minä kastelen tätä surkeaa puuta,
kyvytöntä painamaan syöpäläisnappeja.”

Hän paljastaa vihansa yhtenäisyyden
ikuista suunnitelmaa ymmärtämättä.
Silti hän valmistautuu Gehennan sulattoon
pyhään teurastukseen äidillisistä rikoksistaan.

Alla enkelin näkymättömien siipien
nauttii koditon lapsi auringosta
ja kaikesta mihin hän koskee ja mitä hän syö
löytää hän meripihkaa ja mannaa.

Hän leikkii tuulen ja purjehtii pilvien kanssa
ja iloiten laulaa ristin tietä;
ja henki joka häntä seuraa etsikkoajallaan
monistaa katseen kuin metsien lintu.

Hän tarkkailee karkeasti kaikkea, mitä haluaa rakastaa,
tai no, hän kovettaa hiljaisuutensa,
etsii tapaa pelastaa rehellisyytensä,
ja ylipäätään kokeilee raivoaan.

Hänen suunsa on leivän ja viinin kohtalo.
Hän painii epäpuhtaita rikkomuksia vastaan,
tekopyhyydellä suihkuttaa sitä mihin koskee.
Syytettyinä ne, jotka astuvat päin kieltomerkkejä päin.

Tämä nainen kirkuu julkisilla paikoilla:
”Hän löytää minusta kauneutta koska minua ihailee,
olen antiikin jumalattarien vertainen,
ja kuten he, tahdon olla palvottu;

suitsukkein, hajustein ja mirhamein lahjottu,
aitouden venyttämisin, lihalla ja viinillä,
tietääkseni, mihin minua ihaileva sydän kykenee
jumalaisuuttani ylistäessään!

Ja nolostuessani siitä, mihin farssi vihjaa,
esittelen herkkiä voimakkaita käsiäni
ja kynsiäni, kynsiä harpyijain,
jotka ovat avanneet kujan hänen sydämeensä.

Kuin keltaisimman linnun, värisevän, räpistelevän,
raastan tuon aivan punaisen sydämen hänen rinnastaan
ja, suosikkiani häiritäkseni,
roiskaisen sen maahan.”

Taivasta tai silmäinsä näkemää upeaa valtaistuinta kohden
kohottaa Runoilija hurskaat käsivartensa
ja hänen kirkkaan sielunsa mittava selkeys
avaa viitastaan raivoisan ihmisen piirteen:

”Ylistetty Jumalani, joka lahjoitat kärsimyksen
kuin taivaallisen parannuksen epäpuhtauteemme,
kuin suurenmoisen puhtaamman olemuksen
valmistelemaan pyhien valittujen voimaa!

Tiedän, miten varjelet Runoilijan sijaa
mahtavin pyhimyslegioonain joukoin
ja kutsut ikuiseen
Valtaistuimesi, Hyveen ja Herruuden juhlaan.

Tiedän: siellä sureminen on poikkeuksellisen jaloa
missä maa ja sen oliot eivät koskaan kuole,
ja miten hän on pukenut päähäni mystisen kruunun
määräämään kaikkia aikoja ja maailmankaikkeutta.

Mutta antiikin Palmyrian kadonnut loisto,
tuntemattomat metallit, meren helmet,
kohoavat kädelläsi riittämättöminä,
tämä kirkkaan diadeemin kauneus:

ei se loista puhdasta valoa,
pyhitä alkukantaisia säteitä.
Luovuttaa pimenneet silmät ihanalle täyteydelle,
ne eivät ole kuin hämäriä tasopeilejä!”

Messutusta mussutusta

Torstai

Ei pienintäkään mielenkiintoa lähteä messuille. Joutuuhan sinne joka tapauksessa sunnuntaina. Paitsi että tietenkin voisi lähteä Tavastialle kuuntelemaan Nyrok Dollsia. En lähde.

Perjantai

Iltapäivä kääntyy illaksi. Alkaa keskenkasvuisella tavalla tuntua siltä, että bileet ovat jossakin muualla. Pasilassa. Kaikki ovat siellä, paitsi minä. Lähteäkö baanalle vai ei? Kotona viettelee vaimo. En lähde.

Lauantai

Lähden.

Käyn kuuntelemassa ja pikaisesti moikkaamassa Arvia.

Ostan kolme kirjaa: kaksi kappaletta Daniil Harmsin Perinpohjaista tutkimusta sekä Leevi Lehdon esseekokoelman.
Sitten lounaalle.

Vieraan talon toimittaja tunnistaa minut nimilappuni perusteella ja esittää kirjaehdotuksen. Olen otettu: harvoin tämä näin päin menee. Joo-o. Miksikä ei.

Pöytään istuu Rauhalan Anssi ja joku, jonka nimeä en muista. Puhumme muun muassa Cthulhu-aiheisesta pikkulasten kuvakirjasta, jota Anssi minulle kaikessa rauhassa kuvittaa, sekä ranskasta kääntämisestä. Saan kuulla, että Antti Nylén on samoilla apajilla kanssani. Tästä lisää myöhemmin.

Tatun ja Patun vanhemmat liittyvät kustannustoimittajineen seuraamme. Sovimme iltariennoista.

Käyn Kumpulassa Ossin ja Oden kanssa kiipeilemässä.

Illalla meitä on monta. Antiokia Atabarin meze-lautanen on aina yhtä herkullinen. Lämmin ruoka ihan okei.

Mia: Mikä tämä on?
Sami: Lusikka. Eksoottisia asioita näissä etnisissä ravintoloissa.

Minä (lapselle): Katso, miten raki muuttaa väriä, kun siihen kaataa vettä.
Sami: Milloin se väri muuttuu?
Minä: Se muuttui jo. Valkoiseksi.
Sami: Ai… Mä olen vähän pettynyt, odotin punaista.

Vesi maistuu omituiselta.

Sunnuntai

Ruokamessuilla on sveitsiläinen maahantuoja. Karhunlaukkapestoa hän ei vielä tuo, mutta ehkä joskus, jos maahantuonti laajenee. Uudelle tuotteelle markkinoiden luominen on iso työ. Mutta kyllä sitä nytkin voi hänen kauttaan tilata, jos ottaa ison annoksen. Puhutaan kiloista. Hmmm… saisikohan tänne jotenkin perustettua semmoisen hämärän karhunlaukkaringin?

Ja sitten lavalle. Leena Erkkilän tajuan vasta alkupalaverin aikana lapsuudestani tutuksi. Tekstiilitöiden opettaja luki meille Kukkutimurusia, kun olin kolmannella luokalla. Katri Tapola on hyvä haastattelija, kysymykset antavat mahdollisuuden syvällisyyksiin. Sen puolen hoitaa Leena. Minua jännittää yleisön edessä sen verran, että turvaudun valmiisiin fraaseihin. Mutta kai se ihan kivasti meni.

Johannes Knektman saa kasvot. Ne ovat erilaiset kuin mitä olin kirjoitusten perusteella kuvitellut. Niin on lähes poikkeuksetta, ja joka kerta hämmästyn yhtä paljon.

Olut maistuu omituiselta.

Se, mistä me Tuukan (se kähäräpäinen runoilija) kanssa puhuimme, oli järkevän, loogisen empirismin hengessä falsifioituvan runouden metodi. Idea heitettiin joskus kauan sitten ilmaan YRL:n sivuilla. Heittäjälle, Jouni Tikkaselle, se taisi olla pelkkä vitsi, mutta kannattaisi kyllä miettiä, mitä menee heittelemään. Me toteutamme sen. Esitys on kuultavissa uusälyttömässä illassamme lauantaina 8.11. (Ks. keikkakalenteri). Vapaa pääsy.

Illallisen syömme Johannalla.

Bussipysäkin ja kodin väliltä lapseni laskee 102 kastematoa!

Tänään kirjamessuilla

Kirjailijaliiton Takauma-lavalla tänään.

klo 16.30 Leena Erkkilä ja Jukka Laajarinne: MISSÄ SATU PIILEE? Haastattelijana Katri Tapola. Leena Erkkilä on kirjoittanut lapsille satuja, runoja ja näytelmiä neljän vuosikymmenen ajan. Hänellä on taito kirjoittaa lapsen kokoisia tarinoita, joissa pieni on suurta. Jukka Laajarinne on julkaissut lasten- ja nuortenkirjoja vuodesta 2000 alkaen. Missä satu piilee nykyaikana ja löytävätkö lapset sen?